Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 05

Kuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin
löytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.
Kolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän
sanoi: "Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän
maan ja majan rakentaaksemme." Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä,
hän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat
kanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja
ansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä
pyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan
pidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos
nimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari,
valaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa
heille paljon tietoja pyyntipaikoista -- Vermontin puolella ei tarvinnut
yrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George
järvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas
pohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat
uutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras
maa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin
kaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean
pääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.
Se oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin
murhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen
tarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään
kaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa
antaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat,
jotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina "Viiden
mailin taivallukselle" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten
saattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas
oli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia,
kunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä
nousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli
kahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta
riistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli
saanut olla autiona.
Semmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen -- he
jäivät.
Joutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita
tuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se
sitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa
naulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana,
jona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.
Tuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti
siellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden
päivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan
kahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas
lauloi metsämiehen runon:
"Isä, meidän askeliamme johda,
Meitä saata hyville metsämaille."
Sitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät
suljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä
tahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme
auringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt
sinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla.
Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä
silloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta
todellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.


XVII.
Jokimatka Hudsonin latvoilla.

_Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata,
ja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si
Sylvanne_.

Hulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat,
milloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat
hollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum
keulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina.
Rolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli
voittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja
sisariaan.
"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian." Hän suuteli
Rolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki
lähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli
matalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he
saattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin
kuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin
luo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.
Ovea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää
vastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin
halveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi
tupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.
Ukko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun
hän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin
uudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys.
Puodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita,
teetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta,
palttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa,
toinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki
Hendrikin laskuun.
"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet;
saisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu." Kauppias vei
heidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia
ikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis
lisättiin varustuksiin.
"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?" ja hän otti alas uuden
siron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. "Viisikolmatta
dollaria vain." Rolf pudisti päätään; "osa hintaa nyt, loput keväällä
turkiksilla." Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut
voittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: "Ei." Mutta
monesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta,
suoritettiin kovalla rahalla.
Heidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa
kiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin
henkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.
"Potkaisitko sinä minun koiraani?"
Raa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen
katse. "Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon
haravaan."
Se oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.
Renttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: "Kuules Warren!
etkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin
jonkun toisenkin."
"En", sanoi Warren, "johan sinulle sanoin, että en!"
"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä
nahkoista, mitä minä sain viime talvena."
"En niitä kaipaakaan", vastasi kauppias; "tiedän minä jo, minkä arvoinen
sinun sanasi on." Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.
"Kuka se oli?" kysyi Hendrik.
"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän
pyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta
olisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä
vuorien länsipuolelle."
Warrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että
Jesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. "Seuratkaa siihen
saakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan
nahkoja."
Verkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari
tuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä
kuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.
Sinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: "Jumalan halttu, dulkka
doistki". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella,
sitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.
Päivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät
yömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa
ja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen
ja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä
tasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle,
molempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan,
niin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin
maahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin
he olivat säältä hyvässä turvassa.
Illalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä,
vaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät
savut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut,
ja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni
käpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä
kimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki
ruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera
ja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle
tuoksahtavassa savussa, jota sanovat "intianihajuksi", ne jotka eivät
tiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen
luvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen
mieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista
vuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä "tshokotungiksi eli rakkopuuksi".
Rolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny --he
olivat sitä sanoneet "pohjolan kuusen tyynyksi", koska siinä oli
täytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut.
Monta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä
tähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli
se pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle
ollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin
se ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta
se saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko
ollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen.
Sulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset
ajatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta
etsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua!
Olkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun
mieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen
puhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja
siten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän
murheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.
Se oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan
pettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.
Seuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan
lähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten
kuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet
kastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava
kiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu
itse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin
kuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon
jokea.
Se oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut
Piipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen.
Nyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen
tuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa
totteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka
ilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon
ottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei
koskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä
pitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei
koskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli
keveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi
tuumaa.
Tunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja
siellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava
vastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin
vettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin
tällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja
aljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota
oli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta
taivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset
kuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja
seuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole
ainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista
ajoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan
tutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin
laskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan
jälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka
vähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista
merkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.
"Ugh", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu
kääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle
noustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo
melkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa
selkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut
kovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä
on aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei
tiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab
toisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli
pääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen
reunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.
Kun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin
ryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja
viimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.
Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen
tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin
toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu
siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon
mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, _demi-charge_ (puolella
kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli
nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen
perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput
tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta
sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea
jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja
leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta,
toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen
vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.
Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle
sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle --
se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi
äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa,
vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran.
Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen,
toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf
perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla
nostettiin "väkevän veden" päälle.
Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa
perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan
työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli
ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä
mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät,
miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.
Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän
iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa,
niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.


