Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 20

seisahtunut, vaan ponnisti ja yhä ponnisti.
Trampp, trampp, trampp, trampp, -- herkeämättä, väsymättä, tunti
toisensa jälkeen. Kello viiden aikaan hän oli Ukkospuron luona; tuskin
enää oli kahdeksaa mailia matkan päähän; hänen jäsenensä olivat hellät,
jalat olivat arat, hän oli luihin ja ytimiin saakka väsynyt, mutta hänen
sydämensä oli iloa täynnään.
"Sanomia taistelusta, sanomia voitosta", -- tämä ajatus antoi voimia.
Viisi mailia jäi jäljelle; matkat olivat nyt tasaiset, pitkin ajettuja
valtateitä, mutta sanansaattaja olikin jo uupunut. Hän astui pitkin
askelin, juostavansa hän oli juossut; aurinko oli matalalla lännessä,
hänen jalkansa vuosivat verta, turtunut oli airuen ajatus, turtuneet
hänen säärensä, mutta hän harppasi harppaamistaan. Hän kulki ohi kotien,
mutta ei niistä välittänyt.
"Tule huoneeseen ja lepää", kutsui joku, joka ei nähnyt muuta kuin
väsyneen matkamiehen. Rolf pudisti päätään, mutta ei sanaa suonut vaan
harppasi edelleen. Vielä maili -- yksi lyhyt maili enää, hänen _täytyi_
kestää; jos hän istahti, niin hän pelkäsi, ettei enää pääsisi nousemaan.
Vihdoin tuli linna näkyviin. Kooten silloin kaikki voimansa hän rynnisti
juoksuun heikkona, niin heikkona, että jos hän olisi kaatunut, niin
tuskin olisi nousemaan päässyt. Hitaasti, mutta sittenkin _juoksua_
eteenpäin, -- ja vihdoin, punaisen auringon laskiessa, hän kulki
portitse. Hänellä ei ollut oikeutta antaa tietojaan kenellekään muulle
kuin kenraalille, mutta ne luettiin hänen silmistään. Vartio puhkesi
hurraahuutoon, ja yhä juosten, vaikka horjuen, Rolf oli pitänyt sanansa,
tehnyt pikamatkansa, tuonut sanomat ja onnellisesti päässyt perille.


LXXIV.
Van Trumperien luona uudelleen.

Mitä syytä on ottaa paremmin vastaan semmoinen airut, joka tuo hyviä
uutisia, kuin semmoinen, joka tuo huonoja? Eihän hän tee uutisia, hän
vain tekee velvollisuutensa, saman kummassakin tapauksessa. Hän ei ole
muuta kuin postin kuljettaja. Mutta niin sen asian laita aina kumminkin
on. Faarao löi kuoliaaksi huonon sanoman tuojan; sellainen on
ihmisluonto. Ja kenraali Hampton taas kutsui kookkaan nuorukaisen omaan
pöytäänsä aterioimaan, kunnioittaakseen häntä, saadakseen tarkempia
yksityistietoja, ylpeilläkseen joka seikasta, ikäänkuin se olisi ollut
hänen ansiotaan. Tieto Rolfin ihmeteltävästä matkasta kulki miehestä
mieheen, kaikkialla siitä kerrottiin, ja Albanyyn lähetetyissä sanomissa
häntä kiittäen mainittiin erinomaisen ansiokkaista palveluksista
viestien kuljettajana.
Kolme päivää oli Lentävä Kittering paikan sankari; sitten saapui toisia
sanantuojia, joilla oli toisia uutisia, ja elämä jatkui edelleen.
Tiedustelijat eivät olleet tähän saakka käyttäneet minkäänlaista
virkapukua, mutta kun brittiläiset olivat saaneet kiinni yhden heistä ja
muka vakoojana hänet ampuneet, niin tuli käsky, että tiedustelijain tuli
ruveta armeijan jäseniksi ja käyttää virkapukua.
Moni sen vuoksi hylkäsi koko toimen; toiset, kuten Kuonab, suostuivat
vastahakoisesti, mutta Rolfissa oli sotainen into virinnyt, ja hän oli
ylpeä uudesta puvustaan.
Harjotukset olivat kylläkin ikävät, mutta niitä ei kauaa kestänyt. Oli
sitten lähetettävä viestejä Albanyyn. Kenraali, osaksi halusta osottaa
Rolfille kunniaa, valitsi hänet tätä viestiä viemään.
"Oletteko valmis lähtemään uudelle retkelle, Kittering?"
"Kyllä, herrani."
"Valmistautukaa sitten lähtemään niin pian kuin suinkin Fort Georgeen ja
Albanyyn. Tarvitsetteko toveria?"
"Haluaisin saada melojan Fort Georgeen saakka."
