Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 16

tekevän tulta, jota varten hän oli koonnut suuren tiuhan pinon pieniä,
enimmäkseen märkiä ja tuoreita puita. Tuluksia hän osasi käyttää, sillä
ne olivat siihen aikaan yleinen keino joka taloudessa. Lapsesta pitäen
hän oli kotonaan sytyttänyt kynttilän tällä alkuperäisellä tavalla. Kun
kaikki puut olivat kasassa, niin hän iski piikivellä kipinän
sytykkeeseen, jota samalla pidetään kädessä, puhalsi kipinän liekiksi,
pisti sen kahden märän puun väliin ja odotti, että kaikki nyt
leimahtaisivat tuleen, ja ihmetteli sitten, miksi pieni liekki paikalla
sammui, vaikka hän olisi kuinka monta kertaa yrittänyt.
Molempien erämiesten palatessa Van Cortlandt sanoi: "Se ei näytä
palavan." Intiani kääntyi sanattomassa halveksimisessaan. Rolfin oli
hyvin vaikea pysyä kohteliaisuuden muodoissa, kunnes hän tuli
ajatelleeksi: "Varmaan minä näytin yhtä suurelta houkalta hänen
maailmassaan Albanyssa."
"Nähkääs", hän sanoi, "tuore ja märkä puu eivät kelpaa, mutta tuolla on
koivuntuohta ja tuolla männynjuurakko." Hän otti kirveensä, hakkasi
juurakosta muutamia pilkkeitä ja vuoli sitten puukollaan kustakin
lastukuontalon. Yhden kalikan, joka oli niin pihkainen, ettei sitä
voinut vuolla, hän kirveenhamaralla musersi pieniksi pilasteiksi.
Saatuaan kourallisen repaleiksi riivittyä tuohta hän oli valmis
koettamaan. Hän iski piillä kipunan, puhalsi sytykkeen liekkiin ja tällä
liekillä sytytti tuohet, tuohella männyn pilasteet, ja tuota pikaa oli
siitä virinnyt hilpeä tuli. Kuonab ei osottanut Van Cortlandtille edes
sitä kunniaa, että olisi tuleen käyttänyt hänen puitaan. Hän hakkasi
kasvavan haavan vesan ja teki vihannista karahkoista lieden Rolfin
virittämän tulen ympärille, ja muutamassa minutissa ateria oli valmiiksi
keitetty.
Van Cortlandt ei suinkaan ollut tyhmä; tämä vaan oli kaikki hänelle niin
uutta. Mutta nyt hänen huomionsa kiintyi tulen tekemiseen, ja kauan
ennenkun he olivat saapuneet ylämaan mökilleen, hän oli sen oppinut,
oppinut metsätiedon ensimäisen taidon -- hän osasi rakentaa ja sytyttää
tulen. Ja kun hän, monen viikon kuluttua, oppi vielä tavallisen tulen
keinon lisäksi tekemään tulta kahta kalikkaakin hieromalla, niin oli
hänen ilon maljansa täynnään. Hän tunsi olevansa opin tiellä.
Vakaasti aikoen olla kaikessa mukana hän nyt meloi kaiken päivää; alussa
voimallisesti, sitten koneentapaisesti, lopulta heikosti ja vaivoin.
Myöhään iltapäivällä oli kuljettava ensimäisen pitkän taipaleen poikki,
jota oli neljännesmaili. Rolf otti sata naulaa, Kuonab puolta enemmän,
Van Cortlandt hitaasti kompuroi heidän jäljessään, rohtorasiaansa ja
melaansa kantaen. Sen yön hän mukavalla patjallaan nukkui sanomattoman
uupumuksen unta. Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri mitään, eikä
puhunut mitään. Alkoi sataa; hän aukaisi mahdottoman suuren sateenvarjon
ja kyykki sen alla, kunnes myrsky oli tauonnut. Mutta kolmantena päivänä
hän alkoi uudelleen osottaa elonmerkkejä, ja ennenkuin he olivat
viidentenä matkapäivänä päässeet Schroonin suulle, oli hänen nuori
vartalonsa jo alkanut ylämaan elvyttävässä ilmassa verestyä.
