Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 01

ROLF SALOLLA
Erään partiopojan, Kuonab intianin ja Skookum koiran seikkailut

Kirjoittanut ja kuvittanut
ERNEST THOMPSON SETON
"Villejä eläimiä" ja "Hopeakettu" teosten kirjoittaja.
Amerikan boyscout-liikkeen perustaja.

Suomentanut I.K. Inha

WSOY, Porvoo, 1914

SISÄLLYS:
Tekijän esipuheesta.
I. Wigwami, joka oli kallion juurella.
II. Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.
III. Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.
IV. Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.
V. Hyvästi Mikko setä.
VI. Skookum vihdoin suostuu Rolfiin.
VII. Muiston harppu ja intianin rumpu.
VIII. Omistusoikeus nelijalkaisten sukulaistemme kesken.
IX. Missä jousi on pyssyä parempi.
X. Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.
XI. Ukkosilma ja puutulukset.
XII. Murmelin ajo.
XIII. Taistelu syvyyden haltijan kanssa.
XIV. Kunnanmies Horton ilmestyy kalliolle.
XV. Kohti pohjan puolen metsiä.
XVI. Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.
XVII. Jokimatka Hudsonin latvoilla.
XVIII. Eläinten elämää jokivarressa.
XIX. Rannalla jalanjälki.
XX. Erämiesten mökki.
XXI. Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.
XXII. Ansajuoni.
XXIII. Majavalampi.
XXIV. Piikkisika.
XXV. Saukkojen mäenlasku.
XXVI. Takaisin majalle.
XXVII. Skookum potilaana.
XXVIII. Yksin erämaassa.
XXIX. Lumikengät.
XXX. Ketunpyynti.
XXXI. Ansajuonella.
XXXII. Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.
XXXIII. Kiitosruno.
XXXIV. Tuohiset.
XXXV. Jäniksenpaulat.
XXXVI. Majavanansoilla outoja jälkiä.
XXXVII. Pekan eli kalastajanäätä.
XXXVIII. Hopeakettu.
XXXIX. Skookumin nöyryytys.
XL. Nahkoista paras.
XLI. Vihollisen linna.
XLII. Skookumin pantteri.
XLIII. Sunnuntai salolla.
XLIV. Kadonnut turkismytty.
XLV. Hoagin nöyrtyminen.
XLVI. Hoagia hoitamassa.
XLVII. Hoagin kotiintulo.
XLVIII. Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.
XLIX. Rolf eksyksissä.
L. Turkiksia kaupalle.
LI. Van Trumperit saavat vieraita.
LII. Annetten uusi puku.
LIII. Matkalla suureen kaupunkiin.
LIV. Albany.
LV. Bill pelastetaan.
LVI. Sairas härkä.
LVII. Rolf ja Skookum Albanyssa.
LVIII. Paluumatka Intiani-järvelle.
LIX. Van Cortlandtin rohdot.
LX. Van Cortlandtin seikkailu.
LXI. Rolf Vanilta oppia ottamassa.
LXII. Lumoruno.
LXIII. Vanin kunnian pelastus.
LXIV. Kuvernörin päivälliset.
LXV. Uikut ja laulava hiiri.
LXVI. Rolf oppii hiipimään.
LXVII. Rolf kohtaa erään kanukin.
LXVIII. Sota.
LXIX. Ogdensburg.
LXX. Kirjeiden pelastus.
LXXI. Sackets Harbour.
LXXII. Retki maan poikki.
LXXIII. Rolfin ennätys.
LXXIV. Van Trumperien luona uudelleen.
LXV. Tiedusteluretkellä Canadassa.
LXXVI. Kaksintaistelu.
LXXVII. Miksi Plattsburg hävitettiin.
LXXVIII. Huhuja ja tapauksia.
LXXIX. Mc Glassinin urhotyö.
LXXX. Verinen Saranac.
LXXXI. Plattsburgin taistelu.
LXXXII. Macombin tiedustelijana.
LXXXIII. Sir George Prevostin jäähyväiset.
LXXXIV. Rolf paljastaa väijytyksen.
LXXXV. Sairashuone, vangit, koti.
LXXXVI. Uusi onnen aika.
LXXXVII. Kuonab lähtee isiensä luo.
Viiteselitykset.


TEKIJÄN ESIPUHEESTA.

