Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 18

ollut sangen kuiva, paljon allikoita oli kokonaan kuivunut, ja sen
vuoksi täytyi biisamirottien joukolla lähteä hakemaan sopivampia
asuinpaikkoja. Ensi kerran nähdessään moisen vedestä karkotetun
merimiehen maalla matkaamassa, lähti Rolf suin päin sitä takaa ajamaan.
Ensin se ponnisti kaikki voimansa pakoon päästäkseen; sitten näkyi sen
edellä toinen biisamirotta ja kohta vielä kolmaskin. Rolf kiihtyi siitä
yhä enemmän, ja oli muutamalla loikkauksella niitten keskellä, mutta
saikin kokea suuren ällistyksen. Huomatessaan joutuneensa tavotetuiksi
biisamirotat epätoivoissaan kääntyivät hyökkäykseen, käyden rohkeasti ja
kiukkuisesti yhteisen vihollisen kimppuun. Rolf hyppäsi ensimäisen yli,
mutta toinen loikkasi ilmaan, pureutui kiinni hänen housunlahkeeseensa
ja riippui siinä. Kolmas tarrasi kiinni hänen jalkaansa ja puri terävät
hampaansa mokkasiinin puhki. Nopeaan ensimäinenkin saapui paikalle ja
kävi yhtä kiukkuisesti hänen toisen jalkansa kimppuun heikkojen
etukäpäliensä ja lujain leukainsa koko voimalla.
Kuonab nauroi ääneensä ja pidätteli Skookumia, joka tuiski tulta ja
murhaa ja oli raivona, kun ei päässyt tappelemaan.
"Hoo! hyvä tappelu! hyvät biisamit! Hoo, Skookum, elä aina pidä hänestä
huolta, muutoin hän ei opikaan yksin kulkemaan.
"Ugh, hyvä!" huudahti hän, kun kolmas biisami hyppäsi kiinni Rolfin
pohkeeseen.
Juttu ei tietenkään voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla ja se
päättyi sukkelaan. Ensimäinen biisami sai nasevan potkun, toista
pyöräytti Rolf hännästä ja iski tantereeseen, kolmannen hän muserti
jalkansa alle; siihen se tapaus päättyi. Rolf oli saanut kolme biisamia
ja viisi haavaa. Kuonab oli saanut vallan hauskan hetken, Skookum taas
tunsi pettymystä, kun oli menettänyt hyvän tilaisuuden.
"Tämä meidän pitäisi maalata wigwamin seinälle", sanoi Kuonab. "Kolme
suurta sotilasta kävi yhden sagamorin kimppuun. Ne olivat urheita, mutta
hän oli Nibowaka ja sangen väkevä, hän löi ne maahan, niinkuin
ukkoslintu, Hurakan, lyö maahan kelohongat, jotka tuli on jättänyt mäen
kukkulalle taivasta vastaan. Nyt sinun tulee syödä niiden sydämet, sillä
ne olivat urhoollisia. Isäni kertoi minulle, että tappelevan biisamin
sydän on hyvä taika; sillä biisami etsii rauhaa niin kauan kuin se on
mahdollista, mutta tappelee pelotonna, kun muu ei auta."
Muutama päivä sen jälkeen he näkivät ketun. Pitääkseen vähän ilvettä
Skookumin kanssa, usuttivat he koiran sen jäljille. Kiivaana karkasi
Skookum matkaan, päästäen ilonkiljauksiaan joka loikkauksella. Erämiehet
istuivat alas odottamaan, hyvin tietäen, että tunnin kuluttua Skookum
palaisi takaisin nolona ja kieli pitkällä. Mutta ajo päättyikin
odottamattomalla tavalla. Kettu tuli hyppien lumessa ja kolmenkymmenen
askeleen päässä tuli sen jäljessä heidän tarmokas nelijalkainen
erätoverinsa.
Ja vielä kummempaa tapahtui. Seuraavassa tiheikössä koira yhdytti ketun,
ravisti sen hengiltä ja laahasi saaliinsa Kuonabin jalkain juureen.
Skookumin loistava voitto ei ollut niinkään ihmeellinen, sillä tarkempi
tutkimus osotti, että kettu oli ollut pahassa pulassa. Jokin
surkuteltava äkkinäinen erehdys oli saanut sen käymään piikkisian
kimppuun, ja siitä oli repo joutunut maksamaan kovat oppirahat. Suu,
leuat, kuono, kaula ja sääret olivat piikkejä täynnään. Se oli sairas ja
uupunut. Montakaan päivää se ei olisi enää elänyt, ja Skookumin armoton
lynkkaus oli sille enemmän onni kuin onnettomuus.
