Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 15

Total number of words is 3606
Total number of unique words is 2013
22.0 of words are in the 2000 most common words
30.9 of words are in the 5000 most common words
35.4 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Vandam hetken kuluttua sanoi: "Rolf, tule tänne."
Rolf meni ja hänet esitettiin pitkälle vieraalle, joka tosiaan oli
sangen laiha, melkeinpä sairaan näköinen. "Tämä on", sanoi Pietari,
"Master Henry van Cortlandt, hänen kunniansa, herra kuvernörin poika ja
sangen oppinut lakimies. Hän aikoo lähteä pitkälle metsästysretkelle
terveytensä vuoksi. Minä olen hänelle sanonut, että sinä varmaan olet
juuri se mies, jota hän tarvitsee."
Tämä tuli niin odottamatta, että Rolf punastui ja loi alas katseensa.
Van Cortlandt paikalla rupesi asiaa selittelemään, sanoi: "Minä olen
heikko, niinkuin näette. Haluan viettää kolme kuukautta mailla
semmoisessa seudussa, että saan vähän metsästää ja olen kaikista
asioista erilläni. Maksan teille kolmesta kuukaudesta sata dollaria ja
saan teiltä hoidon ja opastuksen. Ja jos olen matkaani tyytyväinen ja
metsästys menestyy, niin saatte vielä lisäksi viisikymmentä dollaria,
kun palaan Albanyyn."
"Mielihyvällä minä rupeisin oppaaksenne", sanoi Rolf, "mutta minulla on
osamies. Minun täytyy kysyä, suostuuko hän."
"Et suinkaan tarkota tuota juoppoa Bill Bymusta?"
"En, vaan erämiestoveriani; hän on intiani." Hetken vaiettuaan hän
sitten lisäsi: "Ette suinkaan halua lähteä kärpäsaikana, vai kuinka?"
"En, haluan olla rauhassa. Mutta elokuun ensi päivän jälkeen koska
tahansa."
"Minun täytyy auttaa Van Trumperia elonkorjuussa; siihen menee melkein
koko elokuu."
Hänen puhuessaan nuori asianajaja nopeaan muodosti käsityksensä ja sanoi
itsekseen: "Tuo on minun miehiäni."
Ja päätettiin sitten, ennenkun he erosivat, että Rolf saapuisi Albanyyn
Kuonabin keralla heti kun hän elokuussa saattoi palata, kuvernörin
poikaa erämetsissä käyttääkseen.


LV.
Bill pelastetaan.

Kolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja
kanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana
hänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt
kahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan
"lähes kuusituhatta elävää sielua", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman
lymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä
säälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea,
silmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko,
tunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle
uskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli
hänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme,
ettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja
Rolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt
oikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois
piilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen
kyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää
maistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista
päivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.
He kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten
taistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt
kun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava
tavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi
ja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului
kahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin
lopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä
voimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat
matkaan lähteneet.
Bill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin
luo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli:
"Tavaraluettelo", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: "Tämän
tuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen
Albanyssa. -- Pietari Vandam."
Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän
puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on
tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen
hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka
tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.
Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä
jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja,
lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin
halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf
piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin
käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki
nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan,
mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa,
luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan
katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn
hinnat olivat 30 -- 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä
huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja
kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin
kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.
Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän
olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"
"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."
"Paljonko hän sinulle maksaa?"
"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."
"Minä maksan dollarin."
"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.
"Oletko paperin allekirjottanut?"
"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta
hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä
sanoja yhä enemmän harmistuen.
Kauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin
myönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään,
joka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää
hyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: "No niin,
ellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi
viikoksi."
Aamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille
koonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu
mallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä
järkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin
taipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven
rantaan.
Van tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.
"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei,
Martta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä
Jumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!"
Niin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen
vuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen
voimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki
oli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen
ylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen,
pitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä
heiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: "Tuosta se
vielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin
vihamiehenään."


LVI.
Sairas härkä.

Ukkoskuu kului nopeaan, heinä oli niitetty, ohra osaksi leikattu. Joka
päivä olivat nyt läsipäät härät valjaissa kiskomassa natisevin ikein
milloin heinäkuormaa, milloin viljakuormaa yli vasta raivatun maan
kantojen ja juurien. Kaikki näytti menestyvän mitä parhaiten, mutta
samalla tulikin onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta. Buck,
oikeanpuolinen vetojuhta, sairastui.