Olen koettanut tässä kertomuksessa kuvailla muutamia niistä
vaikutuksista, joiden alaisena sata vuotta takaperin Amerikan nuoriso
kasvoi, jotka siitä kehittivät ensiksi hyviä kansalaisia ja sitten
myöhemmin, vaaran aikana, sankareita.
Olen varsinkin kuvannut saloa ja elämää erämetsissä rauhan aikana. Olen
sen tehnyt siinä toivossa, että se kehottaisi nykyistä nuorisoa
lähtemään ylämaittemme vaivalloisille poluille.
Vuosien 1812-14 historialliset tapaukset olen kertonut useiden niitä
käsittelevien historiallisten teosten johdolla. Mutta niiden lisäksi
olen käyttänyt toistakin, personallisempaa lähdettä. Olen matkustellut
Champlain järven seuduissa, joissa sotatapaukset tapahtuivat, johtonani
useita ennen julkaisemattomia käsikirjoituksia, ja olen jäykkäin
rajalaisten lasten suusta kuullut tuosta sodasta ennen tuntemattomia
vaiheita. Kerätessäni täten selvittäviä yksityispiirteitä ja
yksilöllisiä muisteluita ilokseni huomasin, että urhoutta ja
sankarimieltä oli kummallakin puolella, ja samoin hyväntahtoisuutta ja
kohteliaisuutta. Ne historiateokset, mitä siihen aikaan puolella ja
toisella kirjotettiin, jääkööt syrjään. Ne huokuvat aikansa kirjottajain
katalaa vihaa -- taistelevissa eivät eläneet samat tunteet. Ne monet
ritarillisuuden ja kohteliaisuuden piirteet, joista tässä kerron, ovat
tositapauksia, jotka olen asianomaisten jälkeläisten huulilta kuullut.
Kaikki vakuuttivat minulle, että juuri ne todenperäisesti kuvastavat sen
ajan tunteita.
* * * * *
Toisena tarkotuksena kertomuksellani on todellisen intianin kuvaaminen,
sekä hyvine että huonoine ominaisuuksineen.
Ne, jotka eivät rotua tunne, epäilemättä ivaten huomauttavat, ettei
laulavaa ja uskonnollista intiania ole olemassakaan. Ne, jotka tuntevat
intianit paremmin, ehkä sanovat: "Miks'ei, mutta olette itäisille
intianeillenne omistanut lauluja ja menoja, jotka kuuluvat Lännen
heimoille ja ovat toisilta ajoilta". Näille minä vastaan:
"Lännen intianit näin lauloivat ja rukoilivat, kuten myönnätte. Mistä
tiedätte, ett'eivät Idän heimot laulaneet ja rukoilleet samalla tavalla?
Niistä vain ei ole säilynyt tietoja, muuta kuin semmoisilta
arvostelijoilta, jotka hurjasti vihasivat heitä ja halveksivat kaikkea
muuta uskontoa kuin omaansa. 'Henkikarkelo-runo' kieltämättä kuului
paljon myöhempään aikaan, mutta se oli puhtaasti intianilainen, ja
yleiseen myönnetään, että Pohjois-Amerikan mantereen kaikki intianit
olivat samaa suurta sukua, ja että heidän tapansa ja käsityksensä olivat
suurin piirtein samat".
"Auringonnousun runo" vielä elää Ojibwa-intianien keskuudessa.
"Wabanaki-runo" on eräästä kokoelmasta, "henkikarkelo-runo" samoin.
_Ernest Thompson Seton._

[Kirjassa olevat alaviitteet on numeroitu, ja ne ovat luettelona kirjan
lopussa. Oikolukijan huom.]
[Kuva: Nousevan päivän laulu.]