Oli aivan selvää, etteivät he voineet ottaa mukaansa puoliakaan niistä
tavaroista, jotka he olivat menomatkalla kätkeneet Schroon joen suuhun.
Tavarat oli sen vuoksi uudelleen erotettavat ja osa jätettävä edelleen
kätköön, kunnes jouduttaisiin toinen kerta käymään niitä noutamassa.
Kun he sinä iltana istuivat kuudennen nuotiotulensa ääressä, niin Van
Cortlandt muisteli viime päivien vaiheita, ja niitä oli hänen mielestään
ollut monta, siitä kun hän kotoa lähti. Hän tunsi itsensä paljoa
vanhemmaksi ja voimallisemmaksi. Joki, kanuu, toverit eivät enää
tuntuneet hänestä niin vierailta, vaan ne alkoivat olla hänelle hyvin
tuttavat; ja hyvillään näistä voitoistaan hän laski kätensä Skookumin
päälle, joka nukkui vieressä, mutta sai vastaukseksi äreän murauksen
samalla kun tämä tärkeä eläin nousi ja siirtyi kokonaan toiselle puolen
tulta. Harvoin on pieni koira jyrkemmin näsäyttänyt isoa miestä. "Ei
Skookumille voi niin tehdä; teidän täytyy odottaa, kunnes sen aika on
tullut", sanoi Rolf.
Matka Hudsonin latvoille pahoine virtoineen ja monine taivalluksineen
oli jotenkin saman laatuinen kuin ennenkin. Sitten he saapuivat
kotkanpesälle ja Jesup-joen tyynemmälle vedelle ja ilman mainittavampaa
tapausta oman mökkinsä rantaan. Tunne siitä, että oltiin "jälleen
kotona", valtasi joka mielen ja kaikki olivat hyvillään.


LIX.
Van Cortlandtin rohdot.

"Ettekö Te ole terve?" kysyi Rolf eräänä kirkkaana kalomeli-aamuna,
nähdessään Van Cortlandtin valmistelevan jokapäiväistä rohtoannostaan.
"Kah, miks'en? Voin mainiosti, ja päivä päivältä yhä paremmin", vastasi
kysytty hyväntuulisesti.
"Mitä minä tietäisin, mutta äitini tapana oli sanoa: 'Rohdot ovat
semmoisia aineita, että sairaasta ne tekevät terveen, terveestä
sairaan'."
"Minun äitini ja teidän äitinne olisivat paikalla joutuneet riitaan, sen
voitte arvata. M-u-t-t-a" hän lisäsi hitaasti, kuin asiaa punniten,
silmissään leikkisä välähdys, "jos asioita arvosteltaisiin sen mukaan,
mitkä seuraukset ovat, niin pelkäänpä, että teidän äitinne helposti
voittaisi", ja hän laski pitkän, laihan, näiveän kätensä kasvavan
nuorukaisen leveän, voimakkaan käden viereen.
"Ukko Sylvanne taisi osata melkein oikeaan, kun hän sanoi: 'Ei muita
sairaita olekaan kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi'," sanoi
Rolf.
"Ehkä minun _pitäisi_ ruveta vähentämään", vastasi Van Cortlandt. Mutta
vähentäminen sitten tapahtuikin sangen äkkiä. Ennen viikonkaan kulumista
he arvelivat parhaaksi lähteä hakemaan tavaroita, jotka oli Schroonin
suulle kätketty, ettei niille ennättäisi tulla vahinkoa. Ei oikeastaan
ollut syytä ottaa Van Cortlandtia matkalle mukaan, mutta ei häntä voitu
yksinkään jättää. Hän siis tuli mukaan. Rohtojaan hän oli nauttinut
varsin säännöllisesti -- kalomelia, rabarberia, kalomelia, rabarberia,
merilöökkiä --, mutta Rolfin huomautus painui hänen mieleensä niinkuin
tulipommi lävistää pärekaton ja laskee valoa ja saa aikaan mullistuksen.