Semmoiset, jotka eivät karjaa tunne, ovat paljon kirjottaneet nöyrästä
ja kärsivällisestä härästä. Ne jotka paremmin tietävät, tuntevat härän
kaikista juonikkaista eläimistä juonikkaimmaksi. Se on teeskentelijä,
mahtailija, pelkuri, varas, juonijaakko ja kavala; ja kun se ei ole
pahanteossa, niin se ainakin sitä ajattelee. Häijyinkin kuormamuuli,
mikä on milloinkaan kuormaa selässään kantanut, on höyhenetön
kyyhkysenpoikanen verrattuna tavalliseen härkään. On tosin joskus
hyväluontoisiakin härkiä, mutta niitä on harvassa; useimmat ovat
kavalat, toiset vaarallisetkin, ja nämä on paras hylätä, sillä ne
houkuttelevat iestoverinsakin pahoille tavoille ja saattavat ajajansa
häpeään. Vanin molemmat härät, Buck ja Bright, osottivat tavanmukaista
luonnonlaatuaan ja härkämäisyyttään työssä. Hyvissä käsissä ne kulkivat
jotenkin hyvin, ja Rolf osasi ajaa paremmin kuin Van, sillä hän oli
"härkäin kanssa kasvanut", jota vastoin jykevät iesjuhdat eivät
näyttäneet ymmärtävän Vanin kovin monisanaista vaikka jankkaavaa
englantilais-hollantilaista mongerrusta. Jenkin yksinkertaisempi piiskan
käyttö ja vähemmät sanat menestyivät niin ilmeisen hyvin, että Van
luopui ruoskasta ja vallasta ja antoi härkäparin Rolfin ajettavaksi.
Tavallisesti härkäparin ajaja kulkee "hoo" puolella (vasemmalla
puolella) juhtaparin pääpuolessa, huutaen "jii" (oikealle), "hoo"
(vasemmalle), "vakoon", "noin ikään", tai "uhua" (seis), säestäen
käskyään ruoskan läiskäyksellä, (kuitenkaan lyömättä). Taitamattomat
ajajat läiskäyttävät härkiä "hoo" puolelle, kun tahtovat saada ne
kääntymään "jii" puolelle, ja päin vastoin. Mutta tunnettu asia on, että
hyvät ajajat yleensä käyttävät vähän ruoskaa. Ruoskaa on käytettävä
säästäen, muutoin pari menee pilalle. Ei senvuoksi kauaakaan kulunut,
ennenkuin Rolf saattoi ohjata niitä kuorman päältä, ajaessaan pellolla
ruolta ruolle. Tämä huuto-ohjaus pelasti hänen henkensä, taikka ainakin
raajansa, kun hän eräänä aamuna vahingossa putosi kuorman ja härkäparin
väliin. Härkäpari oikopäätä karkasi laukkaan, mutta kun hän samalla
karjasi "uhua!" niin ne paikalla pysähtyivät ja nuorukainen pelastui.
Jos sitä vastoin Van olisi ollut "uhua" huutamassa, niin härkäpari olisi
laukannut vinhempään, sillä hänen tapanaan oli säestää jokaista huutoa
ruoskan sivalluksella.
Rolf siten saavutti jykeväin ajokkaittensa kunnioituksen, vaikkapa ei
juuri lempeäkään. Yhä paremmin hän sai ne valtaansa. Mutta mainittuna
kovanonnen aamuna, kun loput ohrista oli katokseen ajettava, Van tuli
sisään valittaen: "Voi, mitääst nyt dehrä! Mikääs nyn neovoks! Kon Buck
maka pualikualiaan."
Voi surkeutta! Se tosiaan makasi maassa, toisinaan päätään kohotellen,
toisinaan aivan litteänä maassa, mölyten ja voihkien vähän väliä.
Rolf oli sattunut neljä vuotta takaperin näkemään aivan samanlaisen
tapauksen Reddingissä. Silmien pyörityksen, vatsalihaksien kouristukset,
väänteet ja mölyämisen. "Sillä on vatsan väänteitä. Onko teillä
inkivääriä?"
"Ei, ei mittä muut ko pehmeet suoppa."
Mitä pehmeällä suovalla ja inkiväärillä oli yhteistä, oli vaikea arvata,
ja Rolf ihmetteli, mahtoiko sillä olla jotain salaista rohtovoimaa,
josta hänen äitinsä ei tiennytkään.
"Tiedättekö, kasvaako tässä missään lähellä punajalavaa?"
"Kyll mnää dierä."
"Keittäkää sitten sen kuorta sangollinen, minä lähden hakemaan
piparminttua." Jalavankuorta keitettiin padan täysi, siitä tuli ruskeata
lientä. Pipariminttu kuivatettiin hellalla, kunnes se voitiin jauhaa
hienoksi, ja se sekotettiin jalavaliemeen. Löydettiin vähän rikkiäkin ja
soodaa, niitä sekotettiin joukkoon väetteeksi, ja sitten riennettiin
takaisin pellolle suuren avuttoman elukan luo.
Buck parka näytti nyt olevan vielä huonompi entistään. Se makasi
kyljellään, selkä koukussa, vähän väliä mölyten ja väännähdellen. Mutta
apu oli nyt lähellä, ainakin miesten mielestä. Läkkipeltisellä napolla
he koettivat kaataa rohtoaan sairaan avoimeen suuhun, mutta tämä osotti
niin huonoa ymmärrystä, että loputkin voimansa kooten puhalsi napon
sisällyksen vasten heidän kasvojaan. Yritettiin monta kertaa, mutta aina
yhtä huonolla menestyksellä. Elukka sitten, ikäänkuin suutahtaen,
heilautti kuonoaan, niin että nappo lensi hyvän matkan päähän. Sitten he
koettivat toista tavallista keinoa, sekottivat rohtonsa lesepöperöön.
Lesepöperöön -- voiko härälle tarjota parempaa herkkua? -- mutta Buck ei
ollut siitä välittävinäänkään, ja kun sitä tyrkyttämällä tyrkytettiin,
niin se heilautti kuonoaan, niin että astia mukelsi nurin ja lesepöperö
valui pitkin kenttää.
Miehet silloin tuumasivat, että he ehkä saisivat juoman sen kurkkuun
tyrkytetyksi, jos vaan voisivat sen päätä kohottaa. He siis vipusivat
härän kuonoa ylemmäksi, yrittivät jälleen avata sen kitaa ja tukkia
siihen lesepöperöä, mutta Buckpa samalla kavahtikin jaloilleen,
ikäänkuin olisi koko tauti ollut paljasta teeskentelyä, ja laukkasi
navettaan, minkä pääsi, ei pysähtynyt, ennenkun oli hinkalossaan, mutta
paiskautui siellä jälleen kyljelleen ja sai entiset kouristukset.
Hyvin tavallista on, että härät teeskentelevät sairautta, mutta tämä
näytti kuin näyttikin olevan todellista. Näytti kuin näyttikin siltä,
ettei juhta enää siitä nousisi, ja että ainakin osa sadosta sen takia
menetettäisiin.
Mutta navetassa voitiin mukavammin tehdä uusi yritys. Härkä kytkettiin
ja pää vivuttiin korkealle, niin että kuono oli paljoa ylempänä
hartialapoja. Nyt näytti helpommalta valaa rohdot sen pitkään, jyrkästi
viettävään kurkkuun. Mutta se piti kuonoaan tiukkaan kiinni ja sen mikä
sieramiin valui se puhalsi pitkän matkan päähän, ja kärsivä elukka
vääntelihe kytkyessään niin, että lopulta olisi luullut sen tukehtuvan.
Sekä miehet että juhta uupuivat tässä tappelussa, mutta elukka ei
näyttänyt siitä paranevan, vaan päin vastoin käyvän vielä huonommaksi.
"Jopa jotain", sanoi Rolf, "paljon minä olen nähnyt juonikkaita härkiä,
mutta en tuommoista härkäilijää vielä milloinkaan, ja mennyttä se on, se
on varma, ellemme saa siihen pian tuota myrkkyä."
Härkien elämää ei tunnettu niin tarkkaan kuin hevosten, sillä
maanviljelijät tavallisesti pitivät niitä vain hätävarana, joitten
sijaan hankittaisiin hevosia, heti kun varat kannattivat. Härät olivat
niin voimalliset, ja ne tulivat toimeen viljattakin, kun heinät olivat
hyviä; ne eivät koskaan päätään kadottaneet johonkin suon silmään, ne
vetivät auraa vakaasti ja tasaisesti, välittämättä paljoa kivistä tai
kannoista. Mutta ne kulkivat niin epätoivoisen hitaasti ja olivat
ainiaan kujeita täynnään. Kun Bright oli juonikkaampi, niin
valjastettiin se tavallisesti vasemmalle puolelle, ollakseen lähempänä
ajajaa. Tavallisesti Rolf sai Buckin helposti hallituksi, mutta nyt
näytti asema kerrassaan epätoivoiselta. Hän muisteli mielessään
Reddingin aikojaan ja ukko Eli Goochia, viisasta härkämiestä, ja
tuumaili ja aprikoi, mitähän hän olisi tehnyt tämmöisessä tapauksessa.
Siinä istuessaan hän huomasi, kuinka sairas härkä kurotteli päätään ja
salavihkaa nuolasi suuhunsa lesepöperöä, jota oli varissut sen
iestoverin astiasta. Rolfin kasvoille ilmestyi hymy. "Se on juuri sinun
tapaistasi. Sinun mielestäsi ei mikään muu maistu hyvältä kuin
varastettu tavara. No hyvä, saadaanpa nähdä." Hän sekotti taas
lesepöperöön aimo annoksen rohtojaan. Sitten hän sitoi Brightin pään,
niin ettei se ulottunut maahan, ja asetti lesepöntön puolitiehen
molempien härkien väliin. "No hyvästi sitten, Bright", hän sanoi kuin
muodon vuoksi ja lähti pois navetasta, mutta katseli sitten
seinänraosta. Buck keksi, että tässä oli hyvä tilaisuus varastaa
Brightiltä. Se vilkasi ympärilleen; sepä sattui hyvästi, ajaja oli
mennyt matkoihinsa. Se kurotti varovasti päätään, haisteli ja heilautti
sitten pitkään kieltään ulos suustaan, maistaakseen toverinsa astiasta.
Mutta samalla Rolf päästi huudon ja juoksi sisään. "Ahaa, sinä vanha
rosvo! Annappas sen olla vaan, se on Brightin osa."
Sairas härkä vakautui nyt omaan hinkaloonsa ja pysyi jonkun aikaa
alallaan, sillä välin kun Rolf taas meni raolle katsomaan. Mutta kun ei
muutamaan minuttiin kuulunut mitään, niin se jälleen ojensi kuonoaan ja
kieltään, nielasi äkkipikaa yhden suuntäyden rohtosekotusta, samalla
Rolf päästi huudon ja juoksi ruoska kädessä navettaan varasta
kurittamaan. Bright parka, se pinnisteli ja kurotteli, päästäkseen
maistamaan viettelevää pöperöä, ja siten tietämättään auttoi Rolfin
juonta, sillä Buck ei tietysti voinut muuta luulla, kuin että se kovasti
himoitsi tuota leserohtopöperöä.
Läimähytettyään Buckia moniaan kerran ruoskalla Rolf taas poistui.
Sairas härkä taas odotti jonkun aikaa hiljaa alallaan ja sitten ahnaan
kiireisesti kurotti päätään, hotasi suuhunsa, mitä pöntössä oli,
tyhjensi sen kerrassaan; jonka nähdessään Rolf taas juoksi sisään ja
antoi sille piiskasta vielä vähän voitelua, vastaisenkin varalta.
Rohdot tietysti tehosivat, kuinkapa eivät semmoiset rohdot olisi
tehonneet, ja seuraavana aamuna Buck oli päässyt mahavaivoistaan. Se oli
entisellään, vaikkapa sangen janoissaan ja vielä vähän heikkokin; mutta
tarkkaan tutkittuaan sitä Van sanoi: "Kyll vaa snää näytä oleva
entiselläs, ekkäs juoness näy oleva Brightii huanompp."


LVII.

Rolf ja Skookum Albanyssa.

"Punakuu" (elokuu) seuraa "ukkoskuuta", ja sen toisen viikon alkupäivinä
Rolf ja Van, vedättäessään latoon ohria ja tutkiessaan oliko kaura jo
kypsää, hätkähtivät, kun kanakopista kuului mitä kamalin elämä. Kauhea
surma ilmeisestikin oli taas liikkeellä ja apuun rientäessään Rolf kuuli
kovaa vihaista haukuntaa. Sitten hyökkäsi sieltä villipeto, suussaan
kuollut "kaakotusosaston" jäsen, mutta pudotti saaliinsa haukkuakseen ja
hypelläkseen "apuosastoa" vastaan hurjilla riemunosotuksilla, huolimatta
Rolfin vihastuneesta huudosta: "Skookum, sinä pikku roisto!"
Niin tosiaankin! Kuonab oli palannut, se on: hän oli vielä
järvenrannassa, ja Skookum oli rientänyt etukäteen saadakseen paikalla
maistaa tämän sivistyskeskustan iloja ja nautinnoita, odottamatta
tervehtimisen muodollisuuksia, taikka edes kuivin jaloin maalle pääsyä.
Seuraava kohtaus oli -- iso pitkä paalu, pitkä luja kahle ja pieni
murheellinen koira.
"Hoi, Kuonab, löysitkö heimosi? Oliko matka hauska?"
"Ugh", vastasi intiani, eikä muuta mitään, ja monta päivää kului,
ennenkuin ukko hänelle kertoi pohjolan matkastaan.
Kuonabia viehätti paljoa enemmän matka Albanyyn Van Cortlandtia
noutamaan kuin elon korjuu, jonka vuoksi asiat sovittiin sen mukaan.
Callanin ohra oli kuhiloitu; jos he kaikki kolme auttoivat Callania
kolme päivää, niin Callan olisi heille velkaa yhdeksästä, ja niin siis
sovittiin.
Pian sitten jälleen sanottiin jäähyväiset ja Rolf, Kuonab ja pikku
Skookum koira lähtivät Schroon jokea laskemaan yhtymäkohdalle, johon he
jättivät "kätköön" ostamansa tarpeet, ja sitten yhä leviävää Hudsonia
Albanyyn.
Rolf oli kahdesti kulkenut sen tien, Kuonab ei milloinkaan ennen, mutta
hänen vesinenänsä oli niin tarkka, koskien ja taivalluksien vaisto
punaisessa miehessä niin voimallinen, että monesti olikin hän
laskumiehenä. "Tuosta kulkee väylä, sillä siitä sen täytyy kulkea";
"tässä on vettä vahvalta, kun on niin kapeata", "tuo koski on
vaarallinen, koska taivallustie on niin vahvasti kuljettu"; "tuon me
laskemme, sillä minä näen sen", taikka "koska ei ole taivalluspolkua"
j.n.e. Kolme yötä nukuttiin matkalla, ja punakuun puolivälissä oli
kahdeksankymmenen mailin matka kuljettu ja kanuu laski Pietari Vandamin
rantaan. Jos Kuonabilla ehkä oli hetken johdosta mitään erikoisia
tunteita, niin peitti hän ne täydelleen vaskenkarvaisen ulkomuodon alle
silmänkään värähtämättä.
Heidän kokemuksiinsa Albanyssa kuului käynti kuvernörin puheilla ja
yhteentörmäys kookkaan rehentelevän jokirosvon kanssa, joka nähdessään
yksinäisen ja rauhallisen näköisen intianin, varta vasten poikkesi häntä
odottamaan; ja kun vihdoin Kuonabin puukko välähti tupesta, niin hänen
olisi voinut käydä huonosti, sillä paikalla oli paljon jätkiä, ellei
uusi tuttavuus kuvernörin pojan kanssa olisi häntä pelastanut. Mutta
jäykkä Vandam sattui tulemaan paikalle juuri pahimmalla hetkellä
varottamaan pientä roskajoukkoa: "Ettekö tiedä että tämä on Van
Cortlandtin opas?" Kun joukko kuuli, että kuvernöri ja Vandam olivat
Kuonabin puolella, niin sekin paikalla kävi hänen puolelleen, ja jätkää
nakkelivat lialla hänen omat ystävänsä, kun hän lipitti pakoon. Mutta
suuret olivat Skookuminkin ansiot, sillä juuri vaarallisimmalla hetkellä
se hyökkäsi kiinni roikaleen paljaaseen lihavaan pohkeeseen, semmoisella
hämmästelevällä vaikutuksella, että pohkeiden omistaja paikalla kavahti
taapäin, eikä Kuonabin puukko sattunutkaan. Kahakka näin väleen päättyi
ja Kuonab pisti taas puukon tuppeensa, halveksien koko väkijoukkoa ennen
tappelua, sen aikana ja sen jälkeenkin. Ei silloin, vaan monta päivää
myöhemmin hän sanoi vastustajastaan: "Hän oli suupaltti; hän oli pelkoa
täynnä."
Vaikka takaliston metsiin ei ollut kuin kolmekymmentä mailia, eikä
rikkomattomiin saloihin sataakaan, niin tiesi nuori Henry van Cortlandt
kuitenkin uskomattoman vähän metsistä ja niiden elämästä. Hän kuului
kaupungin hienoimpaan hienostoon, ja sen tapana oli olla olevinaan niin
tietämätön kuin suinkin metsien maailmasta ja sen elämästä. Mutta
hänellä oli paljon tervettä järkeä hätävaraksi, ja loistavana
esimerkkinä itse Washington, joka oli yhtä tuttava kansansa
edustuskunnassa, armeijan kenttäleirissä, loistavassa tanssisalissa ja
intianien metsästysmajoissa, joka koko elämällään osotti, että
täydelliseen miehuuteen kuuluu hengen, siveyden ja ruumiin
sopusointuinen kehitys.
Van Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan
ultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen
käsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies
taikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä
Amerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen
alkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf
sinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään
muistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa,
puhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin
Akilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä
melkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia
englantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä
vanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen
runoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth
kirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa
ovat kuolemattomat.
Lauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray
romaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin,
johon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä
näköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät
juokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti
korkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia
ominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli
opetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä
avausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta
vallattava.
Nuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen,
sillä huolimatta ystävien pilkasta hän _tiesi_, että Rolf palaisi häntä
hakemaan.
Kun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän
aikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka
jälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä
ajatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten
oli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin
tämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.
"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä", selitti
Iso-Pekka. "Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli
suotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin
huoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä
suoriudut, niin saanpa hyvän naurun."
"Fiuu, fiuuu -- f-i-u-u-u-u", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi
sanaakaan. Mutta viimein hän muisti: "No hyvä, aina sitä on jokin tie.
Näyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä."
Ja _olikin_ tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf,
Pekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet.
Pienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet,
hienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja
muodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma,
mutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi
jäljelle.
"No nyt, Mr van Cortlandt", sanoi Rolf, "olkaa hyvä ja sanokaa
äidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata
sukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan,
kun niitä tarvitaan."
Iso-Pekka rauhallisesti naurahti. "Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän
tästä suoriutuisi."
Kuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät.
Rantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan
ennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa,
ettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi
voidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin
kuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri
Stuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos
kylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput
tavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) "karta tuota kamalaa punaista
intiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet,
ja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka
maanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota
otat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina,
paitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina
otat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin
kissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta
opodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa."
Henryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä
nyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten
soma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja
jäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti
pohjoista.
Rantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan,
että hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä,
rakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas
syrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain
järven rannoille.


LVIII.
Paluumatka Intiani-järvelle.

Nuori Van Cortlandt, sukkajalassa kuusi jalkaa kaksi tuumaa ja rinnan
ympäri kolmekymmentäneljä tuumaa, oli, kuten Rolf sanoi monien aikain
kuluttua, "mainion hyvää raaka-ainetta, mutta mainion raakaa". Ne kaksi
vuotta, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän opintonsa päätti, puolet
tästä ajasta lakitiedettä lukien, eivät olleet muuta aikaan saaneet kuin
tehneet hänestä ruumiillisesti velttiön, vaikkapa samalla seuraelämän
tähden. Mutta hänen henkinen kokoomuksensa oli parempi kuin hyvä; se
sisälsi suuria toiveita. Häneltä ei puuttunut rohkeutta, sen enempää
kuin älyäkään, ja se tie, jonka hän nyt oli valinnut, oli epäilemättä
varmin tie miehuuteen.
Rolf ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon maamies-,
metsämies-, koskimies -retkeilijän kuitenkin täytyy tietää, ennenkuin
nyt tavatessaan miehen, joka ei tiennyt mitään; hän ei ollut
uneksinutkaan, kuinka monella tavalla sama asia voidaan väärin tehdä,
ennenkun hän nyt näki uuden toverinsa yrittävän.
Ei ole toista yksinkertaista asiaa, joka täydellisemmin koettelisi
miehen erämiestietoja kuin tulen tekeminen. Kymmmenkunta on hyvää keinoa
ja tuhatkunta huonoa. Se joka voi kolmenakymmenenä päivänä peräkkäin
sytyttää kolmekymmentä nuotiotulta kolmellakymmenellä tulitikulla taikka
kolmellakymmenellä tuluskipunalla, on tunnustettava taitavaksi
erämieheksi, sillä se kysyy monen vuoden kokemusta ja taitoa.
Kun Kuonab ja Rolf palasivat kanuulle, kannettuaan kumpikin taakkansa
ensimäisen pienen taivalluksen poikki, huomasivat he Van Cortlandtin
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 16