Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 10

tarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen
kumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja
kuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten
"näppis!" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje
jalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut
tuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin
puihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista
kavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut
turvallisemmille maille.
Seuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla
surmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja
merkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut
petetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei
tarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf
valmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan.
Nahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon
poistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville,
se muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.
Monta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan
hyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää
hajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka
viettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta
niistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut.
Hopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti
kallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli
lähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään
kahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä
nähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi
tarinansa talven kovuudesta.


XXXIX.
Skookumin nöyryytys.

Jos sanomalehtimies olisi voinut Skookumia haastatella, niin se varmaan
olisi hänelle sanonut: "Minä olen sangen huomattava koira. Osaan ajaa
sepelpyyt puuhun. Piikkisikoja vihaan kuin kuolemaa. Koiratappeluun minä
olen aika hyvä; en oikeastaan ole kertaakaan saanut köniini; mutta minun
todella ihmeteltävä lahjani on nopeus; minä olen peto juoksemaan."
Niin, se oli peräti ylpeä koivistaan, ja ketut, jotka talviöinä
kiertelivät mökin ympärillä, antoivat sille monta tilaisuutta taitonsa
näyttämiseen. Monta kertaa se _oli aivan vähällä saada ketun kiinni_.
Skookum ei tiennyt, että ne juuttaat tekivät siitä pilkkaa; mutta niin
ne tosiaan tekivät, ja se huvitti niitä mahdottomasti.
Itserakas penikka ei milloinkaan sitä älynnyt, eikä se laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta _vähällä_ saada kiinni kettua. Erämiehet eivät
päässeet näkemään näitä syyskilpajuoksuja, koska ne tapahtuivat pimeän
aikana; mutta talvella ketut pakostakin metsästelevät paljon
päivälläkin, ja silloin niitä usein näkee; ja useamman kuin yhden kerran
he sitten näkivätkin näitä ilvekilpajuoksuja.
Valkoinen hohtava lumi tuli nyt olemaan paljoa tärkeämmän kiistan
näyttämönä.
Vähää ennen auringonlaskua kuului eräänä päivänä heikkoa revon haukuntaa
järven lumipeittoiselta jäältä.
"Se oli minulle", näytti Skookum ajattelevan, hyppäsi pystyyn sangen
vihaisesti muristen ja juoksi pois; erämiehet ensiksi katselivat
akkunasta. Kaukana lumella, takajaloillaan istuen, oli heidän ystävänsä,
iso musta hopeakettu.
Kuonab tapasi pyssyään ja Rolf yritti kutsua takaisin Skookumin, mutta
se oli liian myöhäistä. _Se_ oli nyt lähtenyt kettua pyytämään; _heidän_
asiansa oli katsella ja paukuttaa käsiään. Kettu istui takakynkillään,
näytti irvistävän, kunnes Skookum oli kautta lumen tulla porhaltanut
parinkymmenen askeleen päähän. Sitten tuo hohtava musta kettu juoksi
kauniisti pois, mahtava häntä vaakasuorana perässään, ja Skookum,
varmana voitostaan, lyhensi väliä kuudeksi tai seitsemäksi askeleksi.
Muutama hyvä harppaus vielä, niin voitto olisi saatu. Mutta mikä lie
ollut, se ei voinutkaan juosta umpeen tuota kuuden-seitsemän askeleen
aukkoa. Vaikka se olisi kuinka ponnistanut ja harpannut, pysyi suuri
musta karvasuti aina yhtä pitkällä edellä. Ensin oli juostu rantaan
päin, mutta kettu kaarsi takaisin selälle ja sitten edes ja takaisin.
Skookum luuli kierreltävän siitä syystä, kun muka pelastus oli toivoton,
ja se yhä paransi. Mutta kaikki turhaan. Se vain väsytti itseään,
läähätti jo ääneensä. Lunta oli jo siksi vahvalta, että se teki paljon
haittaa, ja enemmän koiralle kuin ketulle, koska paino merkitsi paljon
moisessa kiistassa. Aikomattaan Skookum hiljensi vauhtiaan. Kettu
pitensi välimatkaa, kääntyi sitten rohkeasti ympäri ja istahti lumeen.
Tämä oli koirasta jo liikaa. Se kulutti melkein keuhkontäyden ilmaa
kiukkuiseen haukuntaan ja hyökkäsi jälleen vihamiehen perään. Uudelleen
alkoi sama kierto-ajo, mutta sangen pian koira oli niin väsynyt, että se
istahti, ja nyt musta kettu toden totta palasi takaisin ja haukkui sitä.
Siitähän saattoi tulla hulluksi. Skookumin ylpeyttä oli loukattu. Nyt
täytyi joko voittaa taikka kaatua. Viimeiset voimansa ponnistaen se
pääsi noin viiden jalan päähän tuosta valkokärkisestä häntäsudista.
Mutta sitten, kumma sanoa, suuri musta kettu päästeli vähän runsaita
säästyneitä nopeusvarojansa ja metsää kohti kääntyen jätti Skookumin
kauas jälkeensä. Miksi? Syy oli selvä. Kuonab, joka turhaan oli vaaninut
tilaisuutta ampuakseen, koiraa vaaraan saattamatta, oli metsän suojassa
hiipinyt järven ympäri ja odotti siellä viidakossa. Mutta kettua oli
tarkka nenänsä varottanut. Se älysi, että huvipuoli nyt oli päättynyt,
juoksi metsään ja katosi, samalla kun luoti pöllähytti lunta sen takana.
Skookum paran kieli liikkui melkein paria korttelia pitkällä, kun se
nöyrästi tallusti rantaa kohti. Se näytti masentuneelta; häntä roikkui;
korvat olivat lupassa; mutta olisiko se sanomalehtikertojalle sanonut
"en ollut tänään tavallisessa kunnossa" taikka "ettekö nähnyt, että minä
koko ajan voitin?" -- sitäpä ei voinut mistään huomata.


XL.
Nahkoista paras.

He näkivät hopeaketun kolmasti tai neljästi talven kuluessa ja kerran
huomasivat sen uskaltaneen hypätä korkean luminietoksen päältä aitan
katolle ja siitä mökin katolle, jossa se oli syönyt suuhunsa muutamia
valkoisia jäniksiä, joita säilytettiin siellä loukkujen syötiksi. Mutta
kaikki yritykset saada se ansaan menemään taikka ammutuksi olivat
turhat, ja heidän tuttavuutensa olisi ehkä päättynyt samoin kuin
alkoikin, ellei olisi sattunut muuatta seikkailua.
Talvesta tuli tavallista lumisempi. Paksu lumi on metsän turkiskarjalle
pahin onnettomuus, mikä sitä voi kohdata. Se peittää ravinnon
saamattomiin, ja se estää niiden liikkeitä, niin etteivät ne voi kauaksi
kulkea ravintoansa etsimään, eivätkä nopeaan juosta vihollisiaan
välttääkseen. Paksu lumi sen vuoksi merkitsee vankeutta, nälkää ja
kuolemaa. On kaksi keinoa selvitä tästä pulasta: puujalat ja lumikengät.
Jälkimäinen keino on paljoa parempi. Karibulla ja isolla hirvellä on
puujalat; jänis, pantteri ja ilves käyttävät lumikenkiä. Kun on kolmea
tai neljääkin jalkaa vahvalta pehmyttä lunta, niin ilves on kaikkien
pienien eläinten kuningas, eikä sen tarvitse isojakaan paljoa pelätä.
Lumikenkäisen ihmisen armoilla ovat useimmat neljin jaloin juoksevat
metsäneläimet.
Skookum, jolla ei ollut kumpaistakaan keinoa tämän pulan autteeksi, sai
nyt oleskella paljon yksinään mökillä. Nähtävästi juuri tämmöisessä
tilaisuudessa oli hopeakettu kerran sen melkein suunniltaan suututtanut,
syömällä jäniksiä katolta sen yläpuolella.
Heidän ansajuonensa raivostuttavaa rosvoilua oli jatkunut
epäsäännöllisin ajoin kaiken talvea, mutta varas oli kylläkin ovela,
taikka onnen suosima heidät välttääkseen.
Palatessaan kerran mökille kolmen päivän kiertoretkeltä he näkivät
kaukana järven valkoisella pinnalla kaksi eläintä, jotka vuoron takaa
juoksivat ja tappelivat. "Skookum ja kettu", oli heidän ensi
ajatuksensa, mutta kun he mökille saapuivat, niin olikin Skookum itse
siellä tervehtimässä.
Kuonab tähyili tarkkaan molempia juoksevia pilkkuja ja sanoi: "Toisella
ei ole häntää. Minä luulen, että ne ovat peeshoo (ilves) ja kettu."
Rolf rakensi päivällistä. Tuon tuostakin hän vilkasi järvelle ja näki
molemmat pilkut tavallisesti juoksemassa. Päivällisen jälkeen hän sanoi:
"Hiivitäänpä ympäri, emmekö saisi ammutuksi."
Kiinnittäen jalkaansa lumikengät ja pysytellen poissa näkyvistä he
hiihättivät joen poikki hirvenkaalamon kohdalta ja pääsivät metsien
kautta niemeen lähelle taistelijoita. Siellä he näkivät näyn, joka
paikalla muistutti mieleen Skookumin nöyryytyksen päivän.
Sadan askeleen päässä oli avoimella lumella valtavan suuri ilves ja
heidän vanha ystävänsä, musta hohtava hopeakettu naama vasten naamaa;
kettu pääsemättömässä pulassa, näytellen kauniita hammasrivejään, mutta
vaipuen lumeen mahaansa myöten pakoon yrittäessään. Se oli jo pahasti
haavotettu. Se oli joka tapauksessa ilveksen varma uhri, sillä vaikka
tämä oli raskaampi, niin oli sillä niin leveät ja mainiot lumikengät,
että se voi hiipailla pitkin lumenpintaa, jota vastoin ketun pienet
jalat painuivat syvään. Ilves ei enää ollut likimainkaan vereksissä
voimissa, ja vielä se jonkun verran pelkäsi noita hammasrivejä, jotka
naksahtelivat kiinni kuin ansaraudat, sen yrittäessä liiaksi lähennellä.
Se tietysti aikoi tappaa mustan kilpailijansa, mutta samalla säilyttää
oman nahkansa ehjänä. Yhä ja yhä siinä tapahtui jonkinlaista
loppuottelua, uupuneen ketun läähättäen upotessa petollisen armottomaan
lumeen. Jos se vain olisi päässyt takaisin metsään, niin se ehkä olisi
löytänyt jonkun kolkan takapuolensa suojaksi ja voinut koettaa otella
henkensä edestä. Mutta minne se kääntyikin, aina oli tuo valtava kissa
vastassa, kahdenkertaisin asein ja muin varustuksin, joita ei ketulla
ole milloinkaan lumessa kulkeakseen.
Kukapa olisi voinut katsella tätä urheaa tappelua, tuntematta
myötätuntonsa kallistuvan kauniin hopeaketun puolelle. Rolf ainakin
mieli auttaa sitä pakoon, kun loppuhyökkäys tapahtui. Yrittäessään vielä
kerran hyökätä metsään, humahti kettu näkymättömiin vahvaan nietokseen,
joka kortteikon kohdalla oli vielä tavallista pehmeämpi, ja ennenkuin se
siitä selvisi, niin ilveksen leuat iskivät kiinni sen niskaan ja tuimat
kynnet olivat viiltäneet auki sen vatsan.
[Kuva: Syvään vajoava kettu oli toivottomasti alakynnessä.]
Tappamisen oikeutus on itsesäilytys, ja tässä tapauksessa se siis olisi
ollut oikeutettua, jos ilves olisi ketun syönyt. Tekikö se sen? Mitä
vielä. Ravisteli nahkojaan, nuoleskeli itseänsä onnittelevaan tapaan
rintaansa ja käpäliään ja ravistettuaan kuollutta vielä viimeisen kerran
lähti tyynesti kävelemään lumen pintaa rannan mukaan.
Kuonab nosti kätensä selkäpuolen suulleen ja rääkäsi äänekkäästi, hyvin
samalla tavalla kuin paulaan tarttunut jänis. Ilves pysähtyi, pyörsi
ympäri ja juoksi oikopäätä tätä lupaavaa soitantoa kohti. Pahaa
aavistamatta se lähestyi kahdenkymmenen askeleen päähän erämiehistä.
Piilukko pamahti ja ilves sätki lumessa.
Kauniin hopeaketun nahka oli hyvin vähän vahingoittunut ja se kohotti
heidän koko saaliinsa arvon melkein kahdenkertaiseksi; ilveksen nahka
taas oli näädän arvoinen.
Heillä oli nyt aikaa tutkistella jälkiä ja he huomasivat, että kettu oli
ajanut viidakossa jäniksiä, kun ilves sen yhdytti. Ensin oli kettu
kierrellyt pensaikoissa ja siellä pelastanut nahkansa jotenkin hyvin,
sillä jänikset olivat jonkun verran tallanneet lunta. Tätä oli ehkä
kestänyt tunnin verran, sitten se oli väsynyt ja koettanut pelastua
pakenemalla kokonaan pois ilveksen asuinmailta; se oli lähtenyt avoimen
järven poikki juoksemaan. Mutta siellä lumi oli liian pehmeätä eikä
ensinkään kannattanut, jota vastoin ilves sielläkin hiihätteli pintaa
pitkin. Se siis oli turmion tuottava erehdys. Kettu oli voimallinen ja
urhea. Se piti puoliaan vielä ainakin toisen tunnin, ennenkun paljoa
voimakkaampi ja raskaampi ilves sai sille surman tuotetuksi. Siihen ei
ollut mitään oikeutusta. Se oli selvä tapaus tirannimaista murhaamista,
mutta tässä tapauksessa kosto oli pikainen ja oikeutta tuli nopeammin
kuin muutoin tapaa tulla.


XLI.
Vihollisen linna.

_Raivota kannattaa ehkä kerran sadasta, mutta mistä sen edeltäpäin
tietää mikä olisi se oikea kerta -- sano' Si Sylvanne_.

Läntisen ansajuonen kiertämiseen ja kokemiseen tavallisesti kului kaksi
päivää. Mukavaan paikkaan he olivat rakentaneet jonkinlaisen suojan
puolivälin majaksi. Tullessaan siihen huomasivat he eräänä päivänä, että
siinä heidän viime käyntinsä jälkeen oli oleskellut joku, joka puri
tupakkaa. Se tapa oli kummallekin heistä vieras. Kuonabin haahmo kävi
yhä synkemmäksi joka kerralta kun ilmestyi uusia todistuksia
vihollisesta. Kauaa ei enää tarvinnut odottaa ratkaisevaakaan vääryyttä.
Jotkut erämiehet merkitsevät ansansa; toiset eivät siitä välitä. Rolf
oli merkinnyt kaikki heidän ansansa, viilaamalla rautaan lovet. Kaksi,
yksi, kolme, oli heidän merkkinsä, ja se oli viisas suunnitelma, kuten
saatiin myöhemmin kokea.
Kiertäessään läntistä majavalampea he huomasivat, että kaikki kuusi
ansaa olivat kadonneet. Toisista ei huomannut, että ne oli varas vienyt;
mutta toisten luona oli selviä jälkiä siitä, että ne olivat saman rosvon
viemät, joka oli heitä kaiken aikaa härnännyt, ja erääseen okaiseen
oksaan oli jäänyt sininen langanpätkä.
"Nyt minä lähden hänen jäljilleen ja tapan hänet", sanoi intiani.
Rolf oli vastustanut kaikkein viimeistä keinoa ja intti nytkin vastaan.
Hänen ihmeekseen intiani kääntyi vihaisesti ja sanoi: "Sinä tiedät, että
se on valkoinen. Jos se olisi intiani, kärsisitkö sitten? Et!"
"Järven eteläpuolella on paljon maata. Ehkä hän _oli_ täällä ensimäinen.
"_Sinä tiedät, ettei hän ollut._ Monta pekanin sydäntä sinun pitäisi
syödä. Minä olen rauhaa etsinyt, nyt minä tappelen."
Hän heitti kantamuksen olalleen, tarttui pyssyynsä ja hänen lumikenkänsä
lähtivät "tssappe, tssappe, tssappe" astumaan lumen pintaa.
Skookum istui Rolfin vieressä. Sekin nousi matkaa jatkamaan ja juoksi
vähän matkaa Kuonabin jäljessä. Rolf ei liikahtanut; tämä äkillinen ja
tuskallinen pula saattoi hänet ymmälleen. Kapina on aina pahempi kuin
sota. Skookum katsoi taakseen, juoksi edelleen, Rolf yhä istui ja
tuijotteli. Kuonabin haahmo katosi etäisyyteen; Skookumin oli
katoamaisillaan. Rolf ei liikahtanut. Kaikki kuluneen vuoden tapaukset
tulvivat hänen mieleensä; kuinka intiani oli suonut hänelle suojan;
sarvaskahakka ja punaisen miehen hellä hoito. Hän epäröi. Sitten hän
näki Skookumin palaavan takaisin jälkiä pitkin. Koira juoksi nuorukaisen
luo ja pudotti suustaan kintaan, toisen Kuonabin kintaista. Intiani
epäilemättä oli sen pudottanut, Skookum oli sen löytänyt jäljiltä ja
kantanut sen lähimmälle isännistään. Ilman sitä kinnasta Kuonab
palelluttaisi kätensä. Rolf nousi ja lähti kiirein toisen jäljille. Sen
askeleen astuttuaan hän sai helposti huudettuakin pitkän huudon, sitten
toisen ja kolmannenkin, kunnes kuuli vastauksen. Muutamassa minuutissa
Rolf saavutti intianin, joka oli istahtanut puulle odottamaan. Vaieten
toinen ojensi kintaan ja toinen murahtaen otti sen vastaan.
Minutin parin kuluttua Rolf sanoi: "Mennään pois sitten" ja nousi rosvon
epäselviä jälkiä seuraamaan.
Tunnin tai pari he astuivat vaieten. Sitten heidän matkansa kohosi, kun
tuli vastaan vuorenselänne. Tämän paljaitten, tuulen lakaisemain
harjanteitten keskellä kaikki merkit katosivat, mutta intiani kulki
samaa suuntaa, kunnes he olivat päässeet yli toiselle puolelle'. Kulkien
sitten onnen kaupalla viistoon paksuun tuulettomaan metsään he jälleen
löysivät jäljet, jotka varmasti olivat samat, sillä lumikenkä oli kaksi
sormea leveämpi kummaltakin puolelta ja käden leveyttä pitempi kuin
Kuonabin; sitä paitsi oli oikeanpuolisen sanka katkennut, ja nahkasiteen
painalmus tuntui lumessa. Se oli se merkki, jonka he olivat nähneet koko
talven, ja länttä kohti se kulki nyt niinkuin ennenkin.
Yön tullen he majautuivat erääseen notkoon. He olivat tottuneet lumessa
majailemaan. Aamusella he jatkoivat matkaa, mutta tuuli ja lumi oli
peittänyt opastavat jäljet.
Mikä nyt eteen? Rolf ei kysynyt, ihmetteli vain.
Kuonab ilmeisesti oli ymmällään.
Rolf lopulta arveli: "Varmaankin hän elää jonkun joen rannalla -- tuolla
ilmalla -- eikä päivän matkaa kauempana. Nämä jäljet ovat hävinneet,
mutta ehkä löydämme uudet. Sittenpä saadaan nähdä kun yritetään."
Intianin kasvoihin palasi ystävällinen ilme. "Sinä olet Nibowaka."
Heidän ei tarvinnut kulkea puoltakaan mailia, ennenkun kohtasivat
verekset jäljet, -- ja ne olivat ne vanhat tuttavat. Skookumkin osotti
vihamielistä tuntemustaan. Muutamassa minuutissa ne johtivat mökille. He
riisuivat lumikengät ja ripustivat ne puuhun. Kuonab avasi oven
koputtamatta. He astuivat sisään ja näkivät edessään luisevan, pahan
näköisen valkoisen miehen, jonka he kaikki kolme, Skookumkin mukaan
luettuna, tunsivat Hoagiksi, samaksi mieheksi, jonka he olivat puodilla
tavanneet.
Tämä arvon mies tavotteli nopeaan pyssyään, mutta Kuonab tähtäsi häntä
ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaan sanomista: "Istu alas!"
Hoag teki niin, synkän näköisenä, räyhäsi sitten: "No niin, toverini
ovat täällä kymmenen minutin kuluttua."
Rolf säikähti. Kuonab ja Skookum eivät säikähtäneet.
"Me jo teimme selvät toveriesi kanssa tuolla vuorella", sanoi edellinen,
hyvin tietäen, että toinen vale oli yhtä hyvä kun toinenkin. Skookum
murisi ja haisteli vihamiehen sääriä. Vanki liikahutti äkkiä jalkaansa.
"Potkaiseppa sitä koiraa _vielä_ kerran, niin se on viimeinen potkusi",
sanoi intiani.
"Kuka on sinun koiraasi potkaissut, ja mitä tarkotatte sillä, kun käytte
päälleni kuin ryövärit? Saattepa nähdä, ennenkun luulettekaan, että
maassa on laki", vastasi Hoag.
"Sitä me juuri etsimmekin, sinä ansavaras, sinä rosvo. Me olemme täällä
ensinkin ansojamme perimässä ja toiseksi sanoaksemme sinulle tämän: Ensi
kerran kun tulet ansajuonellemme, saavat korpit ruokaa. Etkö luule minun
noita tuntevan?" ja intiani osotti suuria pitkäkantaisia lumikenkiä,
joista oikeanjalan kenkä oli nauhalla paikattu. "Katsos tätä sinistä
langanpätkää", ja intiani näytti sen olevan sinisestä vyöstä, joka
riippui seinällä naulassa.
"Niin, ne ovat Bill Hawkinsin; viiden minutin kuluttua hän on täällä."
Intiani teki halveksivan liikkeen; kääntyen sitten Rolfin puoleen sanoi
hän: "Etsi sinä ansojamme." Rolf etsi tarkkaan sekä majan että sen
vieressä olevan vajan. Hän löysikin muutamia ansoja, mutta niissä ei
ollut heidän merkkiään, eivätkä ne olleet samanlaista tekoakaan.
"Parempi metsästää akalle ja lapselle", vihotteli Hoag, joka joutui
aivan ymmälleen siitä että Rolf ilmeisestikin oli valkonahkainen.
Mutta kaikki etsiminen oli turha. Hoag joko ei ollut varastanut heidän
ansojaan, taikka oli kätkenyt ne muualle. Ainoat suuret raudat, mitä he
löysivät, olivat suurinta kokoa, kahdet karhun raudat.
Hoagin haukkumiset lakkasivat äkkiä, kun uhattiin usuttaa Skookum hänen
sääriensä kimppuun, ja hän näytti sitten semmoiselta matelevalta
hylyltä, että vieraat päättivät päästää hänet tällä kertaa varotuksella.
Intiani otti ansavarkaan pyssyn, ampui sen pihalla tyhjäksi,
välittämättä vähääkään siitä, kuulivatko sen Hoagin toverit. Hän tiesi,
ettei niitä ollutkaan. Muuttaen sitten mieltään hän sanoi: "Ugh! löydät
pyssysi puolen mailin päästä jäljiltämme. Mutta elä tule sen kauemmaksi,
eläkä enää toista kertaa tuo noitten lumikenkien jälkiä vedenjakajan
toiselle puolelle: korpit ovat siellä kovin nälissään."
Skookum mielipahakseen kutsuttiin pois, ja kantaen erämiehen pyssyä
jonkun matkaa he jättivät sen pensaaseen ja lähtivät omille mailleen.


XLII.
Skookumin pantteri.

"Minkähän tähden tähän aikaan on niin vähän hirvieläinten jälkiä?"
"Hirvieläimet ovat talvea tarhoissa", vastasi intiani; "vaikea kulkea
syvässä lumessa."
"Me pian tarvitsemme moniaan", sanoi Rolf, ja se, ikävä kyllä, oli
totta. He olisivat voineet ampua enemmänkin valkohäntähirviä
syystalvesta, kun liha oli parhaillaan, mutta ei ollut säilytyspaikkaa.
Nyt täytyi tyytyä semmoiseen, mitä oli saatavana, ja tietysti se viikko
viikolta kävi laihemmaksi ja huonommaksi.
Joitakin päiviä myöhemmin he olivat korkealla mäellä. Sieltä oli selvä
näköala, ja he huomasivat useita korppeja, jotka liitelivät parveillen.
"Ehkä kuollut sarvas; ehkä hirvitarha", sanoi intiani.
Ne olivat taajan, suojaisen ja laajan ketrisuon kohdalla, lähellä niitä
metsiä, joissa he olivat edellisenä vuotena nähneet niin paljon
valkohäntähirviä, eikä se heitä kummastuttanut, että löysivät niin
paljon jälkiä tähän taajaan metsikköön astuessaan.
Hirvitarhaa yleensä luullaan semmoiseksi paikaksi, jossa
valkohäntähirvet talven pitkän joka päivä juoksentelevat tallaten
tahallaan lumen niin kovaksi, että ne sitten voivat vapaasti juosta
kovalla pinnalla kaikkialla, niin pitkältä kuin tarhaa riittää. Asian
laita on se, että valkohäntähirvet kokoontuvat semmoiseen paikkaan,
jossa on runsaasti ravintoa ja hyvä suoja. Lumi ei siellä lennä, ja
niinpä hirvet, alituiseen liikkuessaan, piankin tallaavat tarhansa
ristiin rastiin polkuja täyteen, ulottaen niitä sitä myöten, kun täytyy
lähteä etäämmältä ravintoa etsimään. Ne tietysti voivat lähteä
tarhastansa milloin tahansa, mutta samallapa on vastassa pehmeä syvä
lumikin, peljättävä este, jossa ne ovat avuttomia.
Päästyään näille sileille tallatuille poluille metsämiehet riisuivat
lumikenkänsä ja kulkivat varovasti näitä metsäharjanteita eteenpäin. He
näkivät jonkun vilaukselta ja saattoivat siitä arvata, että taajan
metsän peitossa oli enemmänkin. He kulkivat korppien meteliä kohti, ja
huomasivat silloin, ettei surmanlinnuilla ollut herkkunaan vain yksi,
vaan kolme valkohäntähirveä, ja ne olivat kaikki aivan hiljakkoin
tapetut.
Kuonab tutki pikaisesti jälkiä ja sanoi "pantteri".
Niin, pantteri, kaguari eli puuma oli niinikään löytänyt hirvitarhan, ja
siinä se elosteli, niinkuin rotta ruokapuodissa, ei muuta kuin ottaa,
milloin mieli teki.
Pantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se
surma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.
Se ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä
makasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä
kettuja, näätiä ja ilveksiäkin.
Ennenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen
paikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä
kehotettiin näyttämään lahjojaan.
Ylpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se
hyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien
keskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja
ilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli
seassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa
metsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se
ajettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.
Erämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena
ärhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli:
"piikkisika"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa
olevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä
viitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa,
rypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla
liian lähelle.
Mutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti
päätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen,
urhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten
tulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.
Tämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi
hupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen
hyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei
olisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia
käsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli
joku sakara luodin tiellä.
Puuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: "Nakkaa sitä jollakin,
niin että se liikahtaa."
Rolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt
löytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula
lähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli
kova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen
kaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin,
että se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.
Skookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla
muutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen
Skookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin
raivohullu.
Työlästyminen paremminkin kuin pelko sai pantterin nousemaan matalaan
puuhun, Skookumin juurella ärhennellessä ja polkiessa kovan koirapolun
yltyleensä sen ympärille. Erämiehet lähestyivät nyt sangen varovaisesti,
karttaen äänen synnyttämistä, ja pysytellen näkymättömissä. Pantteri oli
kokonaan kiintynyt ihmettelemään tuon koiran hämmästyttävää röyhkeyttä,
kun Kuonab levollisesti lähestyi, tuki pyssynsä puuta vastaan ja ampui.
Savu hälveni, näyttääkseen pantterin selällään makaamassa, jalat
suonenvedon tapaisesti ilmassa häälyen, ja Skookumin urhoollisesti sitä
hännästä kiskomassa.
"Minun pantterini", se näytti sanovan; "mitähän te saisitte aikaan ilman
minua?"
Pantteri hirvitarhassa on melkein kuin susi lammaskarsinassa. Se olisi
luultavasti samana talvena lopettanut kaikki hirvet, vaikka niitä olisi
ollut kymmenen kertaa enemmän kuin se ravinnokseen tarvitsi; sen surma
oli onnen potkaus sekä erämiehille että valkohäntähirville, ja sen
komeasta nahkasta saatiin jalo voitonmerkki, joka myöhempinä aikoina
pääsi odottamattomiin kunnian paikkoihin.


XLIII.
Sunnuntai salolla.

Rolf noudatti vielä sunnuntaitapoja, ja Kuonabkin oli tavallaan niihin
yhtynyt. Punainen mies, kumma kyllä, osotti paljoa enemmän
suvaitsevaisuutta valkoisen miehen uskonnollisia käsityksiä kohtaan kuin
valkoinen mies punaisen.
Kun Kuonab lauloi auringolle ja hengelle, tai kun hän poltti
hyppysellisen tupakkaa tai eläinten kuonokarvoja, niin ne Rolfin
mielestä olivat vain viattomia, joutavia temppuja. Jos hän olisi niille
antanut toiset nimet, sanonut niitä hymneiksi ja suitsutukseksi, niin
Rolf luultavasti olisi paljoa helpommin pitänyt niitä arvossa. Hän oli
unhottanut äitinsä opetuksen: "Jos joku tekee työn vilpittömässä
mielessä ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, niin hän _palvelee_
Jumalaa." Häntä loukkasi, kun Kuonab sunnuntaisin käytti kirvestä tai
pyssyä, ja intiani taas, huomatessaan, että semmoinen teko oli Rolfille
pahaa taikaa, siitä melkein kokonaan luopui. Mutta Rolf ei vielä ollut
oppinut kunnioittamaan niitä punaisia rihmoja, joita intiani ripusti
sarvaan kalloon, vaikka hän tulikin älyämään, että ne oli jätettävä
rauhaan, jos mieli majassa sovun säilyä.
Sunnuntaista oli tullut lepopäivä, ja Kuonab teki siitä myös runon ja
muistojen päivän.
Eräänä sunnuntaina he istuivat mökissään valkean ääressä, nauttien
tulesta, kun myrsky raastoi ovea ja akkunaa. Valkojalkainen hiiri, muuan
aitassa asuvasta perheestä, paraillaan kokeili kuinka lähelle se voisi
lähestyä Skookumin kuonoa kiinni joutumatta, ja Rolf katseli sitä.
Kuonab nojasi taapäin sarvaannahkakimppua vastaan, piippu suussa, pää
nahkakimpulla ja kädet ristissä niskan takana.
Vallitsi tyytyväisyyden ja veljellisen tunteen henkäys; ilta oli vasta
alulla, kun Rolf rikkoi äänettömyyden:
"Oletteko ollut naimisissa, Kuonab?"
"Ugh", vastasi intiani myöntävästi.
"Missä?"
"Myanoksessa."
Rolf ei uskaltanut kysyä sen enempää, vaan jätti hetken vaikutuksen
kytemään. Se oli herkän tasapainon hetki, ja Rolf tiesi, että henkäyskin
joko avaisi oven tai sulkisi sen kaksiin salpoihin. Hän itsekseen
ajatteli, kuinka voisi halunsa mukaan antaa tuon henkäyksen. Skookum