"Hyvä, valitkaa mies."
"Kuonab."
Ja kun he sitten lähtivät matkaan, _niin oli Rolf ensi kerran perässä_,
ohjaajan ja käskijän paikalla. Siten he jälleen olivat yhdessä matkalla
ja Skookum oli kanuun keulassa. Oli iltapäivä, kun he lähtivät. Hitaasti
he kulkivat neljän mailin taipaleen pitkin jokea alas järvelle, mutta
George järven pitkää hohtavaa pintaa he matkasivat niin sukkelaan kuin
kanuu suinkin vettä viilsi, viisi mailia tunnissa. Viisikolmatta mailia
oli tätä uljasta vesitietä saanut kuljetuksi, kun he sytyttivät rannalle
yöksi nuotionsa.
Haukan kiljuessa aamun koittoa he olivat uudelleen matkassa ja
nousevasta tuulesta huolimatta kulkivat kahdessa tunnissa kuusi mailia.
Heidän lähestyessään Van Trumperin talon tuttua rantaa, alkoi Skookum
osottaa mitä kiihkeintä mielenkiintoa, joka muistutti sen entisyyden
mustimpia lehtiä. "Kuonab, parasta köyttää tuo veijari", ja Rolf ojensi
nuoran, jolla Skookum sidottiin. Siten saavutti Skookum uuden
ennätyksen, sillä tämä oli ensi kerta sen elämässä, jolloin se nousi Van
Trumperin luona maihin, uhraamatta kananpoikaa tämän ilotapauksen
muistoksi.
Heidän astuessaan huoneeseen istui perhe parhaillaan aamiaisella.
"Voi daevas! voi daevas! Rolf ja Kuonab, -- ja misää on se girottu goer?
Martta, misää kananpoja ova? Rolf, snää ole oikke jättiläin ny. Hyvä
Jumal, onpas täsä iloa! Mnää jo ole luulL, ett te olet sorass syäryt.
Eiks ne kanadalaisse oi oikkeit ihmissyäjji?"
Martta itki, pienokaiset kiipesivät Rolfin polvelle, ja Annette, joka
nyt oli pitkä kuusitoistavuotias, seisoi kainostellen syrjässä, odottaen
sopivaa tilaisuutta saadakseen hänkin vieraita kätellä.
Koti on niitten tyyssija, joita rakastamme. Olkoon se linna taikka
luola, mökki taikka palatsi, liikkuva vankkuri, wigwami, kanava-alus,
taikka vain pensaan varjopuoli, se on aina koti, jos siellä kohtaamme
kasvot, jotka alati ovat sydämessämme, ja jos löydämme kädet, joiden
kosketus meissä synnyttää ystävällisen hehkun. Oliko maan päällä toista
paikkaa Rolfille, kussa hän saattoi tulen ääressä istua ja tuntea, "nämä
ovat minun väkeäni, nämä ovat ne, joita rakastan?" Rolf tunsi sen nyt --
Van Trumperin talo oli hänen kotinsa.
Puhuttiin sodasta, maalla sattuneista tappioista, merellä saaduista
kunniakkaista voitoista, joissa Englanti, aaltojen valtijatar, oli yhä
uudelleen ja uudelleen nöyryytetty lännen merisankarien urotöiden
kautta, puhuttiin kansan suurista töistä, ja vielä enemmän matkamiesten
pienistä teoista, ja aamiainen päättyi aivan liian äkkiä. Nuori
viestinviejä nousi, sillä hän oli virkamatkalla; mutta järvellä vyöryi
suuria aaltoja, ja ne kielsivät lähtemästä. Vanin talo oli hupaisa
odotuspaikka, mutta kuitenkin Rolf harmitteli viivytystä; hänen
kunnianhimonsa vaati nyt, että joka matkan olisi pitänyt olla ennätys.
Mutta odottaa hänen täytyi. Skookum, lujasti sidottuna häpeäpaaluun,
vinkui harmistuneena -- ja pää toiselle puolelle kallellaan valitsi
kanaparvesta juuri sen kanan, jonka se mieluimmin anastaisi, paikalla
kun pääsisi väliaikaisesta pulastaan. Kuonab lähti eräälle kalliolle
polttamaan vähän tupakkaa ja rukoilemaan tyyntä, ja Rolf, alati
toimessaan, kulki Vanin keralla katselemassa laihoja ja rakennuksia ja
kuulemassa vähempiä huolia. Savupiippu pyrki tänä vuonna
selittämättömällä tavalla savuttamaan. Rolf otti kirveen ja hakkasi
parilla iskulla pois rehevät pensaat, jotka olivat kasvaneet savupiippua
korkeammiksi lännen puolelle, ja paikalla savutus taukosi. Buck härkä
oli kipeä, yksi jalka oli rampa, eikä se edes päästänyt likikään
katsomaan, mikä sitä vaivasi. Mutta taitava häränhoitaja helposti sitoo
härän, saa sen kyljelleen kallistumaan jonkun pienen puun ääreen, ramman
jalan puuhun sidotuksi, niin että hän sitten voi sitä vapaasti hoitaa.
