Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 11

vielä nukkui. Molemmat erämiehet katselivat hiirtä, kun se vikkelin
liikkein hiiviskeli. Nyt se lähestyi pitkää koivukeppiä, joka nojasi
seinää vastaan. Ylempänä riippui laulurumpu. Rolf toivoi, että Kuonab
ottaisi sen ja antaisi sen avata sydämensä, mutta hän ei uskaltanut sitä
tarjota, sillä juuri se olisi voinut olla väärä vaikutus. Hiiri oli nyt
koivukepin takana. Rolf huomasi, että jos keppi kaatuisi, niin se
koskettaisi kuivausnuoraa, jonka toinen pää oli kiinnitetty
rumpunaulaan. Hän sen vuoksi äkkiä hyökkäsi hiirtä kohti ja samalla
työnsi paikaltaan koivukepin; nykäys, jonka se nuoralle antoi, pudotti
ontosti äännähtävän laulurummun maahan. Nuorukainen kumartui, pannakseen
sen paikoilleen; hänen niin tehdessään Kuonab rykäsi ja kääntyessään
näki Rolf hänen ojentavan kättään rumpua kohti. Jos Rolf olisi varta
vasten tarjonnut sitä niin se olisi hylätty; nyt intiani otti sen,
kopautti sitä, lämmitti tulen edessä ja lauloi Wabanakin laulun.
Vienosti hän sen lauloi, sangen hiljaisella äänellä, mutta Rolf oli
lähellä, melkeinpä ensi kerran pitempää runoa kuulemassa, ja hän sai
aivan uuden käsityksen punaisen miehen soitannosta. Laulajan kasvot
kirkastuivat hänen peukaloidessaan ja laulaessaan omituisella sulolla ja
kurkkulurauksin "Kaluskapin taistelusta tietäjän kanssa", ja hänen
kansansa henki syttyi sävelen suloisen taian nostamana hohtaen hänen
silmiinsä. Hän lauloi rakastajan laulun "Tuohikanuun":
"Tähtein tuikkaessa,
Kasteen laskiessa
Tuohikanuussa ma
Etsin armasta."
Ja sitten kätkytlaulun: "Ei saa sua koskaan kontio paljas."
Vaiettuaan hän tuijotti tuleen; ja kauan ääneti oltuaan Rolf vihdoin
uskalsi huomauttaa: "Äitini olisi pitänyt lauluistanne."
Lieneekö hän tätä kuullut, vai eikö, toisen mielessä huokuva lämpö
ainakin sattui intianiin, ja hän alkoi nyt vastata tuntia takaperin
tehtyyn kysymykseen:
"Hänen nimensä oli Gamowini, sillä hän lauloi, niinkuin sulo yölintu
Asamukin rannalla. Toin hänet Sangotukista, hänen isänsä majasta. Me
elimme Myanoksessa. Hän teki kauniita koppia ja mokkasineja. Minä
kalastin ja viritin ansoja; meillä oli kylläksi. Sitten tuli poika.
Sillä oli suuret pyöreät silmät, siitä me nimitimme hänet Wee-weeksi,
'pikku pöllöksemme', ja me olimme sangen onnelliset. Kun Gamowini lauloi
lapselleen, niin maailma näytti olevan aurinkoa täynnään. Eräänä
päivänä, kun Wee-wee osasi kävellä, jätti vaimo hänet minun huostaani ja
lähti Stamfordiin myymään muutamia koppia. Satamassa oli suuri laiva.
Laivassa he ottivat hänet kiinni muka karanneena orjana ja kätkivät
hänet, kunnes purjehtivat pois.
"Kun hän ei palannut, niin otin Wee-ween olalleni ja kuljin nopeaan
Stamfordiin. Pian sain vähän selville, mutta ihmiset sanoivat, etteivät
tunteneet sitä laivaa, eivät tienneet mistä se oli tullut, eivätkä minne
se meni. Eivät he näyttäneet välittävän. Minun sydämeni kävi kuumemmaksi
ja hurjemmaksi. Minä tahdoin tapella. Minä olisin tappanut satamassa
olevat miehet, mutta niitä oli monta. He sitoivat minut ja pitivät minua
vankeudessa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, oli Wee-wee kuollut. He
eivät välittäneet. Minä en ole sen jälkeen mitään kuullut. Sitten muutin
asumaan kallion alle, etten näkisi ensimäistä kotiamme. Minä en tiedä;
ehkä hän on elossa. Mutta minä luulen, että se tappoi hänet, kun hän
lapsensa menetti."
Intiani vaikeni; nousi sitten äkkiä. Hänen kasvoissaan oli kova ilme.
Hän astui ulos lumimyrskyyn ja yöhön. Rolf jäi yksin Skookumin kanssa.
Surua, surua, kaikki näytti olevan surua hänen ystävänsä elämässä, ja
sitä ajatellessaan ikäistään vanhemman mielellä Rolf pakostakin tuli
itseltään kysyneeksi: "Jos Kuonab ja Gamowini olisivat olleet valkoisia,
olisiko semmoista tapahtunut? Olisiko hänen epätoivonsa kohdannut vain
halveksivaa välinpitämättömyyttä?" Ei, ei! hän tiesi sen varmaan. Hän
tiesi että siitä olisi tullut aivan toisenlainen juttu, ja sitten hän
pakostakin tuli kysyneeksi itseltään: "Palaako tämä veteen heitetty
leipä monen päivän kuluttua? Onko Jumalaa, joka tuomitsee ja palkitsee
ansion mukaan? Ketä on kaikkien näiden ilkitöiden koston kirous kerran
kohtaava?"
Parin tunnin kuluttua intiani palasi. Ei sanaakaan vaihdettu, kun hän
astui majaan. Vilu hänen ei ollut. Varmaan hän oli kävellyt pitkän
matkan. Rolf valmisti vuoteen. Intiani kumartui, otti neulan pölyisestä
maasta, neulan, joka oli edellisenä päivänä hukkunut, ja antoi sen
mitään virkkamatta toverilleen, joka vain sanoi "hm" ja pudotti sen
tuohiseen lippaaseen.


XLIV.
Kadonnut turkismytty.

Ansajuonilla olivat varkaudet merkitsevällä tavalla lakanneet heidän
puolinaiseksi jääneen käyntinsä jälkeen vihollisen leirissä. Mutta
maaliskuu toi uuden vielä suuremman pulan, kun lumi vuoroin suojaten ja
jäähtyen kovettui kantavaksi hangeksi, lumikengät kävivät tarpeettomiksi
ja oli helppoa vaeltaa vaikka minne jälkiä jättämättä.
He olivat saaneet kalastajanäädän ja muutamia tavallisia näätiä,
ennenkuin saapuivat majavalammelle. Majava-ansoja heillä ei nyt enää
ollut, mutta oli mieltäkiinnittävää nähdä, montako majavaa oli jäänyt ja
mitä ne puuhailivat.
Lammen reunoille olivat poreilevat lähteet moneen paikkaan avanneet
sulia, sillä pakkaset olivat lauhtumassa. Majavat usein sukelsivat
niistä ylös, kuten jäljistä selvään näkyi, jonka vuoksi erämiehet
lähestyivät niitä varovasti.
Kaatuneen puun takaa he tähyilivät erästä niistä, Kuonab pyssy valmiina,
Rolf pidellen levotonta Skookumia, kun samalla tuttu, leveä ja latuska
pää kohosi vedestä. Suuri majava uiskenteli ympäri sulan silmää,
haistellen ja katsellen, kiipesi sitten hiljaa rannalle, aikoen
ilmeisestikin kulkea haavan luo, jota se jo oli käynyt leikkaamassa. Se
oli oivan ampumamatkan päässä ja Kuonab aikoi jo laukaista, kun samassa
Rolf painoi hänen käsivarttaan ja osotti taakseen. Sieltä tuli metsän
kautta kulkien suuri ilves. Se ei vielä nähnyt eikä vainunnut
etupuolellaan olevia eläviä olennoita, mutta huomasi sitten äkkiä
majavan, joka jo oli täydessä puuhassa leikkaamassa kumoon puuta.
Majavan nahka oli arvokkaampi kuin ilveksen, mutta luonnontutkija on
voimallinen useimmissa metsästäjissä, ja heitä huvitti nähdä, miten
tässä kävisi.
Ilves näytti vajonneen maan sisään, se katosi kokonaan näkyvistä
paikalla kun huomasi saaliin mahdollisuutta edessä päin. Sitten alkoi
hiipiminen. Erämiehet näkivät sen vilaukselta, kun se kulki lumessa
olevan pälven poikki. Se ei ryömiessään näyttänyt neljää tuumaa
korkeammalta. Kaatuneista puista, mättäistä, pensaista ja oksista se sai
riittävästi suojaa, kunnes sen viikset tulivat näkyviin eräästä
pensaasta viidentoista jalan päässä majavasta.
Skookumille tämä kaikki oli tuskallisen kiihottavaa, sillä vaikkei se
voinutkaan nähdä, niin tuntui sen nenään kuitenkin moniaita sangen
kiihottavia lehahduksia, ja se ponnisteli eteenpäin tilaisuuksiaan
parantaakseen. Tämän hiljaisen taistelun ääni kantoi majavan korvaan. Se
herkesi työstä, kääntyi ympäri ja pakeni sulaa kohti. Ilves karkasi
väijytyksestään, tarttui majavan selkään ja piti kiinni; mutta majava
oli kahta vertaa raskaampi kuin ilves, törmä oli jyrkkä ja liukas,
taistelevat eläimet vyöryivät alamäkeä, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi
sulaa. Sitten aivan sen reunalle päästyään majava hyökkäsi koko
voimallaan ja humahti veteen, ilves selässään kiinni. Ne katosivat heti
ja molemmat metsämiehet hyökkäsivät paikalle, toivoen niiden pian
nousevan pinnalle ja joutuvan heidän helpoksi saaliikseen; mutta ne
eivät nousseetkaan. Vihdoin kävi ilmeiseksi, että ne molemmat olivat
menneet jään alle, sillä vedessä majava oli voimallisempi.
Viiden minutin kuluttua oli varma, että ilves oli saanut surman. Kuonab
leikkasi karahkan ja teki haran; sillä hän pisteli jään alle eri
suuntiin, kunnes hän lopulta tunsi jotain pehmeää. Tapparalla hakattiin
sen paikan päälle reikä ja siitä vedettiin ilveksen ruumis jäälle.
Majava tietysti meni menojaan eikä tainnut olla millänsäkään.
Sillä aikaa kun Kuonab nylki saalista, kiersi Rolf lampea ja palasi pian
juosten kertomaan ihmeellisestä tapauksesta.
Eräästä toisesta sulansilmästä oli tullut ulos majava, kulkenut
parikymmentä askelta kummulle, johon se oli hajuaan jättänyt, mennyt
sitten upeitten puitten ohi suuren poppelin eli haavan luo, joka on sen
paras ruokapuu. Suurella taidolla se oli ruvennut sitä kaatamaan, mutta
jostain syystä, ehkä sen vuoksi, että se oli yksin, oli eläin erehtynyt
laskuissaan, ja kun puu oli romahtanut kumoon, oli se kaatunut majavan
selän poikki, tappanut kaatomiehen ja seivästänyt sen maahan kiinni.
Erämiehet vierittivät pois puun ja pelastivat nahkan, ja niinpä he
lähtivät lammelta rikkaampina kuin olivat luulleetkaan.
Seuraavana iltana, tullessaan puolimatkan-majalleen, he olivat saaneet
parhaan saaliin, mitä olivat tältä juonelta saaneet aina siitä
muistettavasta päivästä saakka, jolloin olivat saaneet kuusi majavaa.
Aamu valkeni selkeänä ja kirkkaana. Aamiaista syödessään he huomasivat
merkillisen korppien kokouksen kaukana pohjan puolessa, kauempana
etäisimpiäkin seutuja, joissa he olivat käyneet. Ainakin
pari-kolmekymmentä lintua kierteli suuria kehiä korkealla erään paikan
päällä, päästäen tuon tuostakin syviä sointuvia raksutuksia. Joskus aina
joku korppi sukelsi alas näkymättömiin.
"Miksi ne tuolla tavalla ilmassa lentelevät?"
"Antaakseen toisille korpeille tiedon, että siellä on ruokaa. Niillä on
hyvin hyvät silmät. Ne näkevät merkin kymmenen mailin päähän ja silloin
kaikki tulevat paikalle. Isäni kertoi, että on helppo koota kaikki
korpit, mitä on parinkymmenen mailin piirissä, kun jättää jonkun
haaskan, niin että ne huomaavat sen ja voivat antaa toisilleen tiedon."
"Eiköhän meidän täytyne lähteä katsomaan, ehkä siellä on toinen
pantteri", huomautti Rolf.
Intiani nyökkäsi. Jättäen siis turkiskimpun varmaan paikkaan yhdessä
lumikenkäin kanssa, jotka olivat sattumalta mukana, he lähtivät kovaa
hankea astumaan. Korppien käräjille oli pari kolme mailia matkaa; ne
olivat jälleen ketripuu-metsikön päällä, jossa oli valkohäntähirvien
tarha.
Skookum paikalla tiesi kaikki. Se hyökkäsi metsään, täynnään sotaisen
kunnian iloa. Mutta sukkelaan se palasi takaisin, juosten minkä suinkin
pääsi, kiljuen apua "jouv, jouv, jouv!" ja sen perässä seurasi nopeaan
pari harmaata sutta. Kuonab odotti, kunnes ne olivat neljänkymmenen
askeleen päässä; ihmiset huomatessaan sudet sitten hiljensivät juoksuaan
ja kääntyivät pois; Kuonab ampui; toinen susista kiljaisi vähän kuin
koira. Sitten ne hyökkäsivät pensaikkoon ja katosivat näkyvistä.
Lumesta löytyi, tarkkaan tutkien, monias vähäpätöinen veritahra.
Hirvitarhasta he löysivät ainakin pari toistakymmentä susien tappaman
hirven haaskaa, mutta ei ainoatakaan aivan verestä. He näkivät vain
muutaman harvan valkohäntähirven, eivätkä susia enää ensinkään, sillä
hanki oli saattanut koko seudun avoimeksi, ja kumpikin laji pakeni
metsämiesten edellä.
He tutkivat sitten erästä alavampaa seutua, jossa kasvoi pajua ja
raitaa, toivoen löytävänsä majavia, ja niinpä oli jo iltapäivä, kun he
palasivat puolimatkanmajalleen. Siinä oli kaikki ennallaan, juuri
niinkuin heidän lähtiessäänkin, _paitsi että nahkakimppu oli kerrassaan
hävinnyt._
Kovassa hangessa ei tietysti näkynyt jälkiä. Heidän ensimäinen
ajatuksensa oli vanha vihollinen, mutta etsiessään kaukaa ja läheltä
jälkiä, he löysivät kärpännahkan palasia ja neljännesmailia kauempaa
loput siitä, sitten toisesta paikasta biisaminnahkan riekaleita. Näistä
merkeistä se oli kuin ansamiehen pahimman vihollisen, ahman työtä, sillä
ahmoja epäilemättä oli näissä vuorimaissa. Aivan niin! tuossa oli ahman
kynnen jäljet ja täällä toinen riekale biisaminnahkaa. Aivan selvää oli
nyt, kenen työtä varkaus oli.
"Se ainakin repi halvemmat nahkat", sanoi Rolf.
Erämiehet katsoivat toisiansa merkitsevästi -- _ainoastaan halvat nahkat
oli revitty_; miksi olisi ahma tehnyt semmoisen eron? Varmoja ahman
jälkiä ei näkynyt; jäinen hanki ei näyttänyt minkäänlaisia jälkiä.
Olihan selvää, että nahkat oli revitty ja lunta raavittu heidän harhaan
johtamisekseen; tämä oli siis ihmisrosvon työtä, melkein varmaan Hoagin.
Hän epäilemättä oli nähnyt heidän aamulla lähtevän, ja yhtä varmaa oli,
että hän nyt oli kaukana, koska hän oli monta tuntia edellä.
"Ugh! Antaa hänen odottaa muutama päivä, jotta luulee olevansa turvassa,
sitten minä lähden ja selvitän välimme", ja tällä kertaa intiani
selvästikin aikoi tehdä lopullisen tilin.


XLV.
Hoagin nöyrtyminen.

_Miehestä, joka säälistä itkee, eikä sormeaankaan liikuta auttaakseen,
ei ole juuri sen enempää hyötyä kuin päällystakista hukkuvalle -- sano'
Si Sylvanne_.

Eräät huomattavat ilmanvaihdokset tekivät auttamattomia muutoksia heidän
suunnitelmiinsakin ja pelastivat heidän vihollisensa nopealta turmiolta.
Tuli parin viikon yhtämittaiset suojat ja satoi paljon vettä. Järvellä
oli kuutta tuumaa vahvalta vettä; joessa virtasi vesi jään päällä,
nopeaan sulattaen sitä. Joka puolella oli lumisohjua ja hyyhmää, joka
keskeytti retkeilyt ja toi kevään yhdellä humauksella.
Öin tosin vähän pakasti, mutta joka päivä aurinko vahvistui ja kaikkiin
päivärinteisiin ilmestyi suuria sulia päiviä.
Ensimäisenä kylmänä päivänä erämiehet taas lähtivät kiertoretkelleen
hyvin tietäen että pyyntikausi oli päättynyt. Kuusi kuukautta saisivat
loukut ja ansat taas olla jouten ja virittämättä.
He kulkivat tavallista reittiään, mukanaan lumikengät, mutta harvoin
niitä tarviten. Sitten he kulkivat suurien jälkien poikki, jotka Kuonab
osotti, murahtaen myöntyvästi, kun Rolf sanoi: "Karhunko?" Niin kyllä!
karhutkin olivat taas liikkeellä; niiden talviuni oli päättynyt. Ne
olivat nyt hyvässä lihassa ja nahkakin oli paraimmillaan; kuukauden
kuluttua ne olisivat laihat ja turkista olisi karva lähtemässä. Nyt oli
karhun metsästyksen aika, joko ansoilla tai koirilla.
Skookum epäilemättä oli sitä mieltä, että retkikunta ainakin koiriin
nähden oli mitä parhaiten varustettu, mutta ei mikään koira yksin pidätä
karhua. Niitä pitää olla kolme tai neljä sen takakintuilla
ärhentelemässä, ennenkuin se päin kääntyy ja taistelee; yksi koira saa
sen vain kiiruummin juoksemaan.
Ansoja heillä ei ollut, ja kun he hyvin tiesivät, että karhu keväällä
kulkee pitkät matkat, niin he eivät yrittäneetkään seurata.
Loukuista saatiin kaksi näätää, mutta toinen niistä oli ilman
lämpimyydestä pilaantunut. Vihdoinkin he huomasivat, että vihollisella
oli ansajuonikin, joka kulki kappaleen matkaa heidän loukkujuontaan
myöten. Hän oli hiljakkoin käynyt kierroksensa ja ainakin jonkun verran
hyötynyt heidän työstään.
Jälkiä ei ollut vaikea seurata lumella sen enempää kuin paljaallakaan
maalla, vaikka ne olivat jo paria päivää vanhat. Kuonab vilkasi pyssynsä
lukkoa; hänen alahuulensa kiristyi ja hän harppasi eteenpäin pitkin
askelin.
"Mitä sinä aiot tehdä, Kuonab? Ethän ampune?"
"Kun pääsen kylliksi lähelle", ja punaisen miehen vaarallinen katse
kehotti Rolfia olemaan hiljaa ja seuraamaan.
Kolmen mailin matkalla he näkivät vain kolme hänen näädänloukkuaan --
sangen laiskaa ansan viritystä -- ja sitten he erään puun luota löysivät
suuren hirsikolmion täkyineen ja muine merkkeineen, joista kokenut silmä
saattoi arvata, että siihen nurkkaukseen oli kätketty valtavat
karhunraudat.
Vähältä liian myöhään he saivat hillityksi Skookumin tiedonhalun. He
kulkivat edelleen mailin tai pari ja huomasivat silloin, että niin huono
ansamies kuin vihollinen lieneekin ollut, niin hyvä hän oli kulkemaan ja
hyvästi tunsi hän seudun.
Auringonlaskun aikana he tulivat puolimatkanmajalleen ja asettuivat
siihen yöksi. Kerran, kun Rolf lähti ulos katsoakseen taivasta, ennenkun
yöpuulle rupesi, kuuli hän etäisen puun narahtavan ja ihmetteli, kun oli
aivan tyyni. Skookumkin sen huomasi. Mutta se ei toistunut. Seuraavana
aamuna he jatkoivat matkaa.
Salolla kuuluu alati paljon omituisia ääniä; puiden narahtelemista,
ainakin toistakymmentä erilaista närhen ääntä ja korppien vielä kahta
vertaa enemmän; lisäksi hömötiaisten ja metsän kanalintujen ja pöllöjen
satunnaisia äännähdyksiä. Nelijalkaiset yleensä ovat hiljempää, mutta
punaorava on aina liikkeellä ja meluaa samalla kuin häärääkin.
Nämä metsän kaiut kantavat kauas, toiset hyvinkin kauas. Tuskin kului
päivällä tai yöllä viittä minuuttiakaan niin ettei alati valppaan koiran
terävään korvaan olisi kantanut jotain omituista salopakinaa,
raaputusta, varahdusta, rääkäsyä taikka vihellystä. Siis noin kolmesataa
kertaa päivässä sen ulkokorva antoi sisäkorvalle tietoja, että oli
jotain tapahtumassa ja yhtä monta kertaa nämä viestit joskus monta
päivää peräkkäin hylättiin joutavina ja arvottomina. Tämä ei kuitenkaan
merkinnyt, että siltä jäi mitään huomaamatta; vaikka heidän jalkainsa
tasainen trampp, trampp erämiehille tylstyttikin kaikki äänet, ei se
näyttänyt vaikuttavan Skookumiin mitään. Jälleen kantoi jonkun etäisen
puun rasahdus korvan aivojen sisäosiin, sen niskakarvat nousivat, kun se
pysähtyi ja haukahti matalaan "vuuh!"
Erämiehet pysähtyivät kuuntelemaan; niin tekee järkevä erämies aina, kun
koira sanoo "seis!" He odottivat. Muutaman minutin kuluttua kuului taas
sama -- ei muuta kuin pitkäveteinen rääkäys, jonkun puunoksan hangatessa
naapuriaan vastaan.
Ja kuitenkin, "vuuh, vuuh, vuuh", sanoi Skookum ja juoksi edelle.
"Tule takaisin, pikku hupakko!" huusi Rolf.
Mutta Skookum piti oman päänsä. Se juoksi edelle, sitten pysähtyi,
vaikeni ja haistoi jotain, joka oli lumessa. -- Intiani otti sen maasta.
Se oli semmoinen ruuvipuristin, joka on jokaisella karhunpyytäjällä
voimallisten rautain virittämiseksi ja jota paitsi ei mies yksinään
kykenisi jousia jännittämään.
Hän kohotti sen sanoen: "Ugh! Nyt on Hoag pulassa." Kilpaileva erämies
oli ilmeisestikin pudottanut tämän välttämättömän kojeen.
Mutta sen löytäminen oli sattuma. Skookum riensi eteenpäin. He tulivat
veden juoksua seuraillen pieneen notkoon. Koira, kaukana edelläpäin,
alkoi haukkua ja vihaisesti äristä, mitä lienee haukkunut. Miehet
riensivät paikalle löytääkseen lumesta, pirullisten karhunrautain
armottomista leuoista -- vihamiehensä ruumiin -- Hoagin, erämiehen,
toisesta säärestä ja käsivarresta tarttuneena kojeeseen, jonka hän itse
oli virittänyt.
Julma valo sävyili intianin kasvoja. Rolf oli kauhusta sanatonna. Mutta
heidän juuri katsellessaan ruumista, kuului siitä jälleen heikko
parahdus.
"Hän on elossa, riennä!" huusi Rolf. Intiani ei rientänyt, mutta hän
tuli. Hän oli luvannut kostaa; miksi hän olisi juossut auttamaan?
Ankarat rautaleuat olivat purreet väliinsä erämiehen toisen polven ja
oikean käden. Ensi työ oli päästää hänet pälkäästä. Miten? Eivät mitkään
käsivoimat riitä moisia jousia pakottamaan. Entä ruuvipuristin!
"Kuonab, auta häntä! Jumalan nimessä, tule!" huusi Rolf hädissään,
unohtaen kokonaan vihat ja nähden ainoastaan kituvan, kuolevan ihmisen.
Intiani katsoi hetkisen, nousi sitten sukkelaan ja kiinnitti paikoilleen
ruuvipuristimen. Hänen jäntevien sormiensa alla toinen jousi taipuikin,
mutta entä toinen? Toista puristinta ei ollut. Pitkä hirvennahkainen
hihna, joka heillä aina oli mukana, kierrettiin nopeaan yhteenpuristetun
jousen ympärille sitä pitämään. Puristin sitten kiinnitettiin toiseen
jouseen; se taipui ja rautaleuat irtaantuivat. Intiani pusersi ne aivan
levälleen, veti pois ruhjoutuneet jäsenet ja erämies oli vapaa, mutta
niin henkitoreissaan, että he näyttivät tulleen liian myöhään.
Rolf levitti takkinsa. Intiani teki tulen. Viidentoista minutin kuluttua
he valoivat kuumaa teetä uhrin huulien väliin. Heidän sitä paraillaan
tehdessään korahti hänen heikontuneesta kurkustaan jälleen sama pitkä,
heikko vaikerrus.
Sää oli nyt leutoa. Vanki ei oikeastaan ollut paleltunut, turtunut vain
ja kiduttunut. Lämmintä, kuumaa teetä, ystävällistä hieromista, ja hän
hiukan virkosi.
Ensin he luulivat hänen tekevän kuolemaa, mutta tunnin kuluttua hän oli
sen verran vironnut, että saattoi puhua. Heikolla äänellä ja katkonaisin
lausein hän kertoi seikkailunsa:
"Ee--e m-m-m... Eilen -- ei; kaksi tai kolme päivää takaperin --
m-m-m-m-m -- en muista -- minä -- kiersin ansajuontani --
karhunrautojani. Ei ollut onnea -- m-m-m-m -- kyllä, vielä kulaus, ei
suinkaan teillä ole viinaa -- eikö? -- m-m-m... Ei yhdessäkään ansassa
ollut mitään, ja kun tälle tulin -- voih -- m-m -- minä näin -- linnut
olivat vieneet syötin, ja liipasin -- m-m-m -- ja liipasin -- niin, näin
on parempi --ja liipasin oli paljaana. Niin rupesin sitä peittämään --
ke-ket-rillä -- ei ollut mitään muuta -- m-m-m-m -- kallistuin yli --
toista puolta kiinnitin -- jalka luiskahti -- joka paikka on niin
iljanteinen -- ja -- m-m-m-m -- minä -- kaaduin -- polvi koski
liipaisimeen -- Herra Jumala -- kuinka minä kärsin! -- m-m-m -- ja polvi
-- ja -- k-k-käsi jäivät väliin --." Ääni kuoli kuiskeeseen ja hän
vaikeni; hän näytti vaipuvan.
Kuonab nousi häntä pidelläkseen. Sitten Rolfiin katsoen intiani pudisti
päätään, ikäänkuin sanoakseen, että loppu oli käsissä; mutta mies
raukalla oli erämiehen terve ruumis, ja vaikka se olikin ruhjoutunut ja
lopen uupunut, niin toipui hän uudelleen. Hän sai enemmän kuumaa teetä,
ja jälleen hän alkoi kuiskutellen:
"Toinen käsi oli vapaa ja -- ja -- ja -- minä ehkä -- o -- olisin
päässyt irti -- m-m -- mutta ei ollut puristinta -- se putosi -- minne
lie -- m-m-m-m.
"Sitten -- minä huusin -- en -- en tiedä -- jos kuka kuulisi -- se
he-helpotti, -- kun huusi -- m-m-m.
"Tuota -- viekää tuota koiraanne -- kauemmaksi -- tahdotteko -- en tiedä
-- siitä on kuin viikko -- kai minä pyörryinkin -- m-m-m --huusin --
milloin taisin."
Seurasi pitkä äänettömyys. Rolf sanoi: "Taisin kuulla sen eilen illalla,
kun olimme majallamme. Ja koirakin kuuli. Siirränkö säärenne toiselle
puolelle?"
"M-m-m -- kyllä -- se olisi parempi -- sano, oletko sinä -- valkoinen --
etkö? Ettehän minua jätä -- vaikka -- minä olen tehnyt ilkeyttä --m-m-m.
Ettekö jätä, ettekö?"
"Emme, elkää sitä pelätkö -- jäämme luoksenne."
Sitten hän mutisi, ne eivät saaneet selvää, mitä. Hän sulki silmänsä.
Pitkän vaitiolon jälkeen hän katseli ympärilleen kuin kuumehoureissa ja
alkoi taas:
"Kuulkaa -- olen tehnyt rumasti -- mutta älkää jättäkö minua -- älkää
jättäkö." Kyyneliä valui hänen kasvoilleen ja hän vaikeroi surkeasti:
"Minä -- korvaan -- kaikki -- sinähän olet valkoinen, etkös ole?"
Kuonab nousi ja lähti hakemaan enemmän puita. Erämies kuiskasi: "Minä
pelkään häntä -- jos -- jos hän tekee minulle -- minä olen vaivainen
--vanha raukka. Vaikka minä jäisinkin henkiin -- m-m-m -- en enää pääse
kulkemaan. Rampa kai minä olen."
Kului hyvän aikaa, ennenkuin hän taas jatkoi. Sitten hän alkoi: "Tuota,
mikäs päivä on tänään? -- perjantai! -- Minä olin -- varmaan kaksi
päivää tässä -- m-m-m -- minusta se oli kuin viikko. Kun -- koira --tuli
-- niin minä luulin susien tulevan. Voi -- ah -- en minä paljoa
välittänyt -- m-m-m. Sanohan, ettehän jätä minua -- vaikka -- vaikka --
minä tein teille niin häijysti. Mi -- minulla ei ole -- ollut
o-o-onnea." Hän vaipui kuin horroksiin, mutta päästi sitten pitkän,
kammottavan huudon, samanlaisen kuin he olivat yöllä kuulleet. Koira
murisi, miehet tuijottivat. Kurjan silmät jälleen pyörivät päässä. Hän
näytti hourailevan.
Kuonab viittasi itää kohti, teki auringonnousun merkin ja pudisti
uhrille päätään. Ja Rolf ymmärsi sen merkitsevän, ettei hän enää näkisi
auringonnousua. Mutta he olivat väärässä.
Pitkä yö kului taistelussa kuoleman ja vuorelaisen sitkeän
ruumiinrakennuksen välillä. Aamunkoiton varttuva valo näki kuoleman
voitettuna ja pakenevana taistelutanterelta. Auringon noustessa
korkeammalle uhri näytti voimistuvan melkoisesti. Ei ollut välitöntä
pelkoa lopusta.
Rolf sanoi Kuonabille: "Minne me hänet viemme? Eiköhän teidän olisi
parempi käydä kotoa toboggani, niin kuljetamme hänet mökille."
Mutta sairas kykeni puuttumaan puheeseen. "Tuota, älkää viekö minua
sinne. Ah -- kotiin minun pitäisi päästä. -- Kyllä vain -- kotona minun
olisi parempi. Minun joukkoni on Moose-joella. En pääse milloinkaan
pois, jos sinne lähden", ja sanalla "sinne" hän näytti tarkottavan
Intiani-järveä (Jesupin järveä) ja vilkasi salavihkaa punaisen miehen
jäykkiin kasvoihin.
"Onko sinun mökilläsi toboggania?" kysyi Rolf.
"On -- hyvä onkin -- katolla -- kuules", ja hän nyökkäsi heikosti
Rolfille, "anna hänen mennä noutamaan -- älä jätä minua -- se tappaa
minut", ja hän itkeä tihuutti surkeasti itseään sääliessään.
Siispä Kuonab lähti vuorelta alas -- jäntevä mies -- harppaava haahmo,
pilkku sulavassa etäisyydessä.


XLVI.
Hoagia hoitamassa.

Punainen mies kulki parissa tunnissa Hoagin majalle ja ryhtyi paikalla
vähääkään epäilemättä tai arkailematta sitä perinpohjin tutkimaan.
Toboggan oli mökin katolla, niinkuin pitikin, ja semmoisen rentun
ahkioksi se oli varsin hyvässä kunnossa.
Orsista riippui nahkamyttyjä, ei kuitenkaan monta, sillä nahkain
kerääminen on ison työn takana. Kuonab, niitä epäluuloisesti
katsellessaan, ei kovinkaan hämmästynyt tavatessaan seassa menetetyn
ilveksen nahkan, jonka helposti tunsi siitä, ettei siinä ollut haavaa ja
että karva osasta vielä oli semmoisenaan, miksi se oli likomärkänä
oltuaan kuivanut. Toisesta mytystä hän löysi itsensä tappaneen majavan
nahkan, sillä siinä oli selässä poikittain tumma juova.
Näädistä hän ei voinut olla varma, mutta hän suuresti epäili, että
suurin osa näistä nahkoista oli hänen omista ansoistaan.
Hän sitoi tobogganiin Hoagin peitot ja kiirehti sitten takaisin
vuorelle, jonne molemmat toiset olivat jääneet.
Skookum tuli vastaan jo paljoa ennen kun hän oli perillä. Skookum ei
viihtynyt Hoagin seurassa.
Rampa oli sillä välin jutellut vapaasti Rolfin kanssa, mutta intianin
saapuminen näytti masentavan häntä.
Vetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa
paikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta
onneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat
mökillä.
He nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab
pilkkoa puita.
Kun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki
tunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän
itsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin
vaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa
edessä.
Kauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja
osottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: "Montako on meidän?"
Hoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: "En ymmärrä,
mitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin,
niin saatte vaikka kaikki", ja hän itki.
Rolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja
sanoi: "Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne.
Onko teillä hyvä kanuu?"
"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain."
Yö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen
ja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut,
ja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.
Ensi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: "Etkö voi lähettää häntä
pois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin." Rolf ei sanonut mitään.
"Tuota", hän jatkoi, "sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?"
"Rolf Kittering."
"Tuota noin, odota sinä Rolf, viikko, tai kymmenkunta päivää, niin jää
lähtee; sitten minä jo kykenen matkustamaan. Tämän paikan ja Lyons
Fallsin välillä ei ole kuin muutamia taivalluksia."
Hyvän aikaa vaiettuaan, sen johdosta että Kuonab kävi pirtissä, hän taas
jatkoi: "Moose-joki on helppo kulkea, viidessä päivässä minut täältä
viette. Minun joukkoni asuu Lyons Fallsissa." Hän ei maininnut mitään
siitä, ettei hänellä ollut muuta joukkoa kuin vaimo ja poika, jotka
saivat tulla toimeen miten taisivat, mutta joiden muka nyt piti häntä
hoitaa.
Rolf oli ymmällään.
"Kuules, minä annan sinulle kaikki nahkat, jos toimitat minut täältä