Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 06

alimmasta hirrestä puolet vahvuutta jäljelle. Sitten nostettiin
paikoilleen päällyshirret, käännettiin aluksi nurin ja lovettiin samoin
oven ja akkunan kohdalta, ja puolet hirren vahvuutta veistettiin pois
aukkojen jatkoksi. Sitten veistettiin kaksi latuskaa kuusipönkkää oven
pihtipieliksi ja kaksi lyhyempää akkunan pihtipieliksi. Niihin
kaivettiin reiät ja reikiin lyötiin tammiset vaarnat kunkin hirrenpään
kohdalle, ja siten olivat ovi- ja akkuna-aukot valmiina.
Yhteen nurkkaan rakennettiin savesta ja kivistä pieni liesi. Mutta ei
järven kivistä, niinkuin Rolf olisi tahtonut, vaan mäkirinteen kivistä;
entä miksi? Kuonab sanoi, että järven kivet olivat vedenhaltijain kiviä
ja etteivät ne tulen lähellä eläneet, vaan halkeisivat auki; mutta
mäkirinteen kivet olivat auringon- ja tulenhaltijain kiviä, ja tulessa
ne lisäisivät kuumuutta.
Totta on, että järvikivi kovasti kuumetessaan halkeaa, mäkikivi taas ei
halkea; ja kosk'ei kukaan ole voinut todistaa vääräksi Kuonabin
selitystä, niin pitäköön yhä vielä paikkansa.
Lieden suunnitelma oli yksinkertainen. Rolf oli ollut mukana useatakin
rakennettaessa, ja pääasia oli, että savutorvi oli kyllin laaja ja että
ahtain kohta oli heti pesän yläpuolella.
Räystäshirret, päätyhirret ja harjahirret olivat pian paikoillaan.
Sitten leikattiin hienompia kuusi- ja tamarakki-salkoja,[12] sen
mittaisia, että ne paraiksi ulottuivat harjasta räystääseen saakka, ja
niin paljon, että ne peittivät koko katon. Läheltä saatiin vahvaa
saraheinää kasvavasta niitystä kylläksi karkeata heinää, jolla salot
vahvalta peitettiin. Ja hyväksi lopuksi kaivettiin kahdella puusta
veistetyllä lapiolla savea ja sitä leviteltiin heinän päälle tasainen
kuutta tuumaa vahva kerros; kun tämä sotkettiin tiiviiksi, niin saatiin
katto, joka hyvin päti.
Hirsien väliset suurimmat raot tukittiin puunkaistaleilla, pienet
tilkittiin sammalella. Veistetyistä lankuista tehtiin ovi, joka kääntyi
kahden tapin varassa; toinen tappi veistettiin ovilautaan, toinen
naulattiin siihen kiinni, kun ovi oli paikoilleen pantu; kumpikin tappi
sopi tuuman kairanreikään.
Lattiata ei tarvittu, mutta vuoteita varten tarvittiin lavat, ja niitä
tehdessään he alkoivat huomata, että pirtti oli liian pieni. Mutta
olihan se nyt, viikon työn jälkeen, valmis. Suloinen oli sen tuoksu,
puun ja sammalen sekainen, ja ainakin Rolf oli mökkiin niin tyytyväinen,
ettei hän voinut toivoa koskaan myöhemmin taloa rakentaessaan tuntevansa
yhtä vilpitöntä iloa.
Kuonab latoi lieteen huolellisesti pesällisen puuta, sytytti sitten
piippunsa, hyräili pienen runon "kodin haltijoista", kulki mökin ympäri
viitaten piipunvarrellaan erikseen kuhunkin neljään tuuleen, astui
sitten pirttiin ja sytytti lieden piipustaan, heitti tuleen vähän
tupakkaa ja valkohäntähirven karvoja, ja tupaantulijaiset olivat sillä
vietetyt.
Mutta siitä huolimatta he edelleenkin nukkuivat teltassa, jota olivat
kaiken aikaa käyttäneet, sillä Kuonab ei viihtynyt seinäin välissä, ja
Rolfkin alkoi päivä päivältä olla yhä enemmän samaa mieltä.