Tämä aamu sattui olemaan rabarberiaamu. Van Cortlandt joi aamujuomansa,
tukki sitten huolellisesti pullon, pisti sen laatikkoon muitten pullojen
sekaan ja laatikko nostettiin keskelle kanuuta. "Hyvilläni minä olen,
kun se loppuu", hän sanoi miettiväisesti, "en luule sitä nyt
tarvitsevani. Toisinaan toivon, että voisin kokonaan luopua niistä
kaikista."
Tätä juuri Rolf oli toivonut. Ilman semmoista huomautusta hän ei olisi
uskaltanut tehdä mitä teki. Hän nakkasi telttavaatteen keskelle kanuuta,
niin että kiikkerä alus siitä pahasti kallistui toiselle laidalleen.
"Tuo ei käy päinsä", hän huomautti, nosti sitten pois useita tavaroita,
rohtolaatikon niitten mukana, laski ne rannalle pensaitten alle, ja
nostaessaan tavarat taas veneeseen takaisin tahallaan unohti
rohtolaatikon.
Kun Van Cortlandt seuraavana aamuna nousi kalomeliaan valmistamaan, niin
hän säikähtyi, kun ei löytänytkään laatikkoa.
"Mieleeni juolahtaa", sanoi Rolf, "että viime kerran näin sen sillä
paikalla, jossa kanuun kuormaa korjasimme."
Niin sinne se varmaan oli jäänyt. Vanin täytyi elää joku aika aivan
rohdotonna. Se häntä pelotti, melkein kuin nuorta uimaria, joka huomaa
korkkipussien karanneen; mutta samoin kuin uimaria, samoin rohkaisi tämä
häntäkin tulemaan toimeen ilman. Ja niin Van huomasi, että hän _osasi
uida ilmankin korkkipusseja_.
Nopeaan sujui matka virran mukana, ja viikon kuluttua he palasivat
tavaroineen.
Rohtolaatikko löytyi samasta paikasta, johon se oli jätettykin. Van
Cortlandt otti sen maasta lammasmaisesti hymähtäen, heidän istahtaessaan
syömään illallista. Rolf ei kauan viivytellyt, ennenkuin sanoi: "Muistan
kerran nähneeni kolme haukanpoikasta samassa pesässä. Emä opetti niitä
lentämään. Kaksi lähti mielisuosiolla, ja pian ne puikkelehtivat puiden
latvoissa. Kolmas pelkäsi. Se sanoi: 'Ei äiti, minä en ole koskaan
lentänyt, ja minä pelkään, että minä tapan itseni jos koetan'. Emä
lopulta suuttui ja nakkasi sen pesästä. Paikalla kun se tunsi
pudonneensa se levitti siipensä pelastuakseen. Siivissä ei ollut mitään
vikaa, ja paljoa ennenkuin oli maahan pudonnut, se jo lensi."


LX.
Van Cortlandtin seikkailu.

Van Cortlandtin tulo oli pakottanut erämiehet rakentamaan uuden ja
paljoa suuremman mökin. Heidän pohjatessaan sitä sanoi asianajaja: "Minä
teidän sijassanne tekisin sen paljoa suuremman, kaksikymmentä kertaa
kolmekymmentä jalkaa, ja rakentaisin siihen suuren kiviuunin.
"Miksi niin?"
"Ehkä minä vielä palaan takaisin ja tuon jonkun toverin kerallani."
Rolf katsoi häneen vakaasti. Sehän oli tärkeä mahdollisuus, joka olisi
ollut huomioon otettava, mutta ilman vetojuhtaa oli niin suuria hirsiä
vaikea käsitellä. Uuden mökin mitoiksi sen vuoksi tuli viisitoista ja
kaksikymmentä jalkaa, ja kahdenkinkymmenen jalan hirsiä oli kyllä vaikea
liikutella. Van Cortlandt suurella huolella sisusti majan, rakensi
koivuista kaksi valkoista laveria, pani balsamipuun oksista patjat,
niiniset matot lattialle.
Ensimäisen uupumuksen jälkeen hän oli nopeaan vahvistunut sen jälkeen
kun oli rohtojen syömisen heittänyt, ja nyt hän perehtymistään perehtyi
heidän elämäänsä, muuttui heikäläiseksi. Mutta Kuonab ei häntä
suvainnut. Se tulenteko ja monta muuta samanlaista tapausta oli saanut
hänen arvonsa laskemaan nollaakin alemmaksi punaisen miehen silmissä.
Kun hän oppi tulta tekemään kahdella kalikalla, niin hänen arvonsa
hiukan nousi; mutta sen jälkeen se oli taas vähän alentunut, melkein
joka päivä, ja nyt sattui tapaus, joka sai sen laskemaan vielä
alkuperäistäkin alhaista kantaansa alemmaksi.
Huolimatta ihmeteltävästä uutteruudestaan Van Cortlandtin yritykset
saada valkohäntähirvi ammutuksi olivat turhat. Tämä oli masentava ja
surullinen tosiasia, sillä intiani sen vuoksi silminnähtävästi halveksi
häntä, ei tosin teoissa sitä osottanut, mutta väitteli kuitenkin Vania,
eikä ollut koskaan häntä huomaavinaan; ja Van taas luuli huomanneensa,
että ilman tätä ja tuota ja muuta laiminlyöntiä Kuonabin puolelta hän
itse ehkä olisi tehnyt niin ja niin.
Asiaa parantaakseen Rolf kerran kahden kesken sanoi intianille: "Emmekö
voisi jollain tavalla _antaa_ hänelle hirveä?"
"Hmh," vastasi Kuonab, jota ehdotus näytti huvittavan.
"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen
toimeen?"
"Ugh!"
Ryhdyttiin siis puuhaan.
Kuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän
asetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän
teki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta.
Tavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten
sytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin
sytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä
tuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli
käännettynä viistoon eteenpäin.
Suunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen,
siihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään
ulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin
kanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi
pysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei
tavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta
kuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella.
Se on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo
kauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen
uhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.
Mutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin
metsämieskunnia.
He siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja
vyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen
paras tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.
He lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä
soutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän
hiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla
pitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, -- se varmaankin oli jonkun
suuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni.
Antaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen
neljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan
pyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He
eivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi
tähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi
keulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli
_valtava musta kalastaja-näätä_.
"Puukolla," huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi
ja puhkaisisi kanuun.
Kalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja
möristen kuin karhu.
Van tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen
hyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä
pitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa.
Puukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa
jälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli
jo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta
pisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se
puri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi
kuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi
koko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen
uuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla
kuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti,
muka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he
olivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.
Onneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut
kuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa
kädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä
kuollutta kalastajanäätää.
Kuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle
kuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja
etsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.
Seuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin
pyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja
harmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon
pistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase
paksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.


LXI.
Rolf Vanilta oppia ottamassa.

_Mies ei voi ajaa omaa asiaansa, sen enempää kuin houraileva lääkärikään
voi itselleen määrätä oikeata rohtoa, -- sano' Si Sylvanne_.

Kuinka paljoa etevämmäksi Rolf tiesikin itsensä joella ja metsässä, niin
yksi paikka kuitenkin oli, jossa Van Cortlandt otti johdon, nimittäin
niissä pitkissä keskusteluissa, joita heillä oli milloin nuotiotulen
ääressä, milloin Vanin omassa mökissä, johon Kuonab harvoin astui.
Mieltäkiinnittävimmät asiat, mitä näinä joutohetkinä pohdittiin, olivat
vanha Kreikka ja nykyinen Albany. Van Cortlandt oli lukenut paljon
Kreikan kirjallisuutta, ja tavattuaan hartaan kuulijan kertoi hän tälle
jännittäviä juttuja Priamoon Ilionista, Atheenasta ja Pergamonista,
innostuneena kuten ainakin opettaja, tavatessaan oppilaan, jota vanha
klassillinen aika viehättää. Ja kun hän ulkoa lausui runoa Troijan
piirityksestä ja kreikkalaisista sankareista, niin Rolf sitä kuunteli
hartain mielenkiinnoin, joka oli sitä ihmettelevämpää, kun hän ei niistä
asioista mitään tiennyt. Mutta hän sanoi, että se kuului tosipuheelta ja
miesten astunnalta, jotka olivat lähteneet suuria aikaan saamaan.
Mieluisena puheenaineena Rolfille oli niinikään Albany, valtiollinen
elämä, hallituksen talo virastoineen, yhteiskunnalliset ja valtiolliset
renkaat ja juonet. Rolfia politiikka ja seuraelämä naurettavine
piirteineen ja kujeineen suuresti huvitti, epäilemättä siitä syystä,
että Van Cortlandt esitti asiat huvittavassa valossa. Ja monta kertaa
Rolf ihmetteli, kuinka järkevät ihmiset saattoivat aikaansa menettää
semmoisiin hullutuksiin ja lapsellisuuksiin, mitä seuraelämän tavat
hänestä olivat. Van Cortlandt hymyili hänen huomautuksilleen, mutta ei
vastannut pitkään aikaan.
Eräänä päivänä, ensimäisenä sen jälkeen kun Van Cortlandtin mökki oli
valmistunut, avasi omistaja, erämiehen keralla majaa lähestyessään, oven
ja astui sitten syrjään, antaakseen Rolfin ensimäisenä astua sisään.
"Menkää edellä", sanoi Rolf.
"Teidän jälkeenne", vastasi toinen kohteliaasti.
"Mitä vielä, astukaa pois vaan", vastasi nuorukainen, jota tämä
temppuilu nauratti, vaikka samalla harmittikin.
Van Cortlandt kohautti hattuaan ja astui edellä.
Kun oli sisään tultu, niin Rolf kääntyi oitis Vanin puoleen ja puhui:
"Te sanoitte tuonnoin, että kaikenlaisilla hienoston tempuilla oli joku
syykin; selittäkää minulle nyt, mitä hemmettiä kaikki tuommoiset
hullutukset merkitsevät? Minun mielestäni ei vapaan amerikkalaisen
pitäisi tarvita ottaa hattuaan päästään kenenkään muun kuin Jumalan
edessä."
Van Cortlandt naurahti herttaisesti ja sanoi: "Voitte olla varsin varma
siitä, että kaikki seuraelämän tavat ovat terveen järjen aiheuttamia,
lukuunottamatta yhtä taikka paria tapaa, joita yhä jatkuu, vaikka syy on
kadonnut. Takin selässä olevat napit esim. tulivat alkuaan sinne siitä
syystä, että niiden avulla takin liepeet käännettiin syrjään miekan
tieltä. Miekan käyttäminen on nyt jäänyt, mutta napit ovat siitä
huolimatta yhä samalla paikalla.
"Mitä taas hatun nostamiseen tulee, niin riippuu sen arvo kokonaan
siitä, mitä tällaisella tervehtämisellä tarkotetaan. Koska se on
seuraelämän yleinen tapa, niin on tyydyttävä siihen merkitykseen, jonka
seuraelämä sille antaa.
"Kuljeskelevien ritarien ajalla, kun vieras ritari tuli tiellä vastaan,
niin hän saattoi olla vihollinen. Kymmenestä oli yhdeksän tavallisesti
vihollisia. Mutta jos vastaantulija oli ystävä, niin hän kohotti ilmaan
oikean kätensä _ilman asetta_. Käsi kohotettiin korkealle, jotta se
näkyi niin kauas kuin nuolella nähtiin ampua, ja paremmaksi vakuudeksi
vielä kohotettiin kypärin silmikkoa, niin että kasvot näkyivät. Mutta
maantiet pysyivät vaarallisina vielä kauan sen jälkeenkin, kun ritarit
olivat lakanneet pitämästä rautapaitaa, ja samaa merkkiä sen vuoksi yhä
edelleen käytettiin, silmikon sijasta vaan kohotettiin hattua. Jos joku
ei sitä tehnyt, niin hän siten joko ilmaisi vihamielisyyttä,
halveksimista, taikka tietämätöntä moukkamaisuutta. Sen vuoksi hatun
nostaminen kaikissa sivistyneissä maissa on molemminpuolisen
luottamuksen ja kunnioituksen osotus."
"No niin, se muuttaa koko asian. Mutta miksi te koskitte hattuunne
äsken, kun te astuitte huoneeseen ennen minua?"
"Siitä syystä, että tämä on minun huoneeni ja että te olette vieraani.
Sen mukaan velvollisuuteni on palvella teitä, niinkuin isännän ainakin,
ja kehottaa teitä edellä kulkemaan. Jos olisin antanut teidän avata
minulle oven, niin olisin saattanut teidät palvelijan asemaan;
vastapainoksi kohotin hattuani tasa-arvon ja kunnioituksen merkiksi."
"Hm", sanoi Rolf, "suottapa ei vanha Sylvanne sanonut: 'Ei miehen järki
aina riitä, vaikka se olisi ovela kuin teräsansa, tarkka kuin
hiusliipasin ja varma kuin kallio. Kuta enemmän mies oppii, sitä enemmän
hän varmuuttaan menettää. Ja se mikä on kauan ollut voimassa, ei
tavallisesti lepää laholla perustuksella'."


LXII.
Lumoruno.

Eräänä aamuna, Vanin astuessa ulos mökistään, kuului auringonnousun
kalliolta tahdikas _tam-tatam-taa_.
"Ag-aj-uai-o-sai. Pem-o-sai
gezhik-om ena-bid ah-kiin.
Ena-bid ah-kiin."
"Mitä hän hommaa, Rolf?"
"Se on hänen auringonnousu-rukouksensa," vastasi tämä.
"Tiedättekö, mitä se merkitsee?"
"Kyllä, ei juuri paljoa. Hän vain sanoo: 'Oi sinä, joka aamulla vaellat
taivaalle, sinua tervehdän'."
"Niinkö? Minä en tiennytkään intianeilla olevan semmoisia tapoja,
--aivan kuin Osiriksen papeilla. Onko hänelle kukaan opettanut? Tarkotan
kukaan valkoinen?"
"Ei, se on aina ollut intianien tapoja. Heillä on laulu tai rukous
melkein jokaiseen huomattavaan tapaukseen. Eri rukoukset auringonnousua,
auringonlaskua, kuunnousua, hyvää metsästystä varten, ja taas eri
rukoukset sen varalta, kun ovat sairaina, taikka kun lähtevät matkalle,
taikka kun sydän on paha."
"Minä aivan hämmästyn. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että he
ovat niin inhimillisiä. Se johtaa minut taaksepäin Delfoin temppeleihin.
Se on Ilionin Kassandran arvoista. Minä luulin, että intianit ovat vain
raakoja villejä, jotka metsästävät kunnes vatsa on täysi, ja makaavat,
kunnes se taas on tyhjä."
"Hm," sanoi Rolf hymähtäen. "Minä huomaan, että tekin olette vähän
arvostellut siihen 'hiusliipasin-, teräsansa-, kukkovarmaan tapaan'."
"Olisipa hauska tietää, haluttaisiko häntä kuulla minun lauluani?"
"Voihan koettaa. Minä ainakin yrittäisin."
Ja vielä samana iltana lauloi Van tulen ääressä "Iloisen ritarin", "John
Peelin metsästyksen", ja "Dundeen Bonneyn". Hänellä oli kaunis
baritoniääni. Hän oli erittäin suosittu Albanyn soitannollisissa
piireissä. Rolf oli ihastunut, Skookum uikutti myötätuntoisesti, ja
Kuonab istui, eikä liikahtanut, ennenkun laulu oli päättynyt. Hän ei
sanonut mitään, mutta Rolf tunsi että hänen mieltymyksensä oli herännyt.