Erämiesten jokapäiväiseen elämään tuli kuitenkin vähän huomattavampikin
tapaus vaihteluksi. Eräänä tammikuun päivänä, kun maassa jo oli vahvalta
lunta, olivat he kokemassa pohjoista ansajuontaan, joka juoksi Racquet
joelle. Yönsä he viettivät sinne rakentamassaan majassa. Iltahämyssä
kuulivat he ihmeekseen Skookumin äkkiä rajusti haukkuvan ja ihmisäänen
vastaavan siihen. Ulos pistäytyen näkivät he metsästä ilmaantuvan lyhyen
mustaviiksisen miehen. Tulija kohotti ilmaan toisen kätensä ystävyyden
merkiksi ja erämiehet kutsuivat hänet majaan.
Hän oli Canadan ranskalainen, La Colle Millsistä kotoisin. Hän oli
metsästellyt jonkun vuoden näillä mailla. Mutta kun sodan syttyminen
Yhdysvaltain ja Canadan välille oli melkein varma asia, niin hänen
toverinsa olivat kaikki jääneet kotiin. Hän oli sen vuoksi pyydystellyt
yksin, vaikka yksinäisyys erämetsissä aina on vaarallista, ja oli
koonnut melkoisen määrän hyviä nahkoja. Pahaksi onneksi hän kuitenkin
oli jäällä kaatunut ja saanut sisäisen vamman, josta hän oli kovin
heikontunut. Lumikengillään hän kyllä pääsi kotiin palaamaan, mutta ei
jaksanut kuljettaa mukanaan nahkakimppuaan. Hän oli kauan tietänyt, että
hänen eteläpuolellaan oli naapureita; leirituli oli sen osottanut, ja
nyt hän tarjosi kaikkia nahkojaan heille kaupan.
Kuonab pudisti päätään, mutta Rolf sanoi: "Me tulemme katsomaan."
Parissa tunnissa he aamulla astuivat ranskalaisen mökille. Hän avasi
nahkakimppunsa; siinä oli monta saukkoa, koko joukko näätiä, joku ilves
ja yli kolmekymmentä majavaa. Koko kimppu oli kaupan kahdesta sadasta
dollarista. Lyons Fallsissa niiden arvo oli kaksi sen vertaa.
Rolf huomasi, että tässä voitiin tehdä hyvät kaupat. Hän kuiskasi:
"Kuonab, me voimme saada niistä kahta vertaa enemmän. Mitä arvelet?"
Intiani vastasi vain: "Ugh! Sinä olet Nibowaka."
"Me suostumme ehdotukseenne, jos voimme sopia maksusta, sillä minulla ei
ole rahoja mukanani, ja mökilläkin on minulla tuskin pariasataa
dollaria."
"Onko tabakki? Ja tee?"
"On; enemmänkin."
"Voiko te hakea? Si?"
Rolf vaikeni, katsoi maahan ja sitten ranskalaista suoraan silmiin.
"Luotatteko minuun, että nyt otan mukaani puolet nahkoista; loput saan,
kun palaan rahat mukanani."
Ranskalainen näytti vähän hämmästyvän, sanoi sitten: "Parbleu, te katso
ulos hyvältä. Se ole hyvä. Te varma hyvä mies, parbleu."
Rolf siis lähti matkaan, vieden puolet nahkoista mukanaan ja neljän
päivän kuluttua hän palasi takaisin, ja maksoi kalpealle, mutta
ilostuvalle ranskalaiselle ne sataviisikymmentä dollaria, jotka hän oli
saanut Van Cortlandtilta, ynnä muita rahoja sen verran, että siitä
keräytyi satayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Lopun hän korvasi,
antamalla runsaasti sokeria, teetä ja muuta ruuansärvintä mitä
ranskalainen tarvitsi. Ranskalainen huomattiin sangen herttaiseksi
mieheksi. Hän ja Rolf kiintyivät toisiinsa suuresti, ja pudistaessaan
toistensa kättä erotessaan tekivät he sen siinä toivossa, että toiste
kohdattaisiin onnellisemmissa oloissa.
François la Colle lähti urheasti lumiselle, yhdeksänkymmenen mailin
pituiselle kotomatkalleen, Rolf taas palasi etelään mukanaan nahkat,
jotka sangen runsaasti korvasivat mitä hän oli niistä maksanut, vieläpä
monella tavalla muodostivat hänen tulevaa elämäänsä ja kerran tavallaan
pelastivat hänen henkensäkin.


LXVIII.
Sota.

Vuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti
Madison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi,
joita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut
Suur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia
täyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt
sotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden
johtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.
Fort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko
se amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin,
eikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni
voitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.
Rolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he
eivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa
erämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he
lähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.
Ensi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.
Kahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina
saapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali
Hamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia
varustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf
kutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä
eversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne
oli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. "Suokaa
anteeksi, herra kenraali", hän alkoi, "jos minä kohtaan --"
"Nuori mies", sanoi kenraali ankarana, "teidän ohjeenne on 'menkää!'
'Kuinka' ja 'jos', -- se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille
palkka maksetaan."
Rolf kumarsi. Hänen poskensa hehkuivat. Hän oli kovin vihoissaan, kun
oli saanut mielestään niin ansaitsemattoman nuhteen, mutta hän sulatti
kiukkunsa eikä milloinkaan unohtanut opetusta. Si Sylvanne sen lausui
muistettavaan muotoon:
"Tyhmä hevonenkin voi kulkea portin kautta, mutta miehen järkeä kysytään
siltä, joka kiipee, ui, kulkee veneellä, luistelee, lymyy, eksyttää,
keinottelee auki lukot, kiertää pitkän matkan, kun suoraan olisi paljoa
mukavampi, pakenee oikealla ajalla ja tappelee silloin kun on viisasta,
-- kaikki yhtenä iltapäivänä." Rolf lähti sitten pohjoista kohti,
mukanaan Hamptonin mahtipontinen, rauhottavaksi aiottu viesti, että hän
muka musertaisi jokaisen vihollisen, joka uskaltaisi Champlain järven
vettä samentaa.
Tällä retkellä Rolf sai Kuonabilta kuulla, mitä hän oli kokenut
käydessään St. Regisissä heimoansa tervehtimässä. Ilo, minkä hänelle
tuotti jonkun harvan heimonsa miehen kohtaaminen, turmeltui pahasti sen
takia, että hän kohtasi suuren joukon Mohawkeja, vanhoja vihamiehiään.
Oli paljonkin puhuttu sodan syttymisestä englantilaisten ja jenkkien
välille. Mohawkit olivat ilmottaneet aikovansa taistella brittiläisten
puolella, ja tämä täysin riitti saamaan Kuonabin, joka oli Sinawa,
pysymään amerikkalaisten puolella. St. Regisin intiaanialueelta
lähtiessään oli Kuonab niin tuskaantunut, ettei häntä vähääkään
haluttanut sinne palata.
Plattsburgissa Rolf ja Kuonab kohtasivat erään toisen Albanyssa saamansa
tuttavan, kenraali Wilkinsonin, ja saivat häneltä kirjeitä, jotka olivat
vietävät takaisin Albanyyn. Matkan he olivat kulkeneet kahdeksassa
päivässä.
Vuoden 1812 päättyessä Rolf ei ollut juuri muuta tehnyt kuin kuljettanut
kirjeitä edes takaisin Champlain järvellä. Seuraavana vuonna
amerikkalaiset yhä olivat kenraalien Wilkinsonin ja Hamptonin johdossa,
mutta näitten surkea kyvyttömyys alkoi päivä päivältä käydä yhä
ilmeisemmäksi.
Vuosi 1813 näki Rolfin, joka oli kahdeksantoistavuotias ja täytti sukka
jalassa kuusi jalkaa ja tuuman, karkaistuna tiedustelijana ja
sanansaattajana.