XXI.
Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.

He rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista
päivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan,
joita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut,
huomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut.
"Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna
minulle pyssy."
"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin."
Rolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle,
sillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa.
Rolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin
suinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis
alkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi
kaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen
suunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen
tarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän
lännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli
epätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt
menojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. "Elä hellitä, ennenkun olet
varma", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada
tietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului
minuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa
ei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla
erehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati _saamaan selville, mikä
se oli ollut._ Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan
kostuttamalla, joka koe sanoi "lounaasta"; toiseksi heittämällä ilmaan
jonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: "lounaasta kyllä,
mutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen". Siitä hän tiesi, että
saattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä
vänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia
aukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta,
oksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki
matkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta
kun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi
katselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin
satakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista
minuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon
pyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen
sydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut
sen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja
vihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt
semmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen
minuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan
ympäri paikan länsipuolelle.
Hiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi
suuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä
sykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli
tukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä
ja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi "hai
tshai!" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä
kiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen
hiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen.
Paikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja
ison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei
kolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan
väijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat
toinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman
sanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi
katsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi
ja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se
vapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen;
hengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun
sarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin
nuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti
liipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.
Rolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä
halveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin,
keskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa
oli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. "Ei
minusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä", hän voihki,
kääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti
häneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki
synkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen
kysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan
ilkeästi helähtäen.
Kuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen
nuorukaisen puoleen sanoi: "Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö
miksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina
käy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat
sarvaasi."
Rolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: "Vai pitääkö
_minun_ lähteä?" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.
"Ei, yritämmä huomenna uudestaan."
Aamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta
todennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi
kulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi
paljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta
märkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi,
tarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian
korkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se
on usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina
varottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä
sitä huomioon ottamatta.
Rolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa;
sitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus
hälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli
toinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko
etäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen
sydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja
erotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa.
Välähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf
vilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja
päästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi
seisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas,
kaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen
sen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja
jyrkät sanat: "_Se ei saa_ nyt vavista." Valkohäntähirvet oikoivat
jäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat
kadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti
sarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla "_minä tahdon_"
hän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon,
hyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän
panosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.
Syvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn
pamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman
askeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan
punaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja
lyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä -- niin, siinä se makasi,
pyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.
Rolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka
oli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.
"Minä sain sen", huusi Rolf.
Intiani hymyili. "Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin;
eilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja
siksi annoin sinun lähteä yksinäsi."
Sangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen
tempun syyn.
Kun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab
varovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa
selästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin
_neulesuoni_. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat
selkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät
sisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin
kappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin
vuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille,
mutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista
lankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset.
Päälle puhuen hän sitten sanoi: "Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli
oli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian".
Sitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.
Lihat ripustettiin varjoon säkkeihin kiedottuina, etteivät kärpäset
niihin päässeet, mutta nahkan upotti Kuonab suon silmään lämpimään
liejuun, ja kolmen päivän päästä, kun karva alkoi irtautua, hän kaapi
sen puhtaaksi. Leveän saarnipuisen vanteen hän oli vuollut valmiiksi, ja
kun vihanta parkitsematon vuota oli sille jännitetty, niin intianilla
oli jälleen intianilainen rumpu.
Se ei ollut kunnolla kuiva, ennenkuin parin kolmen päivän kuluttua, ja
kehällä kuivaessaan se napsahteli ja soinnahteli, josta kuuli, kuinka
nahka pingottui. Kuonab koetteli sitä vielä samana iltana istuessaan
tulen ääressä ja hiljaa hyräillessään:
"Hoipa hoi -- heipä hei."
Mutta seuraavana aamuna hän ennen auringonnousua kohosi vaaralle, päivän
paistamalla kallionnokalla istuen hän tervehti Päivän jumalaa
rukouksella, jota hän ei ollut rukoillut siitä päivästä, jona he
lähtivät Asamukin ison kallion luota; jatkoksi hän lauloi runon:
"Isä, sinua kiitämme;
Oivat löysimme metsämaat.
Liha ei puutu wigwamista."