XVIII.
Eläinten elämää jokivarressa.

Älköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla,
vaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla
kanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli
paljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat
Hudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat
kiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti
napautti parraspuuhun, joka merkitsi "silmät auki", ja osotti rantaa.
Siellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen,
oli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen
kivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä
voimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin;
tapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti
pystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi
hävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin
kevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli
mennyt.
Monesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran
vilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren
iilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab
kuiskasi "saukko" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin
näyttäytynyt.
Eräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen
-- räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös
huomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan
paistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka
makua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti
rauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille
varottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta,
ennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.
Kerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa
metsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen.
Lintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen,
milloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.
Toisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab
pisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina,
jonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä
mukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: "Elä tee tulta
puoleen tuntiin."
Parinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä
intiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran
kuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin
vielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli
kuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin
tilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.
Eräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti
lentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja
matkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf
tylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa
asuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin
lähteä ja palata paistit selässään.
Seurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan
kierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden
pentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin
pysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.
Kuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla
metsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän
lakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun
luistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan
sidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja
Skookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa
näkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja
kohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään
olisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla
ja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin
niin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen
päähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten
hiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti;
se sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi
äänekkään varotuksen "koff! koff! koff! koff!" ja lähti juoksuun niin
nopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu,
hyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen
siitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum
kintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon
näkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan
päässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.
"No nyt", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, "emäkarhu palaa
takaisin ja syntyy tappelu."
"Tuleeko se takaisin?" hän hermostuneesti kysyi.
Intiani nauroi. "Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne
eivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee."
Puuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin
armoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa,
vaan täyden pelastuksen. "Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan
ottaa; jätetään ne", Rolf sanoi, mutta lisäsi: "Löytäisivätköhän ne
emänsä?"
"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä
kaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas
kaikki koossa."
Retkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta
ammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan
menetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia
vavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista,
joissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.


XIX.
Rannalla jalanjälki.

Jesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut
helppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita.
Toisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi
päättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo
pelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui
iloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.
Kymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin
Jesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he
nyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin
kuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa.
Aamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät
viisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea
valkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin
eläimien jälkiä -- minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja,
vuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän
pamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät
kulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa,
jotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen
jotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi -- _ihmisen jalanjälki_;
lehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua.
Ensi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies,
jolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He
seurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan
täyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät
paikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon
simpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta
istumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan
aseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät
niitä harvoin.
Pari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että
vihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä.
Sitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa
musertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään -- joko lähteä
edempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen
ranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen
oli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille
ja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi
erämiehen majaa järven rannalta.
Meloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan
juoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät
maalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti
painavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen
järveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa
tutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja
kulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät
puolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet
merkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää
selvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta
ei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi
kieltänyt taloksi rupeamasta.
Entä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti
on paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät
isot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä
kaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet
tullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.
Mutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; -- länsipuolelle. Hän
tahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli
sillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja
sanoi tuon ainoan sanan: "Idaho". Sinne siis länsirannalle, sille
paikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.


XX.
Erämiesten mökki.

_Mies se, joka tietää, mitä hän ei osaa, sano' Si Sylvanne._

Otaksun jokaisen erämiehen, mitä on koskaan elänyt, sanoneen ryhtyessään
ensi mökkiä rakentamaan: "Kah, olkoon miten pieni tahansa, kunhan vain
on katto ja sen verran tilaa, että mahtuu pitkälleen." Mutta ennen
kevään tuloa on jokainen erämies myös selvillä siitä, että oli suuri
erehdys, ettei hän tehnyt sitä siksi suurta, että olisi mahtunut siihen
asumaankin ja vielä varannut tavaroilleenkin sijaa. Kuonab ja Rolf
olivat vasta-alkajat ja tekivät tavanmukaisen erhetyksen. He pohjasivat
aivan liian pienen pirtin, 10x12 jalkaa, vaikka sen olisi pitänyt olla
12x20 jalkaa, ja seinäin korkeuden he määräsivät 6 jalaksi, vaikka 8
jalkaa olisi ollut tarpeen. Kumpikin oli tottunut kirvesmies. Kuusia oli
yllin kyllin ja seinät kohosivat sukkelaan. Päivässä sai kehä valmiiksi.
Mutta tärkeätä oli saada kunnon katto. Milläpä se katettaisiin?
Limittäisilläkö niinenkuoren kouruilla, halkopäreillä vaiko savella?
Helpoin tehdä, talvella lämpöisin, kesällä viilein on savikatto. Mutta
sillä on kolme haittaa. Hyvin pitkällisillä sateilla se alkaa vuotaa,
kuivilla siitä varisee pölyä ja likaa ja se on niin raskas, että se
tavallisesti lopulta murtaa katonkannattimet ja niskahirret, ellei niitä
tueta pönkillä, jotka taas ovat tiellä. Mutta sittenkin olivat sen edut
niin ilmeiset, etteivät rakentajat epäilleet. Savesta he päättivät sen
tehdä.
Kun seinät olivat viittä jalkaa korkeat, niin hakattiin hirret poikki
oviaukon ja akkuna-aukon kohdalta, jättämällä sentään kummankin