Tammikuussa hän suoritti lumikengillä pikamatkan, kuljetti kenraali
Hamptonin kirjeet Ticonderogasta Sackets Harbouriin ja palasi takaisin
kahdeksassa päivässä, kuljettuaan tässä ajassa lähes 300 mailia. Hän
saavutti sillä retkellään suuren airutmaineen, mutta ne uutiset, joita
hän toi, olivat surullisia. Niistä saatiin tietää, että eräs
amerikkalainen armeija oli Frenchtownin luona kokonaan hävinnyt ja
joutunut vangiksi. Vähän aikaa levättyään sai Rolf uudelleen lähteä
lumikengillä poikkimaisin samoamaan ja viemään rauhottavia tietoja
Ogdensburgiin. Ilmat olivat nyt paljoa kylmemmät, ja ohut peite oli
vaarallisen heikko suoja yön aikana. "Lentävä Kittering", joksi Rolfia
nyt mainittiin, otti sen vuoksi Kuonabin toverikseen, sillä yhdessä
voivat he kulettaa mukanaan toboggania ja runsaammin tavaroita. Skookum
taas jätettiin hyvään hoitoon. Tobogganiin köytettiin peitteet, padat,
maljat, ruoka, pyssyt ja kirjeet, ja päivänkoitossa helmikuun 18 päivänä
1813 lähdettiin matkaan Ticonderogasta, samottiin kohti pohjoista,
ainoana oppaana kompassi. He kulkivat sinä päivänä kolmekymmentä mailia,
huolimatta läpitunkevasta viimasta ja pyryttävästä lumesta. Mutta yöllä
alkoi kamala myrsky ja pakkasta oli kahdeksantoista astetta. Ilma tulvi
sakeanaan pistävää, leikkaavaa lunta. Noustessaan aamunkoitossa he
olivat melkein hautaantuneet kinoksen alle, vaikka majailivatkin
taajassa, suojaavassa tiheikössä. Kompassi oppaanaan he uudelleen
lähtivät matkaan, mutta tuiskivan valkoisen lumen sokaisemina he
umpimähkään joutuivat jos kuinka moneen pulmaan ja pahaan paikkaan ja
matka edistyi huonosti. Raahattuaan perässään toboggania kolmisen tuntia
ja vuoron takaa jälkeä poljettuaan he taaskin vaihtoivat paikkaa ja Rolf
huomasi silloin Kuonabin poskessa ja nenässä harmaan täplän.
"Kuonab, sinun kasvosi ovat paleltuneet", hän sanoi.
"Niin ovat sinunkin", vastasi toinen.
He kääntyivät nyt syrjään, kulkivat erästä notkoa pitkin, kunnes
saapuivat kuusinoroon, majautuivat siihen ja kompassia tarkastaessaan
huomasivat, että oli suuri ero sen ja heidän käsityksensä välillä matkan
suunnasta. Kaikesta päättäen oli suotta pyrkiä myrskyssä eteenpäin. He
sen vuoksi kuivalla lumella hieroivat paleltuneita paikkojaan ja jäivät
nuotion ääreen.
Hyvä tiedustelija ei koskaan etsi rasituksia; hän karttaa tarpeettomia
voimankoetuksia ja säästää itseään välttämättömiä varten. Kun pakkasta
kesti eikä myrsky hellittänyt, niin he koettivat majautua mitä
mukavimmin.
Lumikengillään he loivat lumen pois paria syltä leveästä kehästä,
kasaten sen reunoille niin korkeaksi suojaksi kuin suinkin. Kun he
olivat maahan saakka kaivaneet, niin heidän ympärillään oli viittä
jalkaa korkea lumiseinä. Sitten he ottivat tapparansa, hakkasivat joukon
pieniä kuusennäreitä ja kasasivat ne kasvavia kuusia vastaan majapaikan
ympärille, niin että siitä tuli kymmentä jalkaa korkea tiuha vihanta
seinä, joka oli avoin vain ylhäältä, viittä jalkaa leveältä. Kuivaa
kuusipuuta oli runsaasti, balsamioksista tehtiin paksut vuoteet, ja kun
peittoja oli mukana kyllälti, niin oli heillä nyt niin mukava majapaikka
kuin metsänkävijä suinkin saattoi toivoa.
Muu ei nyt ollut neuvona kuin jäädä odottamaan. Kuonab istui ja veteli
rauhallisesti savuja, Rolf neuloi revennyttä takkiansa, myrsky pauhasi
ja tuulessa lentävät jääneulaset putoilivat kahisten kuusikkoon, toiset
valkeassa pihahtaen sulaakseen. Ilman matala tasainen jymy raukasi
yksitoikkoisuudellaan, kun äkkiä kuului lumesta heikkoa jalan narsketta.
Rolf tapasi pyssyään, kuusiaita liikahti vähän ja oksien seasta hyökkäsi
heidän joukkoonsa lumisena pieni Skookum koira, ilmaisten mielihyväänsä
ylenpalttisella merkkikielellä, jota tehosti joka jäsen ja ruumiinosa.
He olivat tosin jättäneet sen jälkeen, mutta se ei tapahtunut Skookumin
suostumuksella ja ilman sitä kauppa tietysti oli päättämätön.
Ei ollut nyt syytä kysyä: mitä sen kanssa teemme? Sen asian oli Skookum
itse ratkaissut; "minkä vuoksi" ja "miten", -- sitä se ei koskaan
yrittänyt selittää.
Se oli viisas mies, joka sääti, että "samanlainen kuin oli sen osa, joka
pois taisteluun lähti, samanlainen oli oleva sen, joka jäi tavaran luo",
sillä kaikkein vaikeinta on odottaminen.
Aamusella luonnonvoimien riehuna oli jonkun verran asettunut. Oli
satunnaisia tyynenkin aikoja ja lopulta sää alkoi käydä niin
kuulakkaaksi, että pyryharso selvästikin oli hajaantumaisillaan.
Kuonab palasi vähästä matkaa tiedustelemasta ja sanoi: "Ugh! -- keli
hyvä."
Pilvet olivat hajonneet ja pakenivat, aurinko pääsi vähän väliä
paistamaan niiden lomasta, mutta tuuli oli yhä kova, pakkanen tuima ja
lumi lensi. Skookum paran oli paljoa pahempi kahlata kuin miesten
lumikengillään; mutta se ei muille valitellut vaivojaan, vaan kömpi
urheasti perässä. Jos se olisi kyennyt semmoisia miettimään, niin se
olisi voinut sanoa: "Hyvähän nyt on ilma, kirputkin pysyvät visusti".
Sinä päivänä ei tapahtunut sen merkillisempää; pakkanen vaan oli kova ja
molemmat miehet palelluttivat jälleen pohjanpuoleisen poskensa. Illalla
majauduttiin kallion räystään juurelle, ja siinä oli hyvä suoja.
Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen, mutta kun oli kiire, niin
he eivät siitä välittäneet, vaan lähtivät matkaan, kulkien enimmäkseen
tuulen opastuksella. Tuuli kävi luoteesta, ja niin kauan kun he tunsivat
sen rajun, polttavan kylmän viiman armottomasti purevan oikeanpuolista
arkaa poskilihaansa, tiesivät he olevansa oikealla tolalla.
Mutta ilomielin he illalla asettuivat levolle ja sulattelivat
paleltuneita kasvojaan. Seuraavana päivänä he olivat jälleen
päivänkoitossa liikkeellä. Aluksi sää oli tyyni, mutta pian alkoivat
luminietokset jälleen elää ja ilma täyttyi lumesta, jota tuiskui
kinosten harjoista; oli mahdotonta nähdä kunnolla viittäkymmentä askelta
millekään suunnalle. Ylen hidasta oli eteenpäin pääsy. Heidän olisi
pitänyt neljäntenä päivänä päästä Ogdensburgiin, mutta vielä he olivat
siitä kaukana; kuinka kaukana, -- sen voivat he vain arvata, sillä he
eivät olleet tavanneet ainoatakaan taloa eikä uudisasukasta.


LXIX.
Ogdensburg.

Sama lumimyrsky yhä raivosi seuraavanakin päivänä, kun Skookum ilmeisin
merkein osotti, että se _vainusi jotain_.
On aina parasta saada selville, mikä koiranne huomiota herättää. Kuonab
katsoi tuikeasti Skookumiin. Tämä viisas nelijalkainen haisteli
kiihkeästi _ylös ilmaan_, eikä maata. Sen niskakarvat eivät _kohonneet
pystyyn_, ja se tumma karvatukko, joka jokaisella harmaalla tai
keltaisella koiralla on hännän juuressa, _oli sileänä_.
"Se haistaa savua", päätti intiani sukkelaan. Rolf osotti vastatuuleen
ja teki kysymismerkin. Intiani nyökkäsi.
Heidän velvollisuutensa selvästikin oli tutkia, kuka oli tämä savuava
naapuri. He eivät nyt olleet kovinkaan kaukana St. Laurentista.
Saattoihan olla mahdollista, että savu oli merkki vihollisjoukosta,
mutta paljon todenmukaisempaa oli, että se kohosi ystäväin tulilta; ja
kaikkein uskottavimmalta tuntui, että se nousi jonkun uudisasukkaan
mökistä, josta he saattoivat saada matkan johtoa.
He polvesivat syrjään. Tuuli siirtyi nyt oikean posken puolelta suoraan
eteenpäin ja puhalsi vasten heidän kasvojaan. Rolf kulki eteenpäin,
kiirehtien kulkuaan, kunnes hän oli niin kaukana edellä kuin
mahdollista, katoamatta näkyvistä. Mailin päästä alkoi maa aleta, metsä
vahveni, tuuli asettui, eikä ilmassa enää tuiskunnut yhtä sakealta
lentävää lunta. Rolf tuli pitkälle ja syvälle tieaukeamalle, joka
kierteli metsän halki ja jolla oli sangen kovaa lunta. Jäljet olivat
peittyneet uuden pehmeän lumen alle, mutta ne olivat yhä vielä verekset
ja johtivat asutuksiin, jotka Skookum oli vainunnut.
Rolf kääntyi ympäri ja kehotti merkillä heitä odottamaan. Sitten hän
lähti varovasti kulkemaan mutkailevaa tienpohjaa.
Parinkymmenen minutin kuluttua alkoivat asutuksen merkit käydä yhä
ilmeisemmiksi. Tiedustelija tuli vihdoin metsän reunalle, josta hän näki
avoimen, kaltevan rinteen takana leveän joen ja sen rannalla sahan, sekä
sahan ympärillä tavanmukaisia erämaan ränstyneitä lautavajoja, latoja ja
lautapinoja.
Työ näytti olevan seisauksissa ja se kummastutti Rolfia, kunnes hän
muisti, että oli sunnuntai. Rohkeasti hän lähestyi ja kysyi pomoa. Hänen
koko ulkomuotonsa ilmaisi metsämäestä, ja sellaiseksi häntä luuli
pomokin.
Hän sanoi tulleensa maan poikki toiselta puolelta ja eksyneensä tieltä
myrskyssä.
"Mikä olette ammatilta?"
"Erämies."
"Minne matka?"
"Lähimpään suurempaan kyläkuntaan; mutta mikä on lähin?"
"Tämä paikka on Alexandria Bayn ja Ogdensburgin keskivälillä."
Rolf siis kysyi tarkkaan tietä Alexandria Bayhin, jonne hän ei aikonut.
Mitä syytä oli hänellä olla niin varovainen? Sahanhoitaja ilmeisestikin
oli kunnon amerikkalainen, mutta tiedustelijalla ei ollut oikeutta
ilmaista kenellekään, millä asioilla hän liikkui. Saattoihan
sahanhoitaja olla varma mies, mutta entäpä jos hän olisi
varomattomuudessaan jutellut jollekulle toiselle, joka ei ollut varma?
Sattumalta hän sitten sai kuulla, että joki oli Oswegatchie nimeltään,
ja että kolmenkymmenen mailin päässä sen varrella oli alamaan puolessa
Ogdensburgin kaupunki.
Vereksiä huomattavampia tapauksia hän ei saanut kuulla, mutta
ilmeisestikin brittiläiset joukot virran takana vain odottivat kevään
tuloa hyökätäkseen.
Näön vuoksi Rolf osti vähän teetä ja sianlihaa, mutta vieraanvarainen
sahanhoitaja ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sitten hän lähti
kulkemaan Alexandria Bayhin päin, mutta kaarsi piankin takaisin ja
saapui ystäväinsä luo metsään.
Kaukaa kiertäen he kulkivat sahan ohi. Oli siksi luja pakkanen, ettei
tarvinnut pelätä kenenkään seisoskelevan ulkosalla, ja akkunat olivat
järjestään jäässä, joten ei ainoakaan elävä sielu heitä huomannut, kun
he kulkivat paikan ohi ja laskeutuivat virralle, sitä pitkin matkaa
jatkaakseen.
Oswegatchien jäällä oli lumi uupumattoman tuulen vaikutuksesta
kovettunut, matka sujui helpommin ja sama hellittämätön lumimyrsky
pyyhki pois jäljet, heti kun he olivat ne jättäneet.
Mutkainen on joella tie, mutta keli oli hyvä, ja nopeaan edistyi nyt
matka. Pohjoista kohti suuntautuvilla käänteillä oli lumi vielä
tavallistakin kovempaa, jopa jää aivan paljaanakin, ja tiedustelijat
saattoivat silloin riisua jalasta lumikenkänsä ja juosta hyvää kuuden
mailin hölkytystä. Kolmasti he pysähtyivät teetä juomaan ja levähtämään,
mutta se että heillä oli kerallaan tärkeitä kirjeitä, että he toivat
hyviä sanomia, ja että matkan määrä yhä läheni, se yhä kiihottamistaan
kiihotti heitä. Kymmenen aikaan aamupäivällä he olivat lähteneet
sahalta, josta Ogdensburgiin oli matkaa kolmisenkymmentä mailia. Aurinko
jo läheni laskuaan, mutta siitä huolimatta he toivoivat voimiaan
ponnistaen vielä samana iltana pääsevänsä perille. Se oli heidän paras
päivämatkansa, ja voitontunne antoi heille siihen voimia; se iloinen
ajatus, kuinka he astuisivat komentajan eteen ja hänelle ojentaisivat
hartaasti odotetut rauhottavat asiakirjat, lisäsi heidän tarmoaan ja
kiihotti heidän kunnianhimoaan. Niin! heidän täytyi päästä perille vielä
samana iltana, maksoi mitä maksoi. Päivä oli päättynyt; Rolf kulki
edellä puolijuoksua, vakaata kyytiä. Kädessään hänellä oli tobogganin
pitkä vetohihna, kymmenen jalkaa hänen jäljessään kulki Kuonab,
kiskoen lyhyestä vetohihnasta, ja Skookum milloin juoksi edellä,
milloin sivulla, milloin jäljessä, sen mukaan kuin yleinen
vastuunalaisuudentunne sen mielestä vaati.
Oli jo aivan pimeä. Kuutamoa ei ollut, metsäinen ranta oli musta. Heidän
ainoana oppaanaan oli joen leveä, aava pinta, joka toisin paikoin oli
tuulen paljaaksi puhaltama, mutta kauttaaltaan hyvä kulkea. He
vuorotellen kävelivät ja juoksivat, edeten noin viisi mailia tunnissa.
Kuonabia jo uuvutti, mutta Rolf oli nuori, ja kiihkeä pääsemään perille.
He olivat juuri kaartaneet moniaan niemen ja päässeet viimeiselle
suurelle mutkalle, ponnistellen eteenpäin mailin toisensa jälkeen;
kymmenen vain enää, ja Rolf oli niin kiihkoissaan, että hän sata askelta
juostuaan ei saanut hiljentäneeksi vauhtiaan kävelyyn, vaan paransikin
yhä juoksuaan. Kuonab, jolle tämä temppu oli odottamaton, luiskahti
nurin ja tobogganin nuora pääsi hänen kädestään. Rolf töytäsi eteenpäin
ja samassa tuokiossa räiskähti jää uves-avennon kohdalta rikki, Rolf
suistui jokeen ja katosi jään alle, tobogganin luikuessa aina reiän
partaalle saakka.
Kuonab hypähti äkkiä seisomaan ja juoksi reiän alapuolelle. Toboggani
oli pyörähtänyt samalle puolelle ja pitkä vetohihna oli kireällä;
hetkeäkään viivyttelemättä rupesi intiani siitä vakaasti ja
voimallisesti kiskomaan, ja muutaman sekunnin kuluttua hänen toverinsa
pää jälleen kohosi jään alta näkyviin. Kun Rolf yhä piti lujasti kiinni
vetonuorastaan, niin sai Kuonab hänet kaikella kunnialla kiskotuksi
jääkylmästä joesta. Poika purskutteli vettä sieraimistaan ja huohotti
vavisten, läpimärkänä, mutta oli muuten säilynyt loukkaantumattomana.
Mutta nyt esiintyi uusi vaara. Jäätävä tuuli piankin jäädyttäisi hänen
vaatteensa läpeensä kivikoviksi. Ne kangistuivatkin muutamassa minutissa
ja intiani tiesi hyvin, että vaatteitten jäädyttyä kädet ja jalat
paleltuisivat sitä helpommin.
Hän sen vuoksi paikalla kääntyi rantaa kohti, etsi tiheimmän kuusinoron
keskustan, rakensi viipymättä kaksi rytisevää valkeata, joitten välillä
Rolf seisoi sillä aikaa kun intiani teki vuoteen. Paikalla kun
nuorukainen sai vaatteet riisutuksi, hän ilomielin kömpi vuoteeseen.
Lämpimät peitot ja kuuma tee tuota pikaa lämmittivät hänen ruumiinsa,
mutta tunti tai pari kuluisi, ennenkuin hänen vaatteensa olivat
uudelleen kuivaneet. Tuskin mistään ne siihen määrään turmeltuvat kuin
liian nopeasta kuivamisesta. Kuonab rakensi seipäistä telineet ja
seuraavina kahtena tuntina hän vain kohenteli tulta, hoiteli vaatteita
ja pehmitteli mokkasineja.
Oli jo puoliyö, kun he olivat valmiina, ja Kuonab oikopäätä epäsi kaikki
ehdotukset, että oli matkaa jatkettava. "Ogdensburg on aseissa", hän
sanoi. "Ei ole viisasta lähestyä sitä yöllä."
Kello kuuden aikaan aamulla he olivat jälleen taipaleella, kankeina
pitkästä matkasta, jalat verillä, kasvot paleltuneina, ja mieli monista
viivytyksistä harmissaan. Mutta nopeaan ja terhakkaasti he sittenkin
ponnistivat eteenpäin, vuoron juosten ja kävellen. Usean kylän ohi he
kulkivat, mutta karttoivat niitä. Puoli kahdeksan aikaan he etäältä
näkivät Ogdensburgin ja kuulivat rumpujen rohkaisevan tärinän, ja
muutaman minutin kuluttua he erään mäen kukkulalta vapaasti näkivät koko
tämän urhean pienen kaupungin - niin! selvään kyllä näkivät -- _että
siellä liehui tangossa Englannin lippu_.


LXX.
Kirjeiden pelastus.

Voih, mikä turman isku! Nyt vasta Rolf älysi, kuinka uupunut hän oli,
kuinka kiihkoisa perille saattamaan rohkaisevaa sanomaansa ja pääsemään
hetkeksi jännityksestä. Hän tunsi itsensä nyt niin peräti heikoksi. Ei
ollut epäilystäkään, onnettomuus oli kohdannut hänen maansa aseita.
Hänen ensimäinen huolensa oli kadota näkyvistä ahkioineen ja kalleine
kirjeineen.
Mitä piti hänen tehdä? Ei mitään, ennenkun oli saanut tarkempia tietoja.
Hän lähetti Kuonabin takaisin ahkion keralla, pyytäen häntä asettumaan
erääseen paikkaan, joka oli siitä kahden mailin päässä, majautumaan
sinne ja odottamaan häntä.
Sitten hän lähti yksin matkaan. Yhä ja yhä häntä vaivasi ajatus: "Jos
minä olisin ennen ennättänyt, niin he ehkä olisivat kestäneet."
Joen rannalle oli suurimman rakennusryhmän ympärille kokoontunut
hevosia, ja siitä hän arvasi, että siinä mahtoi olla ravintola. Hän meni
huoneeseen ja tapasi siellä koko joukon miehiä aamiaista syömästä. Hänen
ei tarvinnut kysellä; pöydässä ei muusta puhuttu. Ogdensburg oli
vallotettu edellisenä päivänä. Tapaus on jokaiselle amerikkalaiselle
hyvin tunnettu. Prescotista (Laurentin joen pohjoisrannalta) tuli
eversti Mac Donnel joka päivä ylämaalaisineen[26] tekemään joen jäällä
harjotusliikkeitä aivan vastapäätä Ogdensburgia. Toisinaan he kulkivat
ohi aivan pyssynkantaman rajoilla, toisinaan olivat tekevinään
hyökkäyksen, mutta peräytyivät vähää ennen kuin olivat tulleet
ampumamatkan piiriin. Ne vähät amerikkalaiset, jotka Ogdensburgia
puolustivat, katselivat huvikseen näitä viattomia harjotuksia ja joskus
osottivat mielihyväänsäkin, kun englantilaiset tekivät jonkun tavallista
somemman liikkeen. Amerikkalaiset luulivat olevansa hyvässä turvassa
varustuksiensa takana. Ikäänkuin sopimuksen mukaan ei kummaltakaan
puolelta ammuttu edes hajalaukauksia. Ei olisikaan mistään huomannut,
että siinä oli kaksi vihollista vastakkain. Kummallakin joukolla oli
toisella puolella ystäviä ja brittiläiset olivat monta kertaa juosseet
ohi tavallisen ampumamatkan päästä, eikä heitä tervehditty ainoallakaan
laukauksella.
Helmikuun 22 p., samana päivänä, jona Rolf ja Kuonab olivat tulleet
Oswegatchien rantaan, oli brittiläisen joukon päällikkö tavalliseen
tapaan harjotellut väkeään, kaartanut vielä tavallista lähempää
amerikkalaisen linnotuksen ohi ja sitten lähimmälle kohdalle saapuessaan
tehnyt sangen soman hyökkäyksen. Amerikkalaiset vain katselivat
vihollisen lähestyessä, mutta pieni englantilainen joukko ei
kaartanutkaan takaisin rantaan, vaan hyökkäsi päin raikkain huudoin, ja
ennenkun linnan puolustajat tulivat muistaneeksikaan, että oli täysi
sota, oli linna yllätetty ja Ogdensburg vallattu.
Amerikkalainen komentaja vangittiin. Kapteeni Forsyth, joka oli hänen
jälkeensä korkein mies, sattui olemaan poissa lumikenkäretkellä ja hän