Koettaen käyttää tätä seikkaa hyväksi sanoi hän:
"Tässä on rumpusi, Kuonab. Etkö tahtoisi laulaa 'Wabanakin laulua'?
Mutta pyyntö ei tullut otollisella hetkellä ja intiani vain pudisti
päätään.
"Kuulkaapa, Van," virkki Rolf (Van Cortlandt oli ehdottanut tämän
lyhennyksen). "Kuonab ei teitä koskaan hyvin suvaitse, ennenkun olette
ampunut sarvaan."
"Olenhan minä yrittänyt."
"Totta, totta, mutta huomenna lähdemme ja yritämme uuden kerran; ehkä
silloin on parempi onni. Mitä luulette ilmasta, Kuonab?"
"Puolenpäivän aikaan alkaa myrsky, ja sitä kestää kolme päivää," vastasi
punainen mies lyhyeen ja lähti sitten ulos.
"Se on eri juttu", sanoi Rolf, "sitten saamme odottaa."
Van hämmästyi, ja sitä enemmän kun taivas tunnin kuluttua pimeni,
myrskyvihurit alkoivat suhista ja rankkasade pieksi maata.
"Mistä -- Belsazarin ilmantoitottajan nimessä! -- hän sen tietää?"
"Ehkä on parempi, ettette kysy sitä häneltä. Minä koetan saada sen
selville, jos tahdotte tietää, ja kerron teille perästäpäin."
Rolf puistikin esille tiedot, vaikkei helposti, eikä yhdellä
puhuttelulla:
"Eilen tshipmukit[23] olivat kovassa työssä; nyt ne ovat alallaan, ja
pikkulinnut ovat kateissa.
"Eilen auringonnousu oli kellertävä, tänä aamuna se oli rusottava.
"Viime yönä kuu vaihtui ja sen ympärillä oli vahva pieni kehä.
"Ei ole satanut kymmeneen päivään, ja tämä on kolmas päivä, jona tuuli
on idässä.
"Viime yönä ei ollut kastetta. Näin Kielen vuoren aamun koitossa;
tomtomini ei soi.
"Aamulla savu kieppui kolmelle taholle, ja Skookumin kuono oli kuuma."
He siis jäivät mökille niin tiedoin, pakosta uskoen, ja vasta kolmantena
päivänä taivas tosiaan selkisi; länsituuli alkoi maksaa takaisin, mitä
oli idältä lainannut, ja niin kävi toteen sananlasku: "kolmen päivän
sade taivaan tyhjentää".
Sinä iltapäivänä työnsivät Rolf ja Van kanuun vesille ja lähtivät
melomaan järveä poispäin. Kuljettuaan mökiltä mailin laskivat he
rantaan; sillä paikalla oli suosittu hirvenpolku. Rolf tuota pikaa
osotti maata: hän oli löytänyt aivan vereksen jäljen; mutta Van ei
näyttänyt siitä mitään ymmärtävän. He kulkivat edelleen, Rolf keveästi
ja ääneti, mutta Van sai pitkillä säärillään ja jaloillaan aikaan
arveluttavan paljon ryskettä. Rolf kääntyi ja kuiskasi: "Ei sillä
tavalla. Älkää astuko kuiville risuille." Van koetti kulkea varovammin
ja onnistui mielestään hyvinkin, mutta Rolfin kärsivällisyys oli lujilla
ja hän alkoi nyt ymmärtää, mitä Kuonab oli mahtanut hänestä itsestään
ajatella vuosi takaperin. "Katsokaas", sanoi Rolf, "nostakaa jalkanne
tällä tavalla, älkääkä kääntäkö sitä noin ulospäin. Ja tarkatkaa
paikkaa, ennenkun sen taas maahan laskette. Tunnustelkaa varpaallanne,
jotta tunnette, ettei alla ole kuivia risuja, ja työntäkää se sitten
lujasti maahan, ennenkun sille astutte. Parempi tietysti olisi, kun
teillä olisi mokkasinit. Älkää koskaan kulkeko oksien ohi, niin että ne
hankaavat, vaan kohottakaa ne syrjään, etteivät raavi ja päästäkää ne
sievästi takaisin. Kuivaa oksaa ei pidä koskaan taivuttaa; se täytyy
kiertää", j.n.e. Näitä seikkoja ei Van ollut tullut ajatelleeksikaan,
mutta paikalla hän käsitti ne ja hänen kulkunsa parantuikin
ihmeteltävässä määrässä.