Vamman syy olikin helppo keksiä; ruostunut naula oli vajonnut syvälle
kavioon. Kun naula oli vedetty pois ja haava pesty kuumalla
suolavedellä, niin sai sitten ystävällinen luonto pitää lopusta huolta.
Sitten he kaartoivat takaisin talolle. Tuomo juoksi vastaan, huutaen
jotain hollannin ja englannin sekasotkua ja pitäen kansista Annetten
kirjaa "Hyvästä tytöstä". Mutta oikea omistaja saikin tämän kalliin
aarteen pelastetuksi ja korjatuksi sen hyllylle talteen.
"Oletko sen läpi lukenut, Annette?"
"Olen kuin olenkin", vastasi tyttö, joka oli oppinut lukemaan ennenkun
he lähtivät Schuylervillestä.
"Mitä siitä pidät?"
"En vähääkään; 'Robinson Crusoesta' minä pidän", vastasi tyttö suoraan.
Tuli puolenpäivän aika, mutta vielä hyökyivät rantaan valkoiset aallot.
"Ellei sää asetu kello yhteen, niin lähden jalan."
Ja niin hän lähtikin myttyineen ja Kuonabin piti yksin kulkea kanuulla
Fort Georgeen ja siellä odottaa häntä. Yötä Rolf oli Schuylerin kylissä
ja seuraavana päivänä hän jo puolenpäivän aikaan oli Albanyssä.
Kuinka hänen mieltään liikutti nähdä jälleen kaupungin hyörivän ja
joukkojen marssivan, laivain purjehtivan, ja varsinkin kuulla uusia
viestejä merellä saaduista voitoista! Mitä merkitsivät pohjoisella
rajalla sattuneet tappiot, kun pöyhkeä vihollinen, joka oli kansaa
ärsyttänyt ja loukannut maailman edessä, nyt oli yhä uudelleen ja
uudelleen nöyryytetty?
Nuori Van Cortlandt oli poissa, mutta se tapa, jolla kuvernöri otti
Rolfin vastaan, kuvasti ilman sähköisyyttä, -- maan ylpeyttä pojistaan.
Rolfilla oli omastakin puolestaan asia ajettavana. Hän kysyi
kirjakaupasta "Robinson Crusoeta" ja saikin tämän kuulun teoksen
ostetuksi. Sykkivin riemun tuntein hän siihen kirjotti Annetten nimen ja
pisti kirjan laukkuunsa.
Seuraavana päivänä hän aamun ensi sarastuksen aikana lähti Albanysta.
Virkapuku auttoi häntä pääsemään viisikolmatta mailia erään matkustajan
keralla, joka ajoi nopealla kaksivaljakolla, ja järven sininen pinta
kuvasti taivaan tähtiä, kun hän Fort Georgessa yhdytti Kuonabin,
kuudenkymmenen mailin päässä Albanysta.
Yötyvenen aikana, ennen auringonnousua, he jo olivat matkalla takaisin.
Suuri oli viettelys poiketa jälleen hetkeksi Hendrikin taloon, mutta
aamiaisen aika oli mennyt, vesi oli tyynenä ja velvollisuus käski
eteenpäin. Hendrik huhusi ja sen kuullessaan he ohjasivat niin lähelle
rantaa, että saattoivat antaa hänelle kirjan. Skookum murisi, arvatenkin
kanoja ajatellen, ja perhe viuhtoi esiliinoillaan, heidän jatkaessaan
matkaansa. Kolmekymmentä mailia järveä ja neljä mailia Ticonderogan
jokea kuljettiin, ja viestimytty tuotiin perille neljä päivää ja kolme
tuntia sen jälkeen, kun he olivat Ticonderogasta lähteneet matkaan.
Kenraali hymyili eikä muuta sanonut kuin: "tepä olette kunnon poika".
Mutta siinä olikin kiitosta kyllin.


LXXV.
Tiedusteluretkellä Canadassa.

"Kaksi asiaa", sanoi Si Sylvanne senatille, "huomataan joka kerran, kun
kansa on hädässä. Ensiksikin, että päällikköinä on joukko pökköpäitä, ja
toiseksi, että riveissä on paljon suuria päälliköitä. Ja onneksi joutuu
kaikki paikoilleen, ennenkuin hätä on päättynyt, ja jokainen muovautuu
asemaan, joka hänelle on tuleva."