XXII.
Ansajuoni.

Nyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä
ansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni
lähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän
aikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi
kautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi
muita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien
puronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu,
muita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona,
etsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että
niiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso
"kalastajanäätä" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja
hiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa
pitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta
se palaa lähtökohtaan.
Myöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen,
kattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum
milloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan
erään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen.
Neljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun.
Siihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan
puun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun
veistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana
oli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä
paikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen
tallaama. "Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu", huomautti
Kuonab.
Tuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa
kohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi
kaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli
puuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja
pystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat
tehneet syvän vaikutuksen.
Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen
yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat
pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla
jyrsitty ja raavittu.
"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä
enemmänkin.
Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se
piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten,
että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko
piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava
leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu
kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin,
milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin
kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen
aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi
verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä
kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä;
kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta
seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se
oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille
suunnalle se matkasi.
Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille
paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli
hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka
ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.
Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta
suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:
"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä
kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että
tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu
ei koskaan mene loukkuun."
Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin
kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme
niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme
harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä
etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä
sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.


XXIII.
Majavalampi.

Puolenpäivän aikaan levähtäessään he olivat kymmenkunnan mailin päässä
kotoaan ja olivat rakentaneet viisitoista näädänloukkua; kuta enemmän he
niitä tekivät, sitä sukkelammin seuraavat syntyivät.
Iltapäivällä he jatkoivat työtä, mutta puro oli ehtynyt pieneksi ojaksi
ja he olivat nyt korkealla tasaisemmalla maalla, joka oli paikka paikoin
suottunut. Seuratessaan yhä kapenevan ojan pääuraa, etsiskellen yhä
uusia turkiseläinten merkkejä, he kulkivat sen poikki moneen kertaan.
Vihdoin Kuonab pysähtyi, tuijotti eteensä ja osotti ojaa, joka ei enää
ollut selkeä, vaan liejusta sekainen. Hänen silmänsä loistivat, kun hän
päällään nyökkäsi vastavirtaan ja lausui tuon taikasanan: "_Majavia_".
He astuivat länttä kohti jonkun satakunnan askelta taajan lepikkörämeen
poikki ja tulivat vihdoin epäsäännölliselle lammikolle, joka levittelihe
pajupehkojen sekaan ja katosi rämeviidakoihin. Puroa seuraten he piankin
tulivat majavapadolle, pitkälle mutkaiselle tokeelle, joka oli
rakennettu pajunoksista ja liejusta. Selän poikki kaatui kymmenkunta
vähäistä köngästä, jotka alempana yhtyivät siksi puroksi, jonka vartta
he olivat kulkeneet.
Punasiipisiä nokilintuja[15] liiteli parvittain lammen seuduilla; sorsia
näkyi koko joukko, ja kuivaneessa puussa, jonka veden paisuminen oli
kuolettanut, seisoi suuri sininen haikara. Paljon pienempiä eläimiä
hyppi tai liehui ilmassa tällä vilkkaalla paikalla, ja kaukaa lammen
keskestä kohosi kekomainen risukasa: majavanpesä, joita kauempaa
keksittiin vielä kolme. Ei ainoatakaan majavaa näkynyt, mutta verekseltä
katkotut vesat, uiskentelevat oksat, joista kuori oli tyystin pois
jyrsitty, ja pitkä, vankka ja hyvässä korjuussa pidetty pato riittivät
tottuneen silmälle paikalla ilmoittamaan, että siinä oli suuri
majavasiirtokunta häiritsemättömässä luonnonrauhassa.
Majava oli niihin aikoihin kaikkein arvokkaimpia turkiseläimiä. Se menee
hyvin helposti ansaan ja lammen löytäminen tiesi siis samaa kuin jos
olisi löytänyt kukkarollisen kultaa. He kiersivät sen epämääräisiä
rantoja ja Kuonab osotti majavain monia maihinnousupaikkoja, jotka
näyttivät oikeilta pieniltä satamilta. Ne olivat rakennetut mudasta ja
kivistä; niihin oli varattu koloja, joista saattoi sukeltaa oikopäätä
syvään veteen. Siellä täällä oli rannalla korkea kekomainen
muurahaispesä ja sen luo vei lammesta polku, joka muka osotti, sanoi
intiani, että majavain tapana oli selkeinä päivinä tulla makaamaan
muurahaispesien päälle päivänpaisteeseen ja antaa muurahaisten noukkia
pois syöpäläiset nahkastaan. Eräältä korkealta syvään veteen pistävältä
niemekkeeltä he löysivät pienen hyvin väkevältä löyhkäävän
multaleivoksen; se oli, sanoi intiani, majavan kätkö, merkkipaikka,
jolla majavien kesken oli sama tehtävä kuin karhupuulla karhujen kesken.
Vaikka lampi näytti pieneltä, niin saivat he kuitenkin astua
neljännesmailin, ennenkuin pääsivät sen yläpäähän, ja sieltä he löysivät
toisen padon ja sen takaa toisen lammen, joka oli vähän korkeammalla
edellistä, eikä siinä ollut kuin yksi majakeko. Ja vielä senkin takana
oli patoja ja lampia, kaikkiaan kaksitoista lampea, toinen toistaan
korkeammalla. Ainoastaan ensimäisessä, suurimmassa, ja toisessa oli
pesiä, mutta kaikki ne kuitenkin näyttivät olevan osia samasta
menestyvästä siirtokunnasta, sillä verekseltä katkotuita puita ja oksia
oli joka puolella. "Ugh, hyvä; saamme ehkä viisikymmentä majavaa", sanoi
intiani, ja he tiesivät tulleensa luvattuun maahan.
Rolf olisi mielellään viettänyt lopun päivää lammen tutkistelemisessa
ja koettanut saada pyydystetyksi majavan, kun ne iltasella lähtisivät
ulos pesästään, mutta Kuonab sanoi: "Kaksikymmentä loukkua vasta;
meillä pitää olla puolentoistasataa." Astuen siis tuuheaan
sokerivaahteralehtoon, joka oli lammen länsipuolella kuivalla maalla, he
veistivät pilkat suureen puuhun, rakensivat siihen loukun ja etsivät
helpoimman reitin itäpuolella olevan louhisen vaaran poikki, toivoen
löytävänsä lähimmän joen, joka johtaisi alas heidän järvelleen.


XXIV.
Piikkisika.

Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle,
jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka
juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin
kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää
koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein
väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut
sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että
se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen
haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi
kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon
pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren
piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja
jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran
ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina
uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti
hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se
jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat
tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti
vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen
tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika,
huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt
hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen
kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.
[Kuva: Skookum ja piikkisika.]
Metsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen,
pyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella,
koettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään,
murahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin
maata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen
aikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen.
Kolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti
sen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta
pahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo
painuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen
mies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum
vain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita
poistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se,
joka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että
molemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä
julmimmin.
Mutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki
saatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.
Rolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui
läheisessä puussa.
Ruutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään,
kun Kuonab sanoi: "Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen
kiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten
peräytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa
suojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen
kohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä
maahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen
kätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli
puolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti,
ettei hän kuollut."
"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo", ja
Rolf otti kirveen.
"Wah!" sanoi Kuonab, "ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei
uhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin
tappaa."
Piikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin
urhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli
lopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut
tuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain
vihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman
tuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta
vasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana
aamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana
kulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä
edellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta
pitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa
oli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut
täysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan
eläimen kimppuun.
"Niin se on aina", sanoi intiani. "Ilveksen, vuoripantterin, suden,
ketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy
kuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli
koettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei
voinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin
ettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli
nälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä
oli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei
syödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään
kuoli siinä allikossa nälkään.
"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg,
suuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat;
kahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki
sileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni
sanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla
puulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua
korkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia,
opettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä.
Mutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg
voittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'."


XXV.
Saukkojen mäenlasku.

Oli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä.
Skookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät.