Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 17

joen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan
silloin kun oli vähemmän aikaa.
Heidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut
paljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun
puolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen
parempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle,
noustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka
Kotkanpesältä oli heidän mökilleen.
Heidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen
lähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat
pystyyn. Kuonab kuiskasi: "Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!" Van oli ainoa,
jolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen,
tuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina,
pudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van
ampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf
ja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta
jättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen
siellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta
vain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi
metsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.
Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab
näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum
hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä
viidakosta.
Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi:
"Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."
"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf
naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.
Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut
uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät.
Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia.
Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät
valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen
päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.
Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni;
surunäytelmä oli päättynyt.
Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui,
hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana
hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään,
hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.
Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä,
että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla
voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja
nyyhkytyksestä.
Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se
tulee sen _jälkeen_, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin
sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen
tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."
Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi
he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui
ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi
mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen
_hänen hirvensä_ lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen
lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen
ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain
aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja
laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin,
kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt
silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on
päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja
Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti
hänen hymyillessään.


LXIV.
Kuvernörin päivälliset.

Onko milloinkaan aurinko kirkkaampana noussut niin synkeän yön jälkeen?
Saalis ei ollutkaan mikään valkohäntähirvi, vaan suurin kaikista
hirvistä; Van Cortlandt olikin joukosta ainoa, joka oli ison hirven
kaatanut. Nahka säilytettiin ja siitä tehtiin myöhemmin voittajalle
metsästystakki. Pää ja sarvet korjattiin huolellisesti talteen Albanvyn
vietäviksi, jossa ne yhä vieläkin ovat myöhemmän samannimisen sukupolven
huoneissa nähtävinä. Erämiesten majalla kuluivat viimeiset päivät mitä
onnellisimmassa mielentilassa. Hetket katosivat liiankin nopeaan, ja
pitkäsäärinen asianajaja nousi ahavoituneena ja terveen näköisenä
kanuuhun, lähteäkseen molempien toveriensa keralla paluumatkalle
Albanyyn. Kolmella melalla ("kahdella ja puolella", väitti Van)
viilettivät he lastittoman kanuunsa parissa tunnissa alas Jesupin joen
suvannoista ja olivat illalla, majautuessaan, kulkeneet kokonaista
viisineljättä mailia mökiltään. Seuraavana päivänä he saapuivat miltei
Schroonin suulle, ja viikon kuluttua he kaarsivat Hudsonin suuren mutkan
ja Albany kohosi näkyviin.
Kuinka Vanin sydän pamppaili! Kuinka iloissaan hän oli, saapuessaan
kotiin voittajana, terveytyneenä ja joka tavalla voimistuneena. Heidät
nähtiin ja tunnettiin. Sananviejäin nähtiin juoksevan, suuri tykki
pamahti, Capitolion katolle kohosi lippu, kellot alkoivat soida, ihmisiä
juoksi rantaan ja laivoihin nousi lippuja.
Rantaan oli kokoontunut suuri väkijoukko.
"Tuolla ovat isä ja äiti!" huusi Van, hattuaan heiluttaen.
"Hurraa", ja väkijoukko yhtyi huutoon, kellojen moikaessa ja Skookumin
kanuun keulasta yhtyessä huutoihin voimainsa mukaan.
Kanuu vedettiin maalle miesjoukolla. Van sulki äitinsä syliinsä ja tämä
huudahti: "Poikani, poikani, rakas poikani! Kuinka terveeltä sinä
näytät! Ah, mikset sinä kirjoittanut? Mutta Jumalan kiitos, sinä olet
palannut takaisin ja näytät niin reippaalta ja voimalliselta. Tietysti
sinä otit säännöllisesti rohtojasi. Jumalalle kiitos niistä! Oi, minä
olen niin onnellinen, poikani! Ei mikään vedä vertoja merilöökille ja
Jumalan siunaukselle."
Rolf ja Kuonab saivat kokea, että heilläkin oli ilosta osa. Kuvernöri
puristi lämpimästi heidän kättään, ja sitten kuului ystävällinen ääni:
"Kas niin, täällä sinä taas olet, poikani. Kasvanut ja voimistunut joka
tavalla, mutta muutoin sama kuin ennenkin". Rolf kääntyi ympäri ja näki
vanhan Si Sylvannen kookkaan vartalon, kulmikkaan muodon ja ystävällisen
harmaan pään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan häntä
puhuteltavan "senaattoriksi".
"Niin aina", sanoi senaattori, "olipahan semmoinen sattuman vaali, joka
joskus osaa oikeaankin. Suuri onni Albanylle, vai eikö ollut?"
"Hoo", sanoi Kuonab, puristaen senaattorin kättä, mutta Skookum näytti
hämmentyneeltä ja nololta.
"Niin aina", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin
puoleen kääntyen, "muistakaa nyt, että odotamme teitä meille
päivälliselle tänä iltana, kello seitsemän."
Mutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee
kaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi
ja purki tälle huolensa: "Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia
vaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä", hän sanoi.
"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua
niin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat
vaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa
sitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki
ovat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa.
Mitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, -- ja hätää
ei ole lainkaan."
Kun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua
portaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas
solakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen
koira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät
kaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi
ajeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin
ryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien
jumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän
yksinäisessä mökissään salojärven rannalla.
Muuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti
nahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät
apuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön
nelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi
joka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä
lähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.
Nuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen
aikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen
sotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät
puhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen
poskensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa,
ja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan
pahaan pulaan.
Ruokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti
tuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän
esimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois
tieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin
ja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.
Van lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: "Tämä taas on
seurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta
takaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja
alkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä
sietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan
vallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu
semmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat
tupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella
kaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin
tavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä."
Rolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset
olivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden,
melkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet
nuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien
nuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa,
mutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen
muotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat
olivat toisia miehiä.
"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä", sanoi
kuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka
brittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen
kauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä
verukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka
purjehtivat amerikkalaisina. "Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on
joko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa
velvollisuutemme on taistella."
"Jersey on jäykästi sotaa vastaan", sanoi eräs edusmies, joka oli tullut
alempaa Hudsonin rannoilta.
"Jersey on aina vastustanut kaikkea, joka koskee todella kansan
parasta", sanoi punakka ja pönäkkä käheä-ääninen sotilas, jonka silmät
pyörivät päässä ja joka liitti aina lauseen loppuun sanat: "hyvä herra".
"Sama on Connecticutin laita", sanoi muuan toinen, "he sanovat:
muistakaa suojattomia rantojamme ja satamakaupunkejamme."
"Suuremmassa vaarassa New York on", sanoi siihen kuvernöri, "ja kaikki
sen satamat pitkin Hudsonia, takaovi avoinna hyökkäykselle Canadan
puolelta."
"Onneksi eivät Pennsylvania, Maryland eivätkä Lännen valtiot ole
unohtaneet kunniakasta menneisyyttään, hyvä herra. Minä en muuta pyydä
kuin että saamme kerran näyttää, mihin kykenemme, hyvä herra. Minä
himoitsen vielä kerran ruudin käryä, hyvä herra."
"Minun tietoni mukaan presidentti Madison on lähettänyt useita
vastalauseita, ja huolimatta Connecticutin ja New Jerseyn vastusteluista
hän ennen kolmen kuukauden kulumista lähettää uhkavaatimuksen. Hän
luulee Britannialla olevan työtä kyllä, nyt kun Napoleon liittolaisineen
jyskyttää sen ovia, ja uskoo sen siis tahtovan nyt välttää sotaa."
"Minun luuloni on", sanoi Sylvanne, "että englantilaiset ovat siksi
visapäitä ja itsekylläisiä, etteivät he huoli tämän taivaallista siitä,
suutummeko me vai emmekö. Heillä on nyt se käsitys, että Paavali
Jones[24] on kuollut, mutta luulenpa nykyisestä sukupolvesta ilmestyvän
monta samanlaista, kunhan saavat tilaisuuden yrittää. Kolmattakymmentä
kauppalaivaa on meiltä joka vuosi joutunut haaksirikkoon sen vuoksi,
että 'ystävällinen valta' on vienyt niiden miehistön. Minusta näyttää,
ettei meidän käy paljoa huonommin, vaikka sota syttyykin, ja onhan
silloin ainakin kunnia pelastettu."
"Teidänpä kotinne ja tavaranne ovat kolmensadan turvallisen mailin
päässä maan sydämessä", sanoi siihen Manhattan mies.
"Niin on, ja aivan Canadan rajalla", vastasi ukko Sylvanne.
"Se että meidän lippuamme yhä ja yhä loukataan ja että kansalaisemme
saavat kokea häväistystä, on vielä pahempi asia kuin laivain ja tavarain
menetys ovatkaan, hyvä herra. Vereni kiehahtaa, kun sitä ajattelen", ja
kunnon kenraali loi silmäyksen seuraan, ja hänen punertava, poimuinen
leukalihansa värähteli valkoisen kaulahuivin solmulla.
"Se on eittämätön asia, että jos varastatte joltakin päivällisen ja
sanotte, että hän on niitä maailman parhaita jalomiehiä, niin hän siitä
ihastuu teihin paljoa enemmän kuin jos annatte hänelle viisi dollaria,
ettei hän naamaansa näyttäisi", sanoi Sylvanne hitaasti, mutta
painavasti.
"Paljon voidaan sanoa toiseltakin puolelta", sanoi se, joka oli
pelokkaan kannalta asiaa katsellut. "Te varmaan myönnätte, että
Englannin hallitus pyrkii menettelemään oikein, ja meidän tulee kaiken
kaikkiaan myöntää, että Jilsonin juttu tuottaa meidän omalle
hallituksellemme sangen vähän kunniaa."
"Mies saattaa tehdä yhden pahan erehdyksen ja kumminkin olla oikeassa,
mutta hän ei saata joka päivä tehdä pieniä erehdyksiä ja kuitenkin
vaatia paikkaa puhtaassa joukossa", sanoi vasta valittu senaattori.
Kuvernöri vihdoin nousi ja lähti muitten edellä vierashuoneeseen, jossa
naiset jälleen yhdytettiin, ja keskustelu alkoi kääntyä toiselle
tolalle. Mutta samalla se olikin menettänyt merkityksensä niitten
mielestä, jotka eivät olleet oppineet kuiskuttelevan panettelun jaloa
taitoa, ja jotka mieluummin keskustelivat maan asioista ja kansan
menestyksestä. Rolf ja Kuonab olivat siitä nyt jotenkin saman verran
huvitetut kuin Skookum oli ollut koko ajan.


LXV.
Uikut ja laulava hiiri.

Kuonab pohti kauan mielessään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että Van
Cortlandt silminnähtävästi nautti suurta arvoa "oman heimonsa
keskuudessa". -- "Varmaankin hän on viisas neuvonantaja, sillä tiedänhän
minä, ettei hän osaa taistella ja että hän on kelvoton metsämieheksi."
Se oli hänen loppupäätöksensä.
He kävivät vielä viimeisen kerran kuvernörin ja hänen poikansa luona,
ennenkun lähtivät. Rolf sai itselleen ja toverilleen luvatut
sataviisikymmentä dollaria ja koko kuvernörin väen sydämelliset
kiitokset. Lopuksi kumpikin sai lahjaksi upean metsästyspuukon, jotenkin
samanlaisen kuin nuoren Vanin oli, mutta pienemmän. Kuonab sanoi "hoo!"
omansa vastaanottaessaan, ja lisäsi sitten vähän aikaa vaiettuaan: "Ehkä
se lähtee tupesta, jos milloin tarvitaan". -- "Hoo! hyvä!" hän sanoi,
nähdessään sitten sen pystyvän terän.
"Ja Rolf", sanoi asianajaja, "aion tulevana vuonna palata uudelle
retkelle ja ottaa mukaani kolme toveria, ja me maksamme teille kukin
saman määrän mukaan kuukaudelta. Mitä siihen sanot?"
"Ilolla otamme teidät jälleen vastaan", sanoi Rolf. "Elokuun
viidentenätoista päivänä tulemme teitä hakemaan; mutta muistakaa ottaa
matkaan kitarri ja silmälasit."
"Vielä sana", sanoi kuvernöri, "tunnetteko kanuureitin Champlainin
kautta Canadaan?"
"Kuonab tuntee."
"Voitteko palvella tiedustelijana niillä seuduin?"
Intiani nyökkäsi päätään.
"Jos syttyy sota, niin ehkä tarvitsemme teitä kumpaakin, niin että
pitäkää korvat auki."
Ja jälleen käänsi kanuu kokkansa pohjoista kohti, Kuonab perässä,
Skookum keulassa.
Vähemmässä kuin viikossa pääsivät he kotiin, eivätkä suinkaan liian
aikaiseen. Puut olivat jo paljaina, ja heidän täytyi murtaa joella
jäätä, ennenkun olivat perillä.
Rolf oli molempien viime kuukausien kuluessa saanut paljon uusia
aatteita. Hän ei aikonut viettää koko elämäänsä erämiehenä. Hän tahtoi
nähdä New Yorkin. Hän tahtoi suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsi
rahoja suunnitelmainsa toteuttamiseksi. Hän oli Kuonabin kanssa
rakentanut satasen penikulmaa ansajuonta, mutta jotkut erämiehet
yksinkin rakentavat enemmän. Heidän täytyi paikalla käydä pari uutta
juonta, ennenkun pakkaset alkoivat. Toinen niistä juoksi alas
Hudsonille, Kotkanpesän seuduille; toinen pohjoiseen kohti Sinivuoria,
Racquet joelle. Se oli kovan työn takana, ja kun he saapuivat jälleen
mökilleen, olivat punarinta-satakielet jo lähteneet lehdettömistä
metsistä; sepelpyyt lentelivät öisin pitkät matkat; notkoissa näkyi
juoksulla olevien sarvaitten jälkiä, kolkko, kammonsekainen tunnelma oli
vallalla, sillä "hullukuu" oli tulossa hämärtyvälle taivaalle; kaikilla
kukkuloilla vaani sen kaamea valo.
Seuraavana päivänä oli järvi ohuen teräsjään peitossa; lähellä rantaa
räpylöi sen kirkkaalla pinnalla kaksi sorsaa. Miehet menivät niin
lähelle kuin pääsivät ja Kuonab sanoi: "Ei, eivät ne ole sorsia, vaan
shingebiksejä, uikkuja. Ne pääsevät nousemaan ainoastaan vedestä. Nuori
jää on yöllä veden näköistä; ne laskeutuivat alas, eivätkä pääsekään
nousemaan. Olen sen usein nähnyt." Parin päivän kuluttua tuli vielä
kovempi pakkanen. Jää kantoi koiran; uikut olivat vielä jäällä
näkyvissä. Skookum siis päästettiin matkaan. Ja pian se palasi takaisin,
mukanaan kaksi kaunista uikkua, joiden kiiltäviä valkoisia rintahöyheniä
pidetään yhtä suuressa arvossa kun eräitä turkisnahkoja.
Kuonab rykäsi niitä nostaessaan. "Ugh, niin se on usein tämän
'hullunkuun' aikana. Sen vuoksi, sanoi isäni, että Kaluskap silloin
karkeloi."
"Sitä minä en muistakaan."
"Niin, mutta siitä onkin pitkä aika. Kaluskapia laiskotti. Se tahtoi
syödä, mutta ei halunnut metsästää, jonka vuoksi se kutsui sininärhen
luokseen ja sanoi: 'Kerro kaikkialla metsissä, että Kaluskap
huomeniltana hyppelee uuden karkelon ja opettaa uuden laulun'. Huuhkaja
sai saman käskyn, ja toinen sitten hoki kaiken päivää: 'Kaluskap opettaa
huomisiltana uuden karkelon', ja toinen hoki kaiken yötä: 'Kaluskap
opettaa ensi neuvostossa uuden laulun'.
"Ja sitten tapahtuikin niin, että kaikki metsät ja vedet lähettivät
väkensä kisoihin.
"Sitten Kaluskap otti laulurumpunsa ja sanoi: 'Kun minä soitan rumpua ja
laulan, niin teidän pitää piirissä karkeloida myötäpäivään, sulkea
tarkkaan silmänne, ja kun minä huudan 'uudet laulut'! niin jokaisen
tulee huutaa sotahuutonsa'!
"Sitten kaikki alkoivat karkeloida, Kaluskap keskellä rumpua
väristellen. Ja he lauloivat:
"Uusia lauluja etelästä, veikot,
Tukkikaa tiukkaan silmänne, veikot,
Karkeloikaa ja oppikaa uusi laulu.
"Niiden karkeloidessa piiriä, poimi Kaluskap joukosta lihavimmat.
Ojentaen toisen kätensä otti hän ne kiinni ja väänsi niskat nurin,
samalla huutaen: 'Enemmän sotahuutoja, enemmän melua! Sillä tavalla,
nythän te opitte!'
"Viimein shingebis, uikku, alkoi epäillä ja raotti varovasti silmiään.
Se huomasi petoksen ja huusi: 'Paetkaa, veljet, paetkaa! Kaluskap tappaa
meidät!'
"Sitten syntyi sekasorto. Jokainen koetti päästä pakoon, ja Kaluskap
tavotti kostonhalussaan shingebistä, surmatakseen sen. Mutta uikku
juoksi veteen ja juuri kun se pääsi rantaan, niin Kaluskap potkasi sitä
takapuoleen, niin että se lensi puolen mailin päähän järvelle, ja
menetti kaikki pyrstösulkansa. Samalla muutti potku sen muodon, niin
että sen jalat siitä pitäen ovat olleet pyrstön paikalla, eikä se voi
nousta lentoon maalta eikä jäältä. Minä tiedän, että asia on niin, sillä
isäni Kos Kob kertoi että se oli totta, ja me olemme sen itse nähneet.
Niin se aina on. Kun Kaluskapia vastustaa, niin siitä seuraa sitten
paljon pahaa, jota saa kauan ajatella."
Muutamia päiviä myöhemmin kuulivat he illalla, istuessaan mökissään
tulen ääressä, seinän takaa ihmeellistä vinkunaa. He olivat monesti
kuulleet saman äänen, mutta eivät milloinkaan niin selvään kuin nyt.
Skookum käänsi päätään ja heristi korviaan. Sitten ilmestyi raosta,
hirsien ja uunin välistä, pieni valkorinta hiiri.
Sen kuono ja korvat hiukan väreilivät, mustat silmät kiiluivat tulen
loisteessa. Se kiipesi korkeammalle hirrelle, kynsi kylkiään, nousi
sitten takajaloilleen, päästi taas muutaman vingahduksen, samanlaisen
kuin he olivat niin usein kuulleet, mutta pian ne kävivät äänekkäämmiksi
ja yhtämittaisiksi:
Pio, pio, pio, pio, pio, pio, pio, pio, oo.
Trii, trii, trii, trii, trrrrrrrrrr,
Turr, turr, turr, tur, tur,
Uii, uii, uii, uii --
Hiiri pienoinen istui pystyssä takajaloillaan, vatsalihakset liikkuivat,
suu haukotteli sen näin soitellessa. Puolen minuttia tätä kesti, sitten
Skookum teki äkkihyökkäyksen; mutta hiiri oli vikkelä ja livahti äkkiä
reikänsä turviin.
Rolf katsoi kysyvästi Kuonabiin.
"Se on mishabohkuas, laulava hiiri. Se tulee aina kertomaan, että sota
on ovella. Pian tapellaan."


LXVI.
Rolf oppii hiipimään.

"Oletko sinä koskaan nähnyt sodittavan, Kuonab?"
"Ugh! Vallankumouksessa; olin kenraali Gatesin vakooja."
"Puheista päättäen meitä luultavasti tarvitaan ennen vuoden loppua. Mitä
aiot tehdä?"
"Tapella."
"Sotamiehenäkö?"
"En! Tiedustelijana."
"Entäpä jos meitä ei tarvita."
"Tiedustelijoita aina tarvitaan", vastasi intiani.
"Minusta näyttää, että _minun_ pitäisi nyt ruveta harjottelemaan."
"Olethan sinä harjotellut."
"Kuinka niin?"
"Tiedustelija on kaikkea mitä armeijakin, mutta kaikki yhdessä miehessä.
Eikä hänen tarvitse kulkea 'yhtä-jalkaa' toisten kanssa."
"Ahaa, minä ymmärrän", vastasi Rolf, sillä hän älysi nyt, että vakooja
on vain tottunut metsämies, jonka sota pakottaa ajamaan maansa
vihollisia metsäneläimien asemesta.
"Katsos tuota?" sanoi intiani ja osotti sarvasta, joka nuuski karpaloita
avopaikalla joen takana, siinä missä se alkoi järvestä. "Nyt saat nähdä,
mitä tiedusteleminen on." Hän vilkasi mille suunnalle savu painui,
huomasi sen suosivan hänen aikomustaan, ja sanoi: "Katsos! minä otan
jouseni. Tässä ei ole mitään suojaa välillä, mutta kuitenkin minä aion
päästä lähelle ja kaataa tuon sarvaan."
Sitten alkoi temppu, joka oli Rolfille uutta, ja se osottikin, että
intiani tosiaan oli saavuttanut metsänkävijän korkeimmat kyvyt. Hän otti
jousensa ja kolme hyvää nuolta, sitoi päänsä ympäri nauhan ja pisti sen
alle koko joukon oksia ja köynnöksiä, niin että hänen päänsä oli kuin
ruohomätäs. Sitten hän lähti mökin ovelta ja pääsi aukean paikan
partaalle, reunalla kasvavien pensaitten suojassa kulkien. Parinsadan
askeleen päässä sarvas haisteli ruohoa ja tuon tuostakin kohotti komeata
päätään ja patsasmaista niskaansa ympäri katsellakseen. Hiipijällä ei
ollut muuta suojanaan kuin lakastunutta ruohoa. Rolf luuli, että intiani
pettäisi sarvaan vihellyksellä taikka muulla merkillä, sillä sarvaan
turvonnut kaula osotti, että se oli tappelutuulella.
Intiani makasi maata vasten painuneena vatsallaan. Hänen olkapäänsä ja
kyynärvartensa näyttivät liikkuvan kuin satajalkaisen; pää oli vain
ruohomätäs. Hän ryömi hiljaa viisikolmatta askelta, tuli sitten
avoimelle viettävälle rannalle, jonka edessä oli neljäkymmentä askelta
leveä tasainen, hohtava jää, kaikki kokonaan sarvaan näkyvissä. Miten
oli sen paikan poikki päästävä?
Valkohäntähirven valkoisella hännällä on eräs ominaisuus, johon intiani
perusti yrityksensä. Painaessaan päänsä maahan syödäkseen, ei sarvas näe
etäisiä esineitä, vaikkapa ne olisivatkin näkyvissä, ja ennenkuin se
nostaa päätä, nousee taikka värähtää häntä. Kuonab tiesi, että jos hän
voisi pitää hännän näkyvissään, niin hän voisi välttää sarvaan huomion.
Sanalla sanoen, ainoastaan varomaton liike voisi hänet ilmaista.
[Kuva: Kuonab liukui nopeasti eteenpäin.]
Avoin jää oli tietysti kova koetus; siinä olisi erämies helposti
joutunut huomatuksi, ellei hänen vartalonsa olisi ollut niitten
pölkkyjen näköinen, joita makasi rannalla taikka oli jäähän jäätynyt.
Alati valppaan hännän osotusten mukaan hän siis järjesti kulkunsa,
uurastaen kovasti ja liikkuen nopeaan silloin, kun pää oli alhaalla,
mutta hännän heilahduksen huomatessaan muuttautuen rungoksi, jäsentäkään
väräyttämättä. Kun hän oli kerta päässyt jään poikki, niin ei
näkymisestä enää ollut suurtakaan vaaraa; enemmän täytyi pelätä, että
sarvas vainuisi hänet haistimillaan, se kun liikuskeli sinne tänne.
Kuonab katsoi mökin savua, arvatakseen tuulen suunnan, ja sen mukaan
sovittaakseen kulkunsa. Siten hän pääsi viidenkymmenen askeleen päähän
ja sarvas, joka yhä haisteli ja ahnaasti poimi suuhunsa punaisen
karpalon sieltä täältä jäätyneeltä sammaleelta, eteni hiukan korkeampaan
ruohikkoon. Heinä oli nyt puolentoista jalkaa pitkää ja Kuonab saattoi
lähetä vähän nopeammin. Sarvas keksi mättään juurelta suuremman ryhmän
karpaloita ja lankesi polvilleen niitä ahmimaan; Kuonab paikalla keksi
tilaisuuden ja pääsi kymmenen askelta lähemmäksi, ennenkuin hirven häntä
antoi uuden varotuksen. Mutta niin kauan syömään kumarruttuaan tähysteli
sarvas ympärilleenkin tavallista kauemmin ja käveli sitten metsää kohti,
joten Kuonab siis menetti kaiken, mitä oli voittanut. Samalla otuksen
katse käsitti taas hohtavan marjamättään ja sitten taas uuden; mutta
sitten sarvas kaarsi niin paljo sivulle päin, että täytyi pelätä tuulen
pettävän; se painoi taas päänsä ja Kuonab _peräytyi_ viisitoista
askelta, pysyäkseen tuulen alla. Kerran sarvas kohotti päänsä ja
haisteli avosieraimin, ikäänkuin se olisi vanhalta ystävältään,
tuulelta, saanut varotuksen. Mutta pian se näytti rauhoittuvan, sillä
vihamiestä ei näkynyt millään suunnalla, ja Kuonab voitti jälleen
takaisin, mitä oli menettänyt. Sarvas siirtyi nyt metsänreunaa kohti
suurempaan suojaan, mutta jälleen sattui tielle matalan, taajan pensaan
alta houkutteleva marjamätäs, ja eläin lankesi polvilleen, paremmin
käsittääkseen marjat pensaan alta. Kuonab mateli nopeaan eteenpäin, oli
tuota pikaa päässyt kantomatkan, viidenkolmatta askeleen päähän, nousi
toiselle polvelleen ja jännitti jämeän ketripuujousen. Rolf näki sarvaan
ponnahtavan ilmaan ja sitten suurin, korkein hypyin pakenevan metsään;
tämä pako oli hänelle pettymys, mutta Kuonab nousi seisomaan, oikea käsi
kohotettuna ja huusi:
"Hoo-oo."
Hän tiesi, että nuo hypyt olivat tarpeettoman korkeat, ja ennenkuin
metsä oli sarvaan niellyt, se jo kompastui -- nousi -- kompastui
uudelleen -- eikä enää noussut. Nuoli oli läväissyt sydämen.
Rolf hyökkäsi paikalle intoisin silmin ja löi ylpeänä toverinsa taidosta
häntä selkään ja huudahti:
"Sitä minä en olisi luullut mahdolliseksi! Se oli taitavin metsämiehen
temppu, mitä olen milloinkaan nähnyt! Sinä teet ihmeitä!"
Lauhkeasti hymyillen vastasi intiani:
"Hoo! Sillä tavalla minä sodassa noukin pois yksitoista brittiläistä
etuvartijaa. Sain siitä mitalin, johon oli uurrettu Washingtonin pää."
"Saitko tosiaan! Kuinka et ole siitä ennen mitään maininnut? Missä se
on?"
Intianin muoto synkistyi. "Minä heitin sen laivan jälkeen, joka varasti
minun Gamowinini."


LXVII.
Rolf kohtaa erään kanukin.[25]

Talvea olisi voinut pitää vaiherikkaana, elleivät niin monet tapaukset
olisi olleet entisten kokemusten uusintoja. Mutta sattui kuitenkin
semmoisiakin seikkailuja, jotka uutuutensa vuoksi ansaitsevat päästä
näille lehdille samoin kuin ne saivat tilan Rolfin muistossa.
Eräs niistä sattui heti ensimäisen kovan pakkasen jälkeen. Syksy oli