Amerikan kansa alkoi juuri oppia, kuinka totta tämä oli. Ne pökköpäät,
jotka johtivat, olivat jo itsensä ilmaisseet, ja kesällä 1813 saatiin
jos kuinka paljon lisätodistuksia. Toukokuu, kesäkuu ja heinäkuu saivat
kuluneeksi, ja monet viestit Rolf sillä ajalla kuljetti, monia
surullisiakin niiden joukossa. Stony Creekin, Beaver Damin ja Niagaran
tappiot olivat ankaria iskuja läntisellä rajalla taistelevalle
armeijalle. Kesäkuussa urhea mutta varomaton luutnantti Sidney Smith
joutui Champlain järvellä kahden aluksensa keralla väijytykseen.
Amerikkalaiset siinä menettivät "Growlerin" ja "Eaglen" ja järvellä
oleva brittiläinen laivasto sai niistä vahvistusta.
Näitten menestysten rohkaisemina brittiläiset joukot tekivät Champlain
järven pohjoispuolelta hyökkäysretken toisensa jälkeen amerikkalaiselle
alueelle, hävittäen, mitä eivät voineet mukanaan kuljettaa.
Rolf ja Kuonab lähetettiin tiedusteluille niille seuduin, jotta he,
mikäli mahdollista, voisivat ajoissa antaa tiedon suuremmista
hävitysretkistä.
Amerikkalaiset eivät mielellään käyttäneet intianeja sodassa;
englantilaisilla taas ei ollut semmoisia epäilyksiä, ja paljon
punanahkoja taisteli heidän liittolaisinaan. Kuonabin suhteen tapahtui
kuitenkin amerikkalais-riveissä poikkeus, koska valkoinen toveri takasi
hänen puolestaan, ja Canadan rajoilla hänestä oli hyvä apu, koska hän
osasi vähän ranskaa ja saattoi vapaasti kuljeskella Canadan kylissä,
jossa häntä ei osattu epäillä amerikkalaiseksi tiedustelijaksi.
Hän siis lähti yksin matkaan ja kulki laajalti. Hän tunsi maan melkein
Montrealiin saakka ja hiiviskeli heinäkuun lopulla Odletownin seuduilla,
jossa hän kuuli muutamia semmoisia hajanaisia lauseita, että paikalla
halusi saada enemmänkin tietoja. "Eversti Murray --tuhatkaksisataa
miestä -- neljäsataa miestä -"
Rolf sillä aikaa lymysi La Colle Millin seuduilla metsissä. Hän näki
sinne tulevan sotaväkeä komppanian toisensa jälkeen, kunnes kylässä oli
koolla noin viisisataa miestä. Yön tullen hän päätti mennä lähemmäksi.
Hän lähti metsästä ja kulki varovasti avoimen maan poikki.
Heinä oli tehty ja suurin osa jo latoonkin vedetty, mutta vainion
keskellä oli vielä heinäruko. Rolf oli juuri lähellä tätä rukoa, kun hän
samalla kuuli sahalta päin sotamiesten ääniä. Pian sieltä tuli näkyviin
suuret joukot, kantaen peittojaan mukanaan. Nähtävästi sahassa ei ollut
kaikille sijaa, jonka vuoksi osa aikoi majautua vainiolle.
Tiedustelija alkoi peräytyä, kun samalla takaapäin kuului toisia ääniä,
jotka ilmaisivat sieltä päin olevan tulossa toisen joukon, niin että
Rolf joutui kahden tulen väliin. Muuta paikkaa ei ollut, mihin
piiloutua, kuin heinäruko. Hän kohotti sen reunaa ja ryömi alle, mutta
se oli täynnään ohdakkeita ja okapensaita. Siinä olikin syy, miksi ruko
oli jätetty pellolle, ja Rolf sai nyt tyytyä näitten piikkien tarjoomaan
mukavuuteen.
Nopeaan hänen sydämensä jyskytti, kun hän kuuli aseitten kalskeen ja
jalan poljennan lähenemistään lähenevän; sitten alkoi kuulua miesten
ääniä. Hän kuuli myös selvin sanoin, että kumpikin osasto aikoi jäädä
siihen yöksi, ja hän huomasi olevansa melkein kokonaan piiritetty.
Miehet puhuivat ääneensä, alkoivat sitten valmistaa vuoteitaan, ja hän
kuuli jonkun sanovan: "Tuolla on heinäruko, ota siitä heiniä."
Sotamies lähestyi, ottaakseen sylillisen heiniä, mutta puhkesi
sadatteluihin ja kirouksiin, kun hänen paljaat kätensä saivat naarmuja
ohdakkeista ja okaista. Toverit nauroivat hänelle ja silloin hän palasi
tulelle ja uhkasi suuttuneena sytyttää heinäruon palamaan. Heti tulikin
mies takaisin palava kekäle kädessään.