He tulivat jälleen veden partaalle. Rolf paikalla huomasi pienen
lahdelman toisella puolen sarvaan, joka seisoi aivan alallaan, katseli
heihin päin ja arvatenkin ihmetteli, mitä otuksia he mahtoivat olla.
"Siinä on nyt teille," Rolf kuiskasi.
"Missä?" kysyi Van kiihkeästi.
"Tuolla, näettekö tuon harmaan ja valkoisen."
"En minä näe."
Viisi minuuttia koetti Rolf turhaan saada Vania huomaamaan tuon
kuvapatsasmaisen haahmon; viiteen minuttiin se ei liikahtanut. Sitten se
vaaran aavistaen loikkasi pitkään ja katosi näkyvistä.
Se oli kerrassaan masentavaa. Rolf istahti alas melkein epätoivoissaan.
Mutta sitten hänen mieleensä johtui eräs ukko Sylvannen huomautus: "Ei
mies silti vielä ole houkka, vaikkei hän olekaan juuri sinun mielesi
mukainen."
Sitten Rolf äkkiä sanoi: "Van, onko teillä kirjaa matkassa?"
"On minulla Virgilius."
"Lukekaa minulle ensi sivua."
Van luki, kirja kuuden tuuman päässä nenästään.
"Mutta lukekaapa nyt," sanoi Rolf ja piti kirjaa neljän jalan päässä.
"Se on mahdotonta, en näe muuta kuin hämärän valkoisen laikan."
"Hyvä, no entä näettekö tuolla tuon kaakon?"
"Tarkotatteko tuota pitkää mustaa esinettä tuolla lahdella?"
"En, se on pölkky tässä aivan vieressä", nauroi Rolf. "Ei, vaan tuolla
puolen mailin päässä."
"En, en minä näe muuta kuin vähän hämärrettä."
"Minä arvasin sen. Turha on teidän koettaa sarvasta ampua, ennenkun
saatte silmälasit. Älyä teillä kyllä on, mutta silmät eivät ole
metsämiehen aistimet. Jääkää te tänne, kunnes minä lähden koettamaan,
onko minulla onnea."
Rolf häipyi metsään. Parinkymmenen minuutin kuluttua Van kuuli
pamauksen, ja pian Rolf palasi takaisin, kantaen kahden vuoden vanhaa
sarvasta, ja yön tullen he palasivat mökille. Kuonab vilkasi heidän
kasvoihinsa, kun he kulkivat hänen ohitseen, pientä sarvasta korennossa
kantaen. He koettivat säilyttää muotonsa muuttumatta. Mutta intiania ei
niinkään petetty. Hän ei ääntänyt muuta kuin sähähtävän "hmh!"


LXIII.
Vanin kunnian pelastus.

"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin
tulossa sinun tietäsi." Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin
nähden se kävi toteen. "Varisevien lehtien kuu" oli päättymässä, lokakuu
loppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava
kulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että
erämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli
ihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat
verevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut
kokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään
tulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä _melkein_ ääneti.
Oppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä,
ja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä
suostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi
epäonnistuivat. "Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit,
niin sitten olette kyllä mies puolestanne", sanoi Rolf, ja sen verran
Vanille siis jäi toivon kipunaa.
Kolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet
päättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois