Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 08

Puita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja
tilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä
uskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin
tehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta
enemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä
parempi.
Sangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on
kovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla;
hakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä
halkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta
Rolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja
vuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa
paksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta
sen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi
latuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista
tuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät
lovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että
päitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan
veteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja
lamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella
vaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät
koskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa.
Väliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki
pysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle
paikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin
raskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.
Näin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja.
Kosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin
upotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva
lähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät
säikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana.
Ulkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi
raakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa
leveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja
kaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi.
Hän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä
paljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan
lumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta,
jonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi
nauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja
käytännölliset.
Lumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin,
toboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin
niistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät
taivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka
pitivät niitä koossa.


XXX.
Ketunpyynti.

_Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on,
josta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, -- sano' Si
Sylvanne_.

Kun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin
Rolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja
useammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan
otuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti
puoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen
sopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki,
erämiehet ja heidän koiransa.
Eräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen
jälkeen, Rolf sanoi: "Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi
ottaisi muutamaa ketunnahkaakin?" ja hän osotti hieman ylpeillen
näädännahkaa.
"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit", vastasi intiani.
Rolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille,
missä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän
katsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan,
aivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari
pientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain
kummallekin puolelle, otaksuen kettujen tavallista tietään kulkien
hyppäävän oksain yli ja siten rautoihin putoavan. Ollakseen kahta
varmempi hän pani lihapalan kummankin satimen viereen ja puoliväliin
niiden välille suuren kappaleen kivelle.
Sitten hän ripotteli verestä multaa polulle, satimien ja syöttien
ympärille, jotta jäljet näkyisivät.
Kettuja tuli sinäkin yönä, rannalla oli hietikossa jälkiä, mutta hänen
rautojaan ei ollut ainoakaan lähestynyt. Hän tutki jälkiä ja sai
vähitellen selville kaikki pääseikat. Ketut olivat tulleet tapansa
mukaan kisaillen. Ne olivat paikalla keksineet syötit ja satimet
--kuinkapa ne olisivatkaan jääneet niin tarkoilta neniltä huomaamatta
--ja yhtä väleen ne olivat älynneet epäilyttävän raudanhajun ja joka
puolelta tuntuvan ihmisenkin hajun, käsistä, jaloista ja muusta
ruumiista. Rolf huomasi vielä, ettei lähestymään houkutellut karkea
kylmä liha, jota ei voinut verratakaan lämpimiin mehukkaisiin hiiriin,
ja niitä taas oli vaikka kuinka runsaasti joka niityllä. Ketut olivat
hyvissä lihoissa ja nälkä oli kaukana. Mikä pakko oli niiden lähteä niin
ilmeiseen vaaraan? Sanalla sanoen, kivimuurit eivät olisi täydellisemmin
suojelleet paikkaa ja syöttiä ketuilta kuin näiden satimien julkisuus;
ei ainoatakaan jälkeä ollut likettyvillä ja useista etäämmistä saattoi
nähdä, kuinka sukkelaan ne olivat poikenneet pois.
"Ugh, niin se aina on", sanoi Kuonab. "Aiotko koettaa toista kertaa?"
"Aion kun aionkin", vastasi Rolf, jonka mieleen johtui, ettei hän
ollutkaan muistanut hävittää hajua raudoista ja jalkineistaan.
Hän teki ketripuusta tulen ja savusti raudat, niiden kahleet ja kaiken
muunkin. Sitten hän otti palan raakaa lihaa ja hivutti sillä kintaitaan
ja anturoitaan, ihmetellen sitten, kuinka hän oli edellisenä yönä
yrittänytkään ilman näitä ihmishajun hävittämiskeinoja. Hän pani
kumpainkin rautain liipasimen alle hienoa pehmeätä sammalta, otti sitten
pois ketripuun oksat ja sirotteli päälle taitavasti hienoa kuivaa
multaa. Viritys näyttikin nyt täydelliseltä; ihmissilmä ei olisi voinut
huomata, että paikalla oli satimia. Menestys näytti ennakolta varmalta.
"Kettu ei mene silmänäön mukaan", virkkoi intiani, ei sen enempää, sillä
hän arveli parhaaksi antaa oppilaan itsekseen päästä asiain perille.
Aamusella Rolf oli kiihkeä näkemään tulokset. Tyhjää kaikki. Yksi kettu
oli tosin eräässä paikassa tullut kymmenen askeleen päähän, mutta
käyttäytynyt sitten sillä tavalla, ikäänkuin koko tämä hajuava laitos
olisi sitä kerrassaan huvittanut lapsellisuudellaan. Vaikka paikalla
olisi seisonut mies nuija kädessä, niin ei hän olisi voinut suojella
rautain seutua paremmin ketuilta. Rolf palasi mökille nolona ja aivan
ymmällään. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkun kuuli Skookumin
kamalasti kiljuvan ja haukkuvan, ja kääntyessään katsomaan hän huomasi,
että häärivä penikka oli jalastaan tarttunut ensimäisiin rautoihin. Se
kiljui kuitenkin enemmän säikähdyksestä kuin tuskasta.
Erämiehet tulivat kiiruumman kautta apuun ja Skookum paikalla pääsi
vapaaksi edes telaamatta itseään, raudoissa kun ei ollut hampaita; ne
vain pitivät kiinni. Pitkä taistelu ja nälkä, ne ne etupäässä ovat
julmia, ja jokaisen erämiehen pitäisi niitä aina lyhentää ja käydä
kokemassa pyydyksensä usein.
Nyt Kuonab puuttui asiaan. "Toisille eläimille tuo on kylläkin hyvä.
Siihen menee pesukarhu, minkki tai näätä -- taikka koira -- mutta ei
kettu eikä susikaan. Ne ovat sangen viekkaita. Saatpa nähdä."
Intiani otti esille vahvat nahkakintaat, savusti ne ketripuulla ja
raudat niinikään. Sitten hän hivutti mokkasiininsa pohjia raa'alla
lihalla, katsoi rannalta pienen lahdekkeen ja paiskasi hiekkaan pitkän
riu'un ylempänä olevan kuivan soran reunasta poikittain vesirajaan.
Kädessään hänellä oli seiväs. Astuen varovaisesti riu'un selkää ja
sitten sillä seisoen hän hakkasi seipään veteen pystyyn noin neljän
jalan päähän rannasta; halkaisi sen ja pani haarukkaan vähän pehmyttä
sammalta. Tämän päälle hän valoi kolme tai neljä pisaraa "hajulumoa".
Nyt hän asetti rautain liipasimelle kappaleen kuusenpihkaa, piti sen
alla tulta, kunnes pihka oli sulanut, ja pihkaan hän painoi pienen
litteän kiven.
Rautain kahleet hän kiinnitti mukavan muotoiseen kymmenen naulan kiveen
ja upotti kiven veteen puolitiehen seipään ja rannan välille. Viimeksi
hän asetti raudat tälle kivelle sillä tavalla, että ne avattuina olivat
kokonaan veden alla lukuun ottamatta latuskaa kiveä, joka oli
liipasimella. Sitten hän palasi takaisin riukua pitkin ja veti sen
perässään pois.
Siten ei paikan läheisyydessä ollut jälkiä eikä ihmishajua.
Viritys oli täydellinen, mutta eivät sittenkään ketut lähestyneet
pyydystä seuraavana yönä; niiden täytyi tottua siihen. Niiden
ohjesäännössä on: "oudot laitokset ovat aina vaarallisia". Rolfia
halutti aamulla tehdä pilkkaa. Mutta Kuonab sanoi: "Wah! Ei mikään
pyydys ota ensi yönä."
Heidän ei tarvinnut odottaa toiseen aamuun. Skookum keskellä yötä
hyökkäsi ulos kovasti haukkuen ja he seurasivat nähdäkseen hurjan
kamppailun, kettu hyppi ja teutaroi irti päästäkseen, ja kiinni sen
jalassa olivat raudat, ankkurikivi perässä laahaten.
Sitten uudistui sama temppu, joka oli lopettanut minkin ja näädänkin
taistelun. Otuksen takakoivet sidottiin yhteen ja se ripustettiin
aittaan naulaan. Huomeneksella he ahnain silmin tutkivat sen oivallista
nahkaa ja liittivät sen entisiin saaliisiinsa.


XXXI.
Ansajuonella.

Sinä yönä kuu muuttui. Seuraava päivä tuli kovan pohjatuulen keralla.
Puolenpäivän aikana sorsat olivat lähteneet järvestä. Monta pitkää
hanhiviirua pakeni kaakkoa kohti, meiskaten mennessään. Yhä kylmemmin
puhalteli kova tuuli, ja pienemmillä lammilla pian näkyi pakkasen jälki.
Satoi vähän luntakin, mutta se heitti. Taivaan seestyessä tuuli tyyntyi
ja pakkanen kävi kirpeämmäksi.
Aamun hämärtäessä, kun erämiehet nousivat, oli aika pakkanen. Kaikki oli
jäässä, paitsi järven selkä, ja he tiesivät talven tulleen; ansatyöaika
oli alkamassa. Kuonab paikalla meni vaaralle kallionpatsaalle, teki
pienen tulen ja laulaen sitten "metsämiehen rukouksen" heitti tuleen
ketun ja näädän kuonokarvoja, vähän majavan hajurauhasta ja tupakkaa.
Sitten hän laskeutui alas kokoomaan retken varustuksia, -- peitot,
majavanansat, aseet, kahden päivän eväät ynnä hajulumot ja vähän kalaa
syötiksi.
Loukkuihin pantiin syötit ja ne viritettiin; intiani aina lopuksi asetti
loukun liipasimelle tukon sammalia, joihin hän tipautti hajulumoa, ynnä
hivutti jonkun pisaran kumpaankin mokkasiiniinsa. "Ahah", sanoi Rolf.
"Näätä seuraa tätä jälkeä kuukauden", selitteli Kuonab. Skookum näytti
olevan samaa mieltä, vaikkei se sanonutkaan "ahah", niinkuin Rolf, se
kun ei osannut.
Koira pienoinen sangen pian ajoi puuhun parven sepelpyitä ja Rolf
tylpillä nuolillaan pudotti niitä kolme. Rinnat otettiin erämiesten
eväiksi, mutta muu osa, sisälmykset ja höyhenet, olivat mitä parhaat
näädän syöteiksi, ja niistä riitti kaikkiin loukkuihin, kunnes he
puolenpäivän aikaan saapuivat majavalammelle saakka. Jää ei vielä ollut
niin vahvaa, että se olisi kantanut, mutta helppo oli löytää ne paikat,
missä majavat olivat viimeksi maissa käyneet. Kuhunkin pantiin luja
teräksinen majava-ansa, joka peitettiin kuivan ruohon sekaan, ja jalan
päähän pantiin halkaistuun kalikkaan sammalta, johon tiputettiin monias
tippa taikanestettä. Ansakahleitten päässä oleva rengas pujotettiin
pitkään, hoikkaan ja sileään salkoon, joka upotettiin syvälle liejuun,
maata kohti kallelleen. Keino oli vanha ja hyväksi koettu. Majava,
himoitessaan tutkia tuota ystävälliseltä löyhähtävää tuoksua, astuu
jalkansa ansaan; vaaran huomatessaan se vaistomaisesti sukeltaa
oikopäätä syvään veteen; rengas luistaa salkoa pitkin pohjaan saakka ja
kiintyy sitten niin, ettei majava voikaan enää nousta, vaan hukkuu.
Tunnissa saatiin kaikki kuusi majava-ansaa viritetyiksi; äkkiä
erämiehille, heidän penkoessaan metsää lisää pyitä saadakseen, tuli kova
kiire pelastamaan Skookumia uudesta piikkisika-ryvetyksestä.
He saivat moniaita pyitä, syötitsivät jälleen pari mailia ansajuonta ja
majautuivat sitten yöksi.
Ennen aamua alkoi sataa lunta ja sitä oli kolmea tuumaa vahvalla heidän
noustessaan. Ei ole maailmassa paikkaa, jossa ensi lumi olisi ihanampi
kuin Adirondack-vuoristossa. Aikaisin syksyllä luonto näyttää siihen
valmistautuvan. Vihannat lehdet karistautuvat pois, jotta näkyvät
punaiset marjarypäleet; ruovostot takkuuntuvat pehkoiksi, käyvät
kullanruskeiksi ja kumartavat päätään ottaakseen vastaan hopeisen
taakan; matalat mäet ja monenlaiset joulupuurivit ovat puettuina
vaikuttavimpiin helyihinsä; näyttämövalmistukset ovat mitä parhaat ja
näyttämö niinikään, mutta vielä puuttuu juhlavalaistus. Se välttämättä
kaipaa valkoisen runsasta loistoa. Ja kun se laskeutuu kuin morsiolle
huntu, kuin ratsun koruloimelle hopeakirjat, tai auringonlaskun
kultainen palo, niin tuo loistava kristallipuku on sen lopullinen
kunnian kruunu, jota ilman kaiken muun täytyy jäädä vaikutustaan vaille,
ei voi kirkasta täydellisyyttään saavuttaa. Sen ihanuus liikutti
erämiehiä, vaikk'ei se saanutkaan parempaa ilmausta kuin Rolfin
yksinkertaiset sanat: "Eikös ole kaunista!" intianin äänetönnä
katsellessa.
Idän metsissä ei ole toista paikkaa, jossa lumella olisi niin
vaihtelevat ja runsaat ilmeet, ja erämiehet sinä päivänä metsää
kulkiessaan huomasivat yhden yön aikana saaneensa saman ihmeteltävän
kyvyn kuin on koiralla, jolle jokaiset jäljet ovat selvä tieto
jokaisesta monen tunnin kuluessa liikkuneesta eläimestä. Ja vaikka
ensimäisellä päivällä pyryilman jälkeen on vähemmän kerrottavaa kuin
toisella, samoin kuin toisella vähemmän kuin kolmannella, niin ei silti
puuttunut lumen pinta kirjotuksiaan. Tässä oli kiidellyt sarvas,
juoksennellut valkoisen vielä lentäessä. Tuossa oli kettu hiipinyt
juonen poikki ja epäillen katsellut tuota loukkua. Tämän lavean uran
monine leveine ja lähekkäisine jälkineen oli tehnyt eräs Skookumin
ystävistä, ritari monipeitsellinen. Tuo loikkija oli ollut näätä. Kas
kuinka se juoksi tuon pensaikon ristiin rastiin, tässä se tapasi meidän
löyhkäjuonemme. Kas kuinka se oli pysähtynyt ja haistellut sitä; nyt se
lähtee pois -- aivan niin, oikopäätä meidän ansaamme.
"Se on lauennut, hurraa!" Rolf huusi, sillä siellä oli pölkyn alla
kuolleena mitä uhkein näätä, tumma, melkeinpä musta, rinnassa suuri
leveä loistava kultatäplä.
He palasivat nyt takaisin majavalammelle. Seuraava loukku oli lauennut
ja tyhjä; sitä seuraavassa oli punainen orava, ainainen harmin kappale,
eikä muuhun kelvollinen kuin syötiksi laukaisemaansa loukkuun. Mutta
seuraavassa oli näätä ja sitä seuraavassa valkoinen lumikko. Muut olivat
laukeamatta, mutta heillä oli jo kaksi hyvää nahkaa majavalammelle
saapuessaan. He olivat kovin rohkealla mielellä hyvästä onnestaan, mutta
eivät kuitenkaan osanneet odottaa sitä ihmeteltävää apajaa, mikä nyt
heitä odotti. _Joka ansassa oli majava_, kuusi suurta majavaa,
kuolleena, sukelluksissa, hyvässä tallessa. Joka nahka oli viiden
dollarin arvoinen, ja erämiehet mielestään olivat rikkaita. Tapauksella
oli lisäksi tämä lupaava merkitys: se osotti näitten majavien vielä
olevan varomattomia, niitä ei siis oltu vielä pyydystelty. Helppo oli
näistä lammista ottaa viisikymmentä nahkaa.
Erämiehet virittivät uudelleen ansansa; jakaen sitten taakat he etsivät
syrjäisen paikan nuotiolleen, sillä majavalammen lähelle ei ole hyvä
tehdä tulta. Sataviisikymmentä naulaa majavia kantamuksien lisäksi,
semmoisin taakoin ei penikulmia kuljettu; puolen mailin päästä he
löysivät lämpöisen alhon, tekivät tulen ja nylkivät saaliinsa. Ruumiit
avattiin ja ripustettiin puuhun myöhemmin käytettäviksi, mutta nahkat ja
hännät otettiin mukaan.
He kulkivat sinä päivänä pitkän vaivalloisen matkan, pannen syötit
kaikkiin loukkuihin, ja palasivat myöhään yöllä kotiin.


XXXII.
Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.

Ihmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain
kuukausi.
Mutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen
ajan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven
kiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan
turpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja
itsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia;
laiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja
tapettavan haussa.
Sarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt
täysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat
parhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä,
haavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei
juuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin;
sarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä
kuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin
vääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan
päättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein
johdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta,
jonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi,
toivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu
kaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven
iskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin.
Mutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan
yhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.
Sadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin
olivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet
näistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko
marraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä
taisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako
siis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä
useampia.
He asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä,
luodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan
kuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen,
kerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului
sarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän
tuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: "Kumpi meistä on parempi?"
Eräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin
edellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja
varovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi
sarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja
toiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta,
ja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat
taistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli
yöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä
liekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.
Rolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin
eivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa
taistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään
erosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat
loitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta.
Viidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan,
näyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas
tappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat
ensimäisen, ja Rolf palasi mökille.
Kuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: "Olisivat voineet
sinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne
hyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas.
Löysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt
puuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi
puskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli
pitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan,
kunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas
meni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin
karhuun kuin sarvaaseen."
Intianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun
Rolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän
kammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä
uuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.
Pari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään
ansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä
outoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot
kummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen;
syvät taas luultavasti korpin.
"Kuok, kuok, ha, ha, ha -- hruu, hrrr, huup, huup"' -- semmoisia
pirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki
vilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen
seassa.
"Ho, ho, ho -- jah -- hiu -- u -- u -- u", kuului kalmanlintujen kamala
räkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä,
hyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle.
Sitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa
liikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. "Uah -- uah -- uah -- uo
-- huu -- jau -- uau -- rrrrr -- rrr -- rrrrr" -- ja muut korpit
yhtyivät siihen.
Rolfilla ei ollut muuta asetta kuin jousi, taskuveitsi ja tappara. Hän
otti viimeksimainitun käteensä ja astui hiljaa lähemmäksi. "Hou -- hou",
huusivat korpit kolkolla äänellään, sitten lensivät turvallisille
oksille, joilta ne nauroivat kuin menninkäiset jollekin
kummitusilveelle.
Nuorukainen lähemmä astuessaan näki näyn, joka herätti hänessä
kauhunsekaista sääliä. Suuri väkevä sarvas -- ainakin ennen väkevä --
seisoi, hoiperteli, lankeili polvilleen siellä; toisinaan kohoten
takajaloilleen, suonenvedontapaisesti veti, nytki maassa makaavaa pitkää
harmaata ruhoa, toisen sarvaan, tappelutoverin ruumista, hengetöntä,
niskaansa taittanutta, kuten sitten huomattiin. Kuolleen suuriin
vankkoihin sarviin olivat elävän sarvaan sarvet takertuneet ikäänkuin
raudalla kotkaten, terässinkilöillä liittäen. Kaikella voimallaan elävä
sarvas tuskin saattoi päätään liikuttaa, raahaten tappelutoverinsa
ruumista perässään. Lumen merkit osottivat, että se alussa oli voinut
vetää ruumista monta syltä; se oli näykkinyt vähän vesoja ja oksia;
mutta silloin kun se oli paremmissa voimissa, jo aikoja sitten. Kauanko?
Vähintäin neljä päivää, ehkä viikonkin oli kurja sarvas kitunut
toivottomana kuolemaa, joka ei tahtonut tulla. Sitä osottivat sen
kuihtuneet kyljet, sen palava riippuva kieli, joka ei ollut jalankaan
päässä lumesta eikä kuitenkaan ulottunut, sen rauenneet silmät, joista
kuoleman himmeän hunnunkin alta vielä heikosti välähti tappeluraivon
viheriä liekki uuden vihollisen lähestyessä.
Korpit olivat nokkineet kuopistaan kuolleen sarvaan silmät ja syöneet
kolon sen selkään. Ne olivat alkaneet nokkia elävääkin sarvasta, mutta
etukoivellaan se oli saanut silmänsä suojelluiksi; kuitenkaan sen tila
tuskin olisi voinut olla kamalampi. Se oli säälittävin näky, mitä Rolf
oli milloinkaan nähnyt metsäelämässä, melkeinpä koko elämässään. Hän
tunsi syvää sääliä eläin raukkaa kohtaan. Hän unohti, että se oli
ajettava riistaeläin; näki vain sävyisän, sorean luontokappaleen
surkeimmassa, kamalimmassa pulassa; lähimmäisen hädässä; ja hän paikalla
ryhtyi auttamaan. Tappara kädessä hän hiljaa astui esiin, katsoi
kuolleen sarvaan sarvien juuresta hyvän esillä olevan paikan ja iski
siihen terävästi tapparalla. Vaikutus elävään sarvaaseen oli
hämmästyttävä. Se havahtui koviin voimanponnistuksiin, jotka osottivat
kuoleman vielä olevan kaukana. Se puski, sitten peräytyi taapäin, vetäen
mukanaan sekä kuollutta että halukasta auttajaansakin. Rolf silloin
muisti intianin sanat: "Suulla on suuri taikavoima". Hän puheli
sarvaalle lempeästi, rauhottavasti. Sitten meni hän lähemmäksi ja
koputti sarvea, jonka hän tahtoi katkaista; tyynnytellen ja koputellen
hän vähitellen lisäsi voimaa, kunnes lopulta saattoi iskeä kiinni
pitävää sarvea oikein tuntuvasti. Monta kertaa hän sai iskeä, sillä
hirven sarviaine on siihen aikaan sangen paksua ja lujaa, mutta vihdoin
sarvi kuitenkin erkani. Rolf kiepautti sitä ja voimakas sarvas oli
vapaa. Vapaa miksi hyväksi?
Oi, älkää kertoko sitä niille, jotka ovat olleet metsän hirvien ystäviä!
Salatkaa se kaikilta, jotka sokeasti uskovat, että hyvää työtä aina
täytyy seurata kiitollisuuden! Odottamattomalla tarmolla, kiihkoisella
raivolla, pirullisella tarkotuksella tuo kiittämätön hyökkäsi
vapauttajansa päälle, tähdäten iskun niin kuolettavan kuin sen voimilla
suinkin saattoi.
Se oli Rolfille täydellinen yllätys, hän tuskin ennätti käydä kiinni
murhaajan sarviin ja vääntää niitä syrjään vatsastaan. Sarvas teki
raivoisan hyökkäyksen -- voih! mikä villitty paholainen sille antoikin
semmoisen voiman? -- ja Rolf kaatui kumoon. Takertuen henkensä edestä
häijyn kataliin, irstaisiin sarviin hän kiljui, kiljui kovempaa kuin oli
koskaan kiljunut ennen: "Kuonab, Kuonab! auta, voih, auta minua!" Mutta
hän oli kuin maahan naulattu, raivo elukka rutisti hänen rintaansa,
koettaen saada sarviensa kärkiä tehoomaan; pelastuksestaan hän sai
kokonaan kiittää sitä, että sarvien leveys soi hänen ruumiilleen
välissään tilaa. Mutta paino, joka runteli hänen rintaansa, rutisti ulos
hänen voimansa, hänen henkensä; hänellä ei enää ollut ilmaa uudelleen
huutaakseen. Kuinka korpit puusta nauroivat ja "hou-houasivat!"
Sarvaan silmissä kiehahti jälleen murhamielisen vihan viheriä liekki, se
riuhtoi voimakasta niskaansa puoleen ja toiseen raivohullun voimalla.
Sitä ei voinut kestää kauaa. Pojan voimat raukenivat nopeaan; puskeva
peto ruhjoi hänen rintaansa.
"Voih, Jumalani, auttakaa!" hän läähätti, kun sarvas jälleen alkoi
tempoa turmansarviaan saadakseen ne valloilleen. Elukka oli melkein
vapaa, kun korpit äkkiä lähtivät lentoon kovasti raakkuen ja metsästä
hyökkäsi joku kolmas tappelemaan. Pienempikö sarvas? Ei; mutta mikä?
Rolf ei sitä tiennyt, mutta samalla kuului kamalaa rähinää ja Skookum
oli kiinni murhaajan takakoivessa. Se repi ja raastoi, ei tosin jaksanut
heittää nurin sarvasta, mutta sen hampaat olivat terävät ja koko sisu
toimessa, ja kun se käänsi julman hyökkäyksensä vielä arempiin
ruumiinosiin, niin sarvas uupumaisillaan peräytyi, kaarti ympäri ja
kaatui. Ennenkuin se ennätti toipua, Skookum hyökkäsi kiinni sen turpaan
ja riippui siitä kuin synti. Sarvas sai jonkun verran heilutetuksi
vankkaa niskaansa ja vedetyksi mukanaan koiraa, mutta se ei saanut sitä
irti ravistetuksi. Rolf huomasi hetken otollisuuden, nousi vapiseville
jaloilleen, tarttui tapparaansa, iski raivon elukan pökerryksiin.
Löytäen sitten lumelta pudonneen puukkonsa hän pisti "eränhaavan", josta
vuoti ulos punainen elämän neste ja vaipui sitten lumelle, eikä sen
koommin mitään tiennyt, ennenkuin Kuonab seisoi hänen vieressään.
[Kuva: "Kuonab, Kuonab! Apuun!"]


XXXIII.
Kiitosruno.

Tointuessaan Rolf makasi tulen vieressä, Kuonab kumartuneena hänen
ylitseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän avasi silmänsä, niin
intiani hymyili; semmoisen lempeän, viehkeän hymyn, taustana
norsunluuvalkoiset pitkät hammasrivit.
Sitten hän toi kuumaa teetä ja Rolf virkistyi, niin että saattoi nousta
istumaan ja kertoa aamullisen seikkailunsa.
"Se on paha manito", ja hän vilkaisi kuolleeseen sarvaaseen; "emme saa
sitä syödä. Varmaan teit taian, että Skookum tuli?"
"Niin kyllä, tein taiat suullani", vastasi toinen, "minä paruin, minä
kiljuin, kun se tuli luokseni."
"Tästä on pitkä matka mökille", vastasi Kuonab. "En voinut sinua kuulla;