Rolf oli valmiina juoksemaan henkensä edestä, paikalla kun hänen
katoksensa syttyisi tuleen, ja hän katsoi sotamiestä suoraan vasten
kasvoja, tämän puhallellessa kekälettään. Mutta siitä oli tuli sammunut,
eivätkä ohdakkeet olleet vielä niin kuivia, että ne olisivat helpolla
syttyneet; polttamisesta ei sen vuoksi tullutkaan mitään. Muristen, mitä
lienee murissut, sotamies jälleen heitti maahan savuavan kekäleen ja
palasi tulelle. Kun hän oli turvallisen matkan päässä, niin Rolf otti
kourallisen multaa ja peitti sillä hehkuvan hiilen.
Se oli jännittävä hetki, ja vain tyyni odotus pelasti Rolfin.
Tuli sitten pari sotamiestä, jotka alkoivat levitellä peittojaan aivan
lähelle rukoa. Jonkun aikaa he tupakoivat ja juttelivat. Toisella heistä
ei ollut tupakkaa; toinen siihen sanoi: "Mitäpä siitä, saammepa
Plattsburgista enemmänkin", ja sitten he purskahtivat nauruun.
Sitten Rolf kuuli erinäisiä katkonaisia lauseita: "Paikalla kun
eversti...", ja muuta sen tapaista.
Rolf oli peräti tukalassa asemassa. Ohdakkeet repivät hänen kasvojaan ja
niskaansa. Hän ei uskaltanut muuttaa asentoaan, ja epätietoista oli,
kauanko hänen täytyisi siinä olla. Hän päätti yrittää pakoon, kun ei
enää kuuluisi ääniä.
Lähimmät sotamiehet asettuivat nyt levolle. Kaikki oli sangen hiljaista,
kun Rolf tirkisti suojastaan ja näki kaksi kamalaa tosiasiaa: ensinnäkin
pari vartiomiestä, jotka käyskentelivät edes takaisin pitkin leirin
reunaa, ja toiseksi, että kuu nousi kirkkaana ja täytenä. Rolf ei
koskaan ennen voinut aavistaakaan, että kaunis kuu saattaisi olla niin
kamalan näköinen.
Mitäpä neuvoksi? Hän oli joutunut satimeen keskellä sotilasleiriä, ja La
Colle Milliin oli epäilemättä keräytynyt joku tärkeä retkikunta ennen.
Hänellä oli runsaasti aikaa sitä ajatella. Varmaankin hän pääsisi
poistumaan ennen päivännousua. Virkapuku ehkä pelastaisi hänen henkensä,
mutta sotamiesten tapana on jakaa pelottavan nopeaan oikeutta vakoojille
-- ja vasta jäljestäpäin huomata, että mies onkin univormuun puettu.
Vähän väliä hän kurkisti piilostaan, mutta kaikki oli ennallaan: nukkuva
rykmentti, edes takaisin käyskentelevät vartiomiehet, yhä kirkastuva
kuutamo. Sitten vaihdettiin vartioita ja kaikki toimesta päässeet
vartiomiehet valitsivat makuupaikakseen juuri Rolfin ru'on viereisen
rinteen. Jälleen tuli muuan siitä heiniä ottamaan, mutta jälleen
uudistui sama naurettava kiukun purkaus, kun ru'ossa olikin paljaita
ohdakkeita. Kuinka kiitollinen Rolf nyt oli piikeistä ja okaista, jotka
pistelivät hänen niskaansa.
Hän oli nyt joka puolelta saarrettuna, ja kun ei tiennyt, mitä tehdä,
niin ei hän mitään tehnytkään. Pari tuntia hän makasi aivan hiljaa, ja
nukahti sitten. Hän heräsi pieneen kahinaan, jota kuului aivan hänen
päänsä vierestä, ja katsellessaan ulos näki hän pari kisailevaa
peltohiirtä.
Kuutamo oli nyt sangen kirkas ja hiirien liikkeet näkyivät selvään. Ne
söivät ru'ossa olevien ruohojen siemeniä ja juoksivat tuon tuostakin
heinien alle. Sitten ne karkeloivat edemmäksi ja riemukseen löysivät
kimpun virnanpalkoja, kun samalla äänetön valohämy kiiti yli kentän.
Väläys, räväys, pieni rääkäys, ja toinen hiiristä oli höyhenellisen
vihollisensa kynsissä ja tämä lensi sen keralla pois. Eloon jäänyt
hyökkäsi rukoon ja piiloutui, Rolfin kasvojen yli kiiveten, heiniin.
Yön kuluessa Rolf tavan takaa lyhyeen nukahti. Aamun koittaessa soi
torvi, ja sotamiehet nousivat aamiaistaan valmistamaan. Jälleen lähestyi
muuan, ottaakseen kourallisen heiniä valkean sytöksi ja jälleen
ystävälliset ohdakkeet tekivät tehtävänsä. Yhä enemmän kuuli Rolf nyt
samaa puhetta "Plattsburgista" ja "everstistä".
Aamiainen tuoksui ihmeteltävän houkuttelevalta -- Rolf parka oli kovin
nälissään. Kahvin kutkutteleva tuoksu tunkeutui heinärukoon. Kuivattua
lihaa hänellä oli kerallaan, mutta hän kaipasi vettä. Hänen janonsa oli
polttava, jäsenet kankeat, ruumis vaivaantunut. Se oli kovin taistelu,
mitä hän oli siihen saakka taistellut henkensä edestä. Vaikka sotamiehet
tuskin viipyivät puolta tuntia aamiaispuuhissaan, niin kävi aika hänestä
kuitenkin ylen pitkäksi. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun hän kuuli
jalkain töminää ja äänet hälvenivät etäisyyteen.
Peittäen päänsä heinillä hän hitaasti kohotti itseään ja saattoi nyt
katsella ympärilleen. Oli kirkas, auringonpaisteinen aamu. Heinäruko,
tahi ohdakeruko, oli ehkä neljännesmailin päässä metsänreunasta.
Sotamiehet näyttivät kaatavan puita ja rakentavan sahan ympärille
paaluaitaa. Mutta vainiolla kierteli pieni koira, etsien ruuantähteitä
sotamiesten aamiaispaikalta, ja se Rolfia pelotti. Jos koira lähestyi
hänen piilopaikkaansa, niin silloin ei auttanut muu kuin lähteä
juoksuun. Miehen voi niin lyhyellä matkalla pettää, mutta ei koiraa.
Mutta onneksi oli aamiaisen tähteitä runsaasti, ja koira lähti sitten
sahalle, tehdäkseen toisen koiran kanssa mieltäkiinnittäviä
hajututkimuksia uuden hirsiaidan patsaitten juurella.


LXXVI.
Kaksintaistelu.

Toistaiseksi hän siis oli pelastunut, mutta mitenkä päästä pakenemaan?
Rolf makasi paikoillaan melkein puoleenpäivään saakka, kärsien yhä
enemmän vaikeasta koukistuneesta ruumiinasennostaan ja janosta, ja oli
kokonaan ymmällä, mitä hänen piti tehdä.
"Kun et pidä siitä paikasta, jossa olet, niin lähde pois aikailematta,
ja mene sinne, kunne haluat", oli Sylvanne hänelle kerran sanonut, ja
Rolfin mieleen tämä nyt juolahti melkein koomillisena. Sotamiehet
puuhasivat metsissä ja pajoissa. Puolen tunnin kuluttua päivä olisi
puolessa ja he ehkä palaisivat takaisin päivälliselle.
Rolf nousi, koettamatta enää salata itseään, kokosi sitten kantamuksen
ru'osta, joka oli häntä suojellut, ja lähti rohkeasti kulkemaan vainion
poikki metsään.
Hänen tiedustelijaunivormunsa oli hyvinkin tavallisten vaatteiden
näköinen, sitä ei matkan päästä niistä erottanut. Brittiläiset
tiedustelijat, jotka olivat sahalla, epäilemättä luulivat häntä yhdeksi
heikäläisistään, joka kantoi hevosille heiniä.
Hän pääsi kenenkään huomaamatta metsään saakka. Astuttuaan muutaman
askeleen sen ystävälliseen suojaan hän heitti maahan okaisen
kantamuksensa ja lähti nopeaan kulkemaan omaa leiripaikkaansa kohti,
Mutta hän ei ollut kulkenut kuin satakunnan askelta, kun kuuli
ranskalaissävyisen äänen, joka huusi "seis!" ja samalla hänen edessään
seisoi vartiomies, pyssy ojennettuna häntä kohti.
Nopeat katseet ja sitten kumpikin huudahti toisensa nimen.
"François la Colle!"
"Rolf Kittering! Mon Dieu! Minä pitäisi amputa teidät, Rolf; en voi, en
voi! Mutta juoskaa, juoskaa! Minä ampu teidän pään yli", ja hänen
ystävälliset silmänsä täyttyivät kyynelistä.
[Kuva: "Juokse! Ammun pääsi yli."]
Rolf ei kaivannut toista kehotusta. Hän juoksi kuin hirvi ja pyssyn
luoti räiskyi oksissa hänen päänsä päällä.
Muutaman minutin kuluttua saapui siihen juosten muita sotamiehiä, ja La
Colle heille kertoi, että leirissä oli ollut vihollisen vakooja.
"Minä ampu; ehkä ei sattu. Oleko verta siellä? Ei, ei mittä."
Leirissä oli sekä pikajuoksijoita että jälkien seuraajia, ja niinkuin
verikoirat he lähtivät seuraamaan pakolaisen jälkiä. Mutta Rolf oli nyt
omassa elementissään; hän oli "Lentävä Kittering". Mutkittelevia jälkiä
oli vaikea seurata ja monta mutkaa ja koukkua hän jätti jälkeensä,
tehdessään pitkillä koivillaan nopeaan taivalta. Pari mailia häntä
seurattuaan takaa-ajajat palasivat sahalle, ja pakeneva sammutti,
virralle tultuaan, kiireettä tuskastuttavan janonsa; se suuresti
virkisti hänen voimiaan. La Collen ja rajan välistä tiheää metsää oli
viittä mailia leveältä. Hän tapasi puron, Richelieu joen syrjäpuron, ja
seurasi sitä aina pääjoelle saakka; molempien jokien yhtymäpaikalla
hänen piti sopimuksen mukaan tavata Kuonab.
Oli ilta hänen lähestyessään mainittua paikkaa, ja kauan ja tarkkaavasti
kuunneltuaan hän huhusi huuhkajan huudon:
"Ua, uah, ua, uah...
Uu, uah, ua, huuuu-oo."
Hän saikin oikean vastauksen, jona oli jälkimäisen rivin toistaminen, ja
minutin kuluttua molemmat tiedustelijat kohtasivat toisensa.
Mutta siinä seistessään he äkkiä kuulivat uuden vastauksen, joka
tarkkaan matki ensimäistä kysyntähuhuamista. Rolf oli ottanut esille
pyssynsä piilopaikastaan ja molemmat valmistautuivat paikalla kohtaamaan
jonkun viholliskuljeskelijan. Sitten Rolf, pitkän aikaa vaiettuaan,
jälleen huusi huhunnan loppuosan "huuu-oo", joka metsässä merkitsi: "Ken
olet?"
Paikalla kajahti vastaus:
"Ua, uah, ua, uah...
Ua, uah, ua, huuuu-oo."
Mutta se oli väärä vastaus. Ainoastaan jälkimäinen säe olisi kuulunut
vastaukseen. Mutta äänen matkinta oli täydellinen, ehkä lukuunottamatta
loppuvenytystä, jolla oli hieman liiaksi ihmisäänen sävy. Mutta
sittenkin oli matkinta erinomaista; varmaankin oli siellä joko intiani
taikka joku vanha taitava metsämies. Kuonabia ei hän kuitenkaan voinut
pettää; punainen mies kosketti poskeaan ja takkiaan, joka tiedustelijain
kielellä merkitsi "punatakki", s.o. brittiläinen.
Rolf poistui toverinsa kera ääneti näkyvistä, pyssy kummallakin
vireissä, valmiina tekemään reiän jokaiseen punaiseen univormuun taikka
merkkinauhaan, joka tulisi näkyviin. Sitten alkoi sangen ihmeellinen
kaksintaistelu, sillä vihollinen selvästi oli yhtä viekas kuin hekin ja
yhtä halukas saamaan heidät lähtemään pois piilopaikastaan.
"Ua, uah, ua, huu-oo", kutsui vieras, antaen oikean vastauksen väärällä
kohtaa. Ääni kuului tuskin sadan askeleen päästä, ja jännittäessään
kuuloaan, saadakseen selville huhuilijan olinpaikan, he kuulivat pienen
naksauksen, joka ilmaisi hänen lähestymisensä.
Rolf käänsi päätään ja huhusi jälleen puun takaa "Ua, uah, ua, huu",
niin että vihollinen äänen vaimennuksesta, se kun kuului puun takaa,
saattoi luulla hänen peräytyvän. Vastaus tuli paikalla ja entistä paljoa
lähempää:
"Ua, uah, ua, huuuu-oo."
Hyvä! Taika tehosi. Rolf sen vuoksi vielä enemmän heikensi ääntään, ja
Kuonab valmistautui ampumaan.
Tällä kertaa kuului vastaus "Ua, ua, huuuu-oo" hämmästyttävän selvänä ja
kovana ja äänensävy oli melkein täydellinen, mutta loppuäänessä "oo" oli
nytkin ihmisäänen soinnahdusta. Vielä minuutti tai pari, niin tapahtuisi
yhteentörmäys.
Vielä jonkun aikaa odotettuaan Rolf vaimensi äänensä ja huhusi vain
"huuu-oo", ja samalla suuri leveäsiipinen huuhkaja liukui kautta metsän,
istahti puuhun aivan heidän päänsä päälle, katseli ympärilleen ja sai
heidät sävähtämään, huhutessaan yöhön omituisen maanittelunsa:
"Ua-huu, ua-huu...
Ua-huu, ua-huuuu-oo..."
Viime äänessä oli nytkin sama inhimillinen soinnahdus, joka oli heidät
niin pahasti pettänyt.


LXXVII.
Miksi Plattsburg hävitettiin.

"_Mistä pöllö on viisaan nimen saanut? Ei mistään mausta kuin siitä,
että se näyttää niin viisaalta ja ymmärtää pitää suunsa", sano' Si
Sylvanne_.

Tämä huuhkaja-seikkailu kuului heidän elämänsä huvihetkiin, mutta nyt ei
sitä jouduttu kauaa muistelemaan, nyt oli käytävä toimeen. Kun Kuonabin
saamat hajanaiset tiedot ja Rolfin kuulemat liitettiin yhteen, niin
ymmärsivät he selvästi, että eversti Murray aikoi tuhannen miehen
keralla tehdä hävitysretken Plattsburgiin.
Heidän velvollisuutensa oli antaa siitä viipymättä tieto kenraali
Hamptonille.
Pääkortteeriin, joka oli Burlingtonissa, oli matkaa neljäkymmentä
mailia; Plattsburgiin, jonne retken piti tapahtua, kaksikymmentä.
Mutta vielä heidän tuli vähän täydentää tietojaan: oliko retki tapahtuva
maisin, vaiko vesitse? Jos se oli määrätty vesitse tapahtumaan, niin
heidän tuli vielä saada selville, mitä valmistuksia tapahtui
brittiläisten laivastoasemalla, joka oli Isle au Noix'n luona. Kaiken
yötä he kulkivat kautta pimeiden metsien sinne päästäkseen, vaikka
matkaa oli ainoastaan seitsemän mailia, ja kun aamu valkeni, niin he
näkivät muhkeassa jonossa kaksi sotalaivaa, kolme tykkivenettä ja noin
viisikymmentä pitkää soutuvenettä, kaikki valmiina, epäilemättä odottaen
vain tuulen kääntymistä, sillä tähän aikaan vuotta kävi Champlainilla
melkein aina etelätuuli.
Kolmessa tunnissa he sitten kulkivat kymmenen mailin taipaleen kautta
metsien Big Chazyn pohjoispäähän, jonne olivat kanuunsa kätkeneet, ja
lähtivät viipymättä melomaan Burlingtonia kohti, jonne oli matkaa
kolmekymmentä mailia. Tuuli oli vastainen, ja kun he neljän tunnin
kuluttua pysähtyivät päivällistä syömään, niin oli vasta kaksitoista
mailia kuljettu.
Kaiken iltapäivää heidän täytyi taistella ankaraa aallokkoa vastaan. Se
pakotti heitä pysymään lähempänä rantaa siltä varalta, että kanuu
kaatuisi, ja matka sen takia venyi; mutta heitä samalla ilahutti tieto,
ettei vihollinen lähtisi liikkeelle, ennenkuin tuuli asettuisi. Vasta
kello kuuden aikaan illalla tiedustelijain venho saapui Burlingtonin
satamaan ja molemmat partioretkeläiset kulkivat suoraa päätä Hamptonin
pääkortteeriin.
Ajutantti otti heidät vastaan ja kuullessaan heillä olevan uutisia, vei
heidät kenraalin puheille. He kuulivat, kuinka tämä suuri mies
sisähuoneessa tarpeettoman kovalla äänellä antoi käskynsä: "Kutsukaa ne
tänne."
Pullot pöydällä ja hänen sinipunakat kasvonsa ja tylsäkielinen puheensa
ilmaisivat, kuinka hyvin perusteltuja olivat ne kuiskeet, joita alkoi
kulkea kautta maan.
"Vai hävitysretki Plattsburgiin! Ha haa! Toivon heidän tulevan. Hyvät
herrat", ja hän kääntyi esikuntansa puoleen, "minä en sen parempaa pyydä
kuin päästä heihin käsiksi. -- Ha haa! Valakaa lasiinne, Macomb", ja
kenraali työnsi pullon vakavan näköiselle nuorelle upseerille, joka
seisoi vieressä.
"Ei kiitoksia, sir", vastasi tämä lyhyeen.
Kenraali viittasi kädellään, molemmat tiedustelijat lähtivät ulos,
hämmästyksissään ja häpeissään. Tämäkö nero se johti armeijaa? Oliko
ihme, että amerikkalaisia suotta teurastettiin?
Macomb rohkeni nyt kysyä: "Onko teillä käskyjä, sir? Näitä
tiedustelijoita pidetään aivan luotettavina. Ymmärsin heidän puheestaan,