I.
Wigwami, joka oli kallion juurella.

Kevätaurinko oli ylenemässä varhaiseen nousuunsa, kun Kuonab astui ulos
suojaisesta wigwamistaan. Hän oli Myanos Sinawan heimoa viimeinen, ja
kallio, jonka juurella hänen wigwaminsa oli, on Asamukin itäpuolella.
Nousten vuoren kukkulalle, seisahtuen sen huipulle pystyn jyrkänteen
partaalle, hän vaieten odotti auringon ensi säteitä merestä
Connecticutin ja Seawanakyn rantain väliltä.
Kun hän oli hiljakseen rukoillut Suurta Henkeä ja rukouksensa päättänyt,
puhkesi meren päältä matalan pilvenpankon takaa kultainen säde ja Kuonab
lauloi nousevalle auringolle omituisen intianilaisen runon, palvoi
koittaneen päivän Jumalaa:
"Pilven matalan nousija,
Taivaan korkean palaja.
Terve! Kunnia!"
Niin hän lauloi, lauloi moneen kertaan ja väräytteli pientä rumpuaan,
kunnes ylevä nousija oli pilvestä selvinnyt ja auringonnousun rusottava
ihme oli tapahtunut. Takaisin wigwamiinsa palasi mies punainen, palasi
kotiinsa, joka lymysi suojaisen kallion kainalossa, ja kätensä pestyään
niinipuisessa kupissa alkoi valmistella yksinkertaista ateriaansa.
Tulella riippui tinattu vaskipata, vettä puolillaan. Veden kiehuessa hän
sekotti siihen moniaan pivollisen maissijauhoja ja makua antaakseen
heitti höysteeksi muutamia simpukoita. Näiden kiehuessa hän otti
sileäreikäisen piilukkopyssynsä, hiipi varovasti sen kallion kielekkeen
päälle, joka suojeli hänen wigwamiaan luodetuulelta, ja haukan silmin
tähyili lampea, jonka korkea majavapato oli paisuttanut Asamuk-puron
pieneen laaksoon.
Lammen pinnalla oli vielä talven jää, mutta lämpöä huokuvain
matalikkojen kohdalla oli jo sulan silmiä, niissä ehkä sorsia. Ei
ensimäistäkään näkynyt, mutta jään reunalla oli pyöreä kappale, jonka
hän, vaikka se olikin etäällä, heti huomatessaan tunsi biisamirotaksi.
Lammen ympäri hiipien intiani olisi helposti päässyt ampumamatkan
päähän, mutta hän palasikin oikopäätä takaisin wigwamiinsa ja vaihtoi
pyssyn esi-isäinsä aseihin, jouseen ja nuoliin ja pitkään kalarihmaan.
Nopeaan hiipien suorinta tietä hän tuota pikaa oli kolmenkymmenen jalan
päässä biisamista, joka yhä nakerteli löytämäänsä juurta. Hän vyyhti
rihman maahan, kiinnitti pään nuoleen, jännitti jousen -- tsipp -- nuoli
lappoi rihman, kierteen toisensa jälkeen, ja iski biisamin. Molskis!
katosi rotta jään alle.
Mutta rihman toinen pää olikin metsämiehen kädessä, hän veti siitä
varovasti, rotta kohosi vedestä näkyviin ja sai kepistä surmaiskun. Jos
hän olisi pyssyllä ampunut, olisi riista mennyt menojaan.
[Kuva: Biisamin pyynnissä.]
Kuonab palasi kotiinsa, söi yksinkertaisen aamiaisensa ja ruokki pienen
suden näköisen keltaisen koiransakin, joka oli majassa nauhalla
sidottuna. Sitten hän varovasti nylki biisamin, viiltäen ensinnä haavan
takapuolen poikki ja kiskoen sitten nahkan tuppeen, niin että se kuonon
kautta kokonaan irtautui. Sitten hän taivutti nahkan sisään oksan, joka
piti sitä pingollaan; vuorokauden kuivettuaan nahka oli valmis
myytäväksi. Ruumiin hän huolellisesti huuhtoi ja ripusti varjoon
kuivamaan, myöhemmin syödäkseen.
Kuonabin näitä puuhatessa kuului metsästä askeleita ja pitkä, raa'an
näköinen mies, punanenä, valkoviiksi, astui esiin pensaikon lehvistä.
Intianin huomatessaan hän seisahtui, karsasteli halveksien huomeneksella
saatua riistaeläintä, ärähti jonkun pilkkasanan "rotansyöjästä" ja astui
sitten wigwamia kohti, arvatenkin sisään katsoakseen. Mutta intianin
hidas, terävä "pysy poissa!" muuttikin hänen mielensä, ja mukisten
jotain "kuparinahkaisesta maankulkurista" hän meni menojaan, poistui
lähimpään taloon päin.


II.
Rolf Kittering ja hänen sotamies-setänsä.

_Se joka yhä ja alati jaarittelee, puhuu varmasti paljon pötyä, sano'
Si Sylvanne_.

Elettiin "variskuuta", valkoisen miehen maaliskuuta. Ruohokuu oli
tulossa, jo kiitivät mustakaulahanhien nuolijuovat rannikolta
sisämaahan, lentäessään julistaen maahan ilosanomaa, että "nälkäkuu" oli
päättynyt ja kevät tullut, maille asettunut. Kultasiipitikka nakutteli
korkealla kuivaa oksaa, viheriätikka takoi kelopuun runkoa, sepelpyy[1]
vikisi männikössä ja sorsaparvet räpyttävin siivin matkasivat
pesimäsijoilleen. Koko luonto väreili, ihmekö siis, että intianinkin
mieli käkesi ilmaista itsensä ja että hän rummun väreilevällä kalvolla
säesti heimonsa vanhaa laulua?
Mutta sitten hän, ikäänkuin mieleen olisi jotain muistunut, levollisesti
asteli etelää kohti harjun alle, juuri sille kohdalle, mistä se oli
katkennut ja päästänyt puron kulkemaan, astui Stricklandin niityn reunaa
ja sieltä kivimäestä löysi, niinkuin oli aina ennenkin löytänyt,
sinisilmäisen hymyilevän sinivuokon, kevään ensimäisen sulokukkasen! Hän
ei sitä kuitenkaan poiminut, hän istui sen viereen ja vain katseli. Ei
hän hymyillyt, ei laulanut, sanoiksi puhjennut eikä kukkaa nimeltä
maininnut, istui vain sen rinnalla ja katsoi sitä kauan; mutta olikin
hän tullut siihen varta vasten, hyvin tietäen, mitä löytäisi. Kenessä on
sanojaa, ettei sen ihanuus löytänyt hänen sieluunsa?
Hän otti esille piippunsa ja tupakkakukkaronsa, mutta muistikin siitä,
että jotain puuttui, -- kukkaro oli tyhjä. Niinpä hän palasi wigwamiinsa
ja otti ylhäältä, kiikkuvalta hyllyltä, hyvästä varmasta säilöstä koko
nahkarivin, kymmenen pingotettua biisaminnahkaa ja yhden portimonnahkan,
ja lähti sitten kulkemaan polkua, joka kävi metsän kautta etelään päin
laajalle Strickland-niitylle, astui sen poikki ja vielä sen takana
olevan vuorenkin poikki ja saapui Myanoksen pieneen kaupunkiin ja
satamapaikkaan.
SILAS PECK
KAUPPA PUOTI
oli maalattu sen oven päälle, jonka hän siellä avasi. Puodissa oli
miestä, naista, myymässä ja ostamassa, mutta intiani seisoi vierastellen
syrjässä, kunnes kaikki olivat ajaneet asiansa ja herra Peck huudahti:
"Ahaa, Kuonab, mitäpä kauppoja sinä aiot tänään tehdä?"
Kuonab otti esille nahkansa. Kauppias katsoi ne tarkkaan ja sanoi:
"Ne ovat liian myöhäisiä priimaksi; en voi luvata muuta kuin seitsemän
senttiä kappaleelta rotista ja seitsemänkymmentäviisi portimosta...
Kaupat tehty".
Intiani kokosi nahkat ikäänkuin "no sitten ei tullut mitään", mutta
Silas kiiruhti sanomaan:
"No olkoon, minä annan rotista kymmenen senttiä".
"Kymmenen senttiä rotista, dollari portimosta, rahassa kaikki, sitten
ostan, mitä tahdon", vastasi intiani.
Silaksen rauhalle oli hyvin tärkeätä, ettei kukaan ostaja hänen
puodistaan kulkenut kadun poikki toisen kilven luo, jossa seisoi:
SILAS MEAD
KAUPPA PUOTI
Kauppa, joka nyt oli kohtuullinen, siis tehtiin, ja intiani vei mukanaan
tarpeensa tupakkaa, teetä ja sokeria.
Hänen tiensä piti nyt Myanos joen vartta, siellä kun oli pari
biisamiansaa, vaikka tosin ainaisessa vaarassa, että pojat kokisivat tai
varastaisivat, sillä pojat pitivät jokivartta omana pyyntimaanaan.
Tuntikauden astuttuaan hän tuli Dumpling lammelle ja lähti sieltä kotia
päin oikoiseen metsän kautta. Hän kulki matkalla Mikko Kitteringin
talorähjän ohi. Intiani oli kuullut, että siellä oli myytävänä veres
hirven vuota, ja poikkesi sen vuoksi taloon ostamisen aikomuksin. Mikko
oli juuri tulossa ladostaan, kun hän huomasi intianin. He tunsivat
toisensa ensi silmäykseltä. Kuonabille se riitti, hän kääntyi paikalla
pois. Mutta farmeri muisti, että intiani oli häntä "solvaissut". Kiroten
hän lähti intianin perään "ravistamaan semmoiset tavat hänen
nahkoistaan". Aikomus oli kylläkin selvä, mutta intiani pyörähti äkkiä
ympäri, seisahtui ja katsoi tyynesti Mikkoon.
Jotkut eivät tajua arkuuden ja pelkurimaisuuden eroa, mutta usein he
saavat sen älytä aivan odottamatta. Valkoinen mies nyt tunsi sisällisen
äänen sanovan hänelle: "pidä varasi! tuo punanahka on vaarallinen." Hän
sen vuoksi vain morahti: "mene matkoihisi, taikka lähetän hakemaan
poliisia." Intiani seisoi ja katsoi häneen kylmästi, kunnes farmeri oli
poistunut näkymättömiin, sitten hän itsekin kääntyi pois metsään.
Kittering ei ollut mikään ihailtava mies. Hän väitti ennen olleensa
sotamies. Siltä hän kyllä näyttikin, sillä valkoiset viikset käpertyivät
tulipunaiselle naamalle kuin härän sarvet punaisen nenän kahden puolen,
selvä soturin merkki. Olkapäät olivat korkeat, käynti patsasteleva, ja
lisäksi hänellä oli varasto mitä mehevimpiä kirouksia, jotka olivat
Connecticutissa ihka uusia ja tehosivat aivan merkillisesti. Hän oli
vanhalla iällä nainut vaimon, josta olisi tullut hyvä emäntä, jos se
olisi ollut Mikon talossa mahdollista. Mutta Mikko oli juoppo ja ehdon
tahdon pakotti vaimonsakin oppimaan samoille tavoille, ja seuraukset
olivat surkeat. Lapsia heillä ei ollut, mutta muutama kuukausi sitten he
olivat saaneet hoitoonsa Mikon veljenpojan, viidentoistavuotiaan
nuorukaisen, joka olisi ollut heille kummallekin siunaukseksi, jos häntä
olisi vähänkään kunnollisesti pidetty. Mutta Mikko oli joutunut liian
pitkälle. Rommi oli kokonaan murtanut alkuaan heikon säyseän luonnon.
Alati kerskuen ja uhotellen hän jakoi maailman kahteen osaan,
ylempiinsä, joiden edessä hän mateli, ja alempiinsa, joille hän pieksi
suutaan, haukkuen ja rehennellen halveksittavan heittiön tapaan. Joku
hitunen parempaakin luontoa oli sentään jäänyt hänen poveensa, ja se
pilkisti joskus esiin, kun hän ei ollut humalassa eikä viinan
puutteestakaan villissään; mutta se tapahtui hyvin harvoin. Veljenpoika
onneksi oli perinyt hyvin vähän isän suvun luonnepiirteitä, hän tuli
sekä hengen että ruumiin puolesta äitiinsä, oppineen papin tyttäreen,
joka oli saanut mitä parhaan kasvatuksen kodissaan, vaikka olikin
perinnöttömänä maailmalle joutunut.
Äidin hengenlahjat ja omituisuudet olivat sitä laatua, että hänet ehkä
olisi sata vuotta aikaisemmin noitana poltettu, viidenkymmenen vuoden
päästä sitä vastoin julistettu profeetaksi. Mutta hän ei kohonnut
kummankaan aallon harjalle, hänen osansa oli vaipua niiden väliin. Ei
hänen osakseen tullut noidan kuolema sen enempää kuin profeetankaan
kunniaseppele, hänestä tuli kylän kiusa.
Raamattu oli hänen turvansa, ja sehän oli hyvä, mutta hän kiintyi siinä
vääriin kohtiin. Sen sijaan että hän olisi suurennellut semmoisien
tuomiota, jotka eivät totuutta seuraa (kylän ymmärryksen mukaan), hän
tyytyi puolinaisuuteen: "Ne jotka eivät ole minua vastaan, ovat minun
kanssani", ja "lempeä sydän on Hänen valittujensa merkki." Ja sitten hän
lopuksi, ja todella isänsä hengessä, sanoi: "Joka totuudessa tointaa ja
luulee sillä Jumalaa palvelevansa, hän myös Jumalaa palvelee."
Hänen kohtalonsa oli sillä ratkaistu, ja kaikki, jotka näkivät hänen
silmäinsä palon, poskiensa kuopat ja litistyneen rintansa ja kuulivat
hänen yskänsä, pitivät sitä Jumalan rangaistuksena pilkkaajalleen ja
pudistivat ymmärtävinä päätään, kun hänen hetkensä tuli.
Niin jäi Rolf yksin elämään. Tavallisen kansakoulukasvatuksen hän oli
saanut, raamatun hän tunsi kauttaaltaan, "Robinpoika Crusoen" niinikään,
hän oli perinyt häälyvän käsityksen siitä, että Jumala on kaikkialla
läsnä, ynnä syvän epäluottamuksen niitä kohtaan, jotka sallimus oli
hänelle kanssaihmisiksi antanut.
Samana päivänä, jona vaatimattomat hautajaiset olivat, hän lähti
Reddingin kylästä astumaan tuntematonta tietä tuntemattomaan etelään,
jossa hänen melkein tuntemattomalla sedällään oli talo ja ehkä häntä
varten kotikin.
Viisitoista mailia[2] ensi päivänä, yötä ladossa, seuraavana päivänä
viisikolmatta; Rolf oli löytänyt tulevan kotinsa.
"Käy sisään, poikani," sanoi setä melkeinpä ystävällisesti, sillä poika
onneksi sattui tulemaan semmoisella lyhyellä väliajalla, jolloin setä
oli hyvällä tuulella. Mutta onhan sitäpaitsi roteva viisitoistavuotias
nuorukainen aina taloon tervetullut, kun hänestä voi toivoa työn apua.


III.
Rolf ottaa kiinni pesukarhun ja saa ystävän.

Prue täti, teräväsilmä, punanenä, pysyi alussa vieraampana, mutta kun
Rolf oli oppinut ruokkimaan siat, kanat, vasikat, lypsämään lehmän ja
vielä saanut niskoilleen monta muutakin tointa, jotka hän oli jo lapsena
oppinut, niin tädin arkailut väleen katosivat. Kyllä Rolfille sitten
karttui töitä. Syrjäinen olisi voinut ihmetellä, malttoiko täti säästää
itselleen mitään; mutta Rolf oli tottunut työtä tekemään. Uupumatta hän
ahersi, teki parhaansa, mutta sai piankin kokea, ettei paraskaan saanut
kiitosta, parhaintain torjui kurituksen. Yhä harvemmin alkoi setä saada
hyväntahtoisuuden puuskauksia. Täti oli juoppo äkäpussi, ja pian Rolf
muisteli kuin onnellisia nuoruuden aikoja niitä puutteen ja kurjuuden
aikoja, jotka hän oli äitinsä keralla elänyt.
Tavallisesti hän oli iltasella liian uupunut ja aamusella uninen
viitsiäkseen rukoilla, ja vähitellen hän herkesi pitämästä sitä
jokapäiväisenä tapanaan. Kuta enemmän hän omaistensa elämää näki, sitä
enemmän pahuutta siitä paljastui; mutta siitä huolimatta häntä
pöyristytti, kun hän eräänä päivänä huomasi, että kanat, jotka setä oli
edellisenä yönä tuonut kotiin, olikin tuotu ilman oikean omistajan
tietoa ja suostumusta. Mikko teki leikiksi koko asian ja viittaili
siihen suuntaan, että Rolfinkin "hyvin pian täytyi yötyöhön oppia." Tämä
oli monesta asiasta vain yksi osottamaan, kuinka huonon kodin orpo oli
saanut.
Urhea setä ei vain alussa tiennyt, oliko hänen hiljainen veljenpoikansa
väkevämpi, jota piti pelätä, vaiko heikompi, jota piti pelottaa; mutta
kun poika ei vastustellut, niin Mikon rohkeus kasvoi, eikä iskuja sitten
säästetty. Mutta tuskinpa Mikon iskut sentään olivat vaikeammat kestää
kuin tädin ainaiset moitteet ja torumiset. Ihmekö se, että äidin hyvät
opetukset vähitellen alkoivat haihtua tässä jokapäiväisessä
kiirastulessa.
Rolfilla ei ollut tilaisuutta etsiä ystäviä kylältä, mutta sattuma antoi
hänelle ystävän.
Eräänä kevätaamuna ennen auringonnousua hän tapansa mukaan lähti lehmää
laitumelta hakemaan ja näki metsässä ihmeekseen oudon miehen, joka
viittasi häntä luokseen. Astuessaan lähemmäksi Rolf näki kookkaan
tummaihoisen miehen, jonka suorissa mustissa hiuksissa oli jo
harmaitakin karvoja joukossa -- vieras epäilemättä oli intiani. Hän
kohotti pussiaan ja sanoi: "Ajoin pesukarhun koloon. Pidä pussia kolon
suulla, minä sohin pesukarhun pussiin." Rolf mielihyvin otti pussin ja
piti sitä kolon suulla, intiani kiipesi puuhun, jossa ontelon yläpää
oli, ja alkoi sohia siihen pitkällä kepillä, kunnes puun sisästä äkkiä
alkoi kuulua rapinaa ja samalla Rolfin pussi putkahti aivan pullolleen
ja kävi sangen raskaaksi. Rolf riemuiten sulki suun. Intiani hymähti
hiukan ja laskeutui sitten maahan.
"Mitä aiot sillä tehdä?" kysyi Rolf.
"Opettaa koiran pesukarhua ajamaan," vastasi intiani.
"Missä?"
Intiani viittasi Asamukin lampea kohti.
"Sinäkö olet se laulava intiani, joka elää Abin kallion juurella?"
"Ugh![3] Taitavat siksi sanoa. Kuonab on nimeni."
"Odota tunti, niin minä tulen auttamaan," ehdotti Rolf tarkemmin
ajattelematta, sillä metsämiehen into oli hänessä voimallinen.
Intiani nyökkäsi päätään. "Huhua kolmasti, ellet löydä." Pussin
pesukarhuineen hän pisti kepin nenään ja nosti sen olalleen, kuitenkin
niin, että se oli riittävän matkan päässä selästä. Rolf lähti viemään
lehmää kotiin.
Oli ollut hetken päähänpisto hänen lupauksensa tulla, mutta nyt kotona
asiaa mietittyään hän huomasi sen vaikeudet. Moneen laatuun hän mietti,
niillä verukkeella voisi poistua talosta; lopulta hän turvautui
järkimiesten vanhaan viisauteen: "Kun et tiedä, ole tietämättä." Ja
myös: "Kun ei ympäri, niin ylitse."
Ruokittuaan hevoset, siivottuaan tallin, lehmän lypsettyään, siat,
kanat, vasikan syötettyään, hevoset suittuaan, puita pilkottuaan ja
puuvajaan kannettuaan, lampaat ulos ajettuaan, valjastettuaan hevoset
vankkurien eteen, kaadettuaan maidon kerma-astioihin, pantuaan viljaa
likoomaan, talousveitsen tahkottuaan, autettuaan aamiaisen jälkipesussa,
korjattuaan liisteaidan, tuotuaan perunoita perunakuopasta, kaiken aikaa
kuunnellen tätinsä tuskastuttavaa haukkumista ja mokotusta, hän lähti
viemään lehmää metsäpalstalle ja päätti yrmeissään palata vasta kun
halutti.


IV.
Pesukarhun ajosta koituu Rolfille ikävyyksiä.

Ei yksi tunti, vaan lähes kolme tuntia sai kuluneeksi, ennenkuin Rolf
oli sillä lammella, jota Piipunvarren lammeksi sanottiin. Hän oli siellä
ensi kertaa, mutta kolmesti lyhyeen huikattuaan, niinkuin sovittu oli,
hän sai vastauksen ja oppaan. Kuonab seisoi korkealla kalliolla. Rolfin
sinne päästyä hän kulki edellä alas wigwamiin, joka oli kallion
eteläpuolella. Se oli kuin tulo uuteen elämään. Reddingissä olivat monet
heidän vanhoista naapureistaan olleet metsästäjiä, jotka tunsivat villit
intianit ja olivat hänelle kertoneet ihmeitä punanahkain metsätiedoista.
Kerran tai kahdesti Rolf oli nähnyt kuljeskelevia intianeja, jotka
olivat hänen kotikyläänsä poikenneet, ja kammoten huomannut heidän
törkeän likaisuutensa. Mutta tämä intiani oli toisenlainen, vaikkapa ei
semmoinen sankari, joista juttukirjoissa kerrotaan. Vaatetus oli kuin
köyhän farmerin, päähinettä ja jalkoja lukuunottamatta. Pää oli paljas,
jalassa oli monivärisillä helmillä kirjaillut mokkasinit. Wigwami oli
kankaasta, mutta siihen oli maalattu monias pyhä vertauskuva. Tulella
kiikkuva pata oli tinattua vaskea, samaa mallia, jota Englannissa oli jo
kauan intianeille tehty, mutta pienemmät talousastiat olivat
koivuntuohesta ja niinestä. Pyssy ja metsästyspuukko olivat valkoisen
miehen tekoa, mutta jousi, nuolet, lumikengät, rumpu ja sulitettu
pyssynhuotra intianin, metsän omista aineista valmistetut.
Intiani vei Rolfin wigwamiinsa. Koiranpenikka murisi vihaisesti, kun
haistoi vihatun valkoisen miehen. Kuonab napautti penikkaa päähän, joka
intianiksi merkitsi, että "ei hätää mitään, oikeita miehiä", irrotti
sitten nuoran ja talutti koiran ulos. "Otappa tuo", sanoi intiani ja
osotti pussia, joka riippui kepissä kahden puun välissä. Koira haisteli
epäillen laukkuun päin ja morahteli, mutta sitä ei laskettu lähemmä.
Rolf koetti päästä koiran ystäväksi, mutta se ei menestynyt, ja Kuonab
sanoi: "Parempi antaa Skookumin[4] olla. Se rupeaa ystäväksi, kun sen
aika tulee, -- ehk'ei milloinkaan".
Molemmat metsämiehet lähtivät nyt astumaan avointa niittyä kohti, joka
oli etelään päin parin kolmensadan askeleen päässä. Pesukarhu
pudistettiin pois pussista ja koiraa pidätettiin, kunnes otus oli
toipunut hämmästyksestään ja alkanut juosta. Sitten koira päästettiin
irti ja usutettiin pesukarhun perään. Hirveästi haukkuen penikka
hyökkäsi pesukarhun kimppuun, mutta saikin näykkäyksen ja ponnahti
uikuttaen takaisin. Pesukarhu juoksi, minkä pääsi, koira ja metsämiehet
jäljessä seuraten. Se taas saavutettiin, kääntyi ympäri vihaisesti
äristen ja antoi koiralle uuden läksytyksen. Juosten, koukkuja hyppien
ja aina väliin tappelemaan kääntyen pesukarhu pääsi metsään ja kääntyi
siellä päin lyhyen paksun puun alla. Ajettuaan vielä kerran koiran
takaisin se nopeaan kiipesi oksien sekaan. Metsästäjät koettivat joka
tavalla usuttaa koiraa, kunnes se hyppi ilmaan, koetti kiivetä puuhun ja
haukkui vallan raivoissaan. Juuri niin sen pitikin. Skookum oli saanut
ensi opetuksensa, se ymmärsi nyt, että sen tuli ajaa tuon hajuista isoa
otusta ja sitten haukkua puuhun, johon se oli kiivennyt.
Kuonab, haarukkakeppi ja silmukkanauha aseenaan, nousi nyt puuhun.
Suurella vaivalla hän sai silmukan pesukarhun kaulaan ja sitten,
kylläkin pahoin pidellen, eläimen alas raastetuksi, pussiin
keinotelluksi ja takaisin majaan kannetuksi ja sidotuksi vastaisia
opetuskokeita varten. Pari kolme kertaa se vielä oli puuhun ajettava,
sitten päästettävä näkyvistä menemään, jotta koiran täytyi se jäljistä
löytää, ja viimeksi otus oli jälkiä myöden löydettävä, puuhun ajettava
ja siitä putoamaan ammuttava, niin että koiralle jäi vialle ammutun
otuksen tappamisen ilo ja palkaksi juhla-ateria pesukarhun lihaa. Mutta
loppuleikistä ei sitten tullutkaan mitään, sillä pesukarhu saikin sitä
edellisenä yönä irti keinotelluksi, eikä sen paikalla aamulla ollut
muuta kuin tyhjä kaulapanta ja joutilaat kahleet.
Tämä kaikki oli kuitenkin vasta tulossa. Rolf oli kiihkoissaan kaikesta
mitä hän oli sinä päivänä nähnyt. Metsämiehen vaisto oli hänessä
herännyt. Se ei ollutkaan niin tylyä eikä julmaa, että olisi
vastenmielisyyttä herättänyt; koira vain oli kärsinyt, mutta se
puolestaan oli ihastuksissaan. Koko seikkailu oli niin täsmälleen
nuorukaisen mielen mukaan, että hän oli aivan haltioissaan ja vain
ajatteli, että koskahan oli tuleva se todellinen pesukarhun ajo, kun
koira oli täysin oppinut. Tämä tapaus oli niin kokonaan toista kuin se
kehno elämä, jonka hän oli tunti sitten jättänyt, että hän oli kuin
lumottu. Pesukarhun paljas eläinhajukin sai hänen suonensa syhymään.
Silmissä hehkui kiihkoliekki. Hän oli niin kiintynyt ajoon, ettei
sattunutkaan huomaamaan erästä syrjäistä, jonka ajon meteli oli paikalle
houkutellut; mutta koirapa huomasi. Äkillinen kova äläkkä käänsi kaiken
huomion vieraaseen, joka seisoi kalliolla kodan takana. Rolfin sedän
pöhöttyneet kasvot ja valkoiset viikset, kuka olisi niistä erehtynyt.
"Vai sinä kylän kulkuri! Vai täällä sinä aikasi menetät. Kyllä minä
opetan."
Koira oli sidottu, intiani näytti rauhalliselta, Rolf nololta, niinpä
paisui sedän rohkeus sitä suuremmaksi. Hän oli ollut hevosineen metsällä
ei kaukana siitä ja pitkäsiima ruoska oli hänen kädessään. Minutin parin
kuluttua siiman pää kiertyi kuin tulikieli Rolfin säärien ympäri. Poika
parkasi ja lähti juoksuun, mutta mies seurasi käytellen vimmatusti
ruoskaansa. Intiani, joka luuli häntä Rolfin isäksi, ihmetteli mokomaa
isän hellyyttä, mutta ei sanonut mitään, sillä neljäs käsky on