Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 12

pois." Rolf loi häneen kumman katseen -- ikäänkuin sanoakseen:
"Tarkotatte _meidän_ nahkamme."
Jälleen keskustelu päättyi, kun Kuonab tuli pirttiin.
Rolf lähti sitten ulos, ottaen intianin kerallaan. Kauan he puhelivat
keskenään. Kun Rolf palasi pirttiin, niin sairas jälleen alkoi:
"Jää sinä tänne ja kuljeta minut pois. Annan sinulle pyssyni" -- ja
sitten, hetken vaiettuaan -- "ja minä vielä lisään kaikki ansani ja
kanuun."
"Minä jään tänne luoksesi", sanoi Rolf, "ja parin viikon päästä viemme
sinut alas Lyons Fallsiin. Arvatenkin voit meille tien näyttää."
"Saatte kaikki nuo nahkat", näin erämies jälleen tarjosi varastamaansa
riistaa, "ja ole varma siitä, että pyssy on sinun, kun olette minut
kotiin kuljettaneet."
Niin asia siis sovittiin. Mutta Kuonabin piti palata takaisin heidän
omalle mökilleen. Mitä oli tehtävä? Kantaako uudet nahkat sinne, vai
tuodako vanhatkin Hoagin mökille ja viedä ne Lyons Fallsiin myytäviksi?
Rolf oli sitä ajatellut moneen suuntaan. Hän oli nähnyt monen ihmisen
huonot puolet, Hoaginkin. Vaarallista oli viedä outoon paikkaan kaikki
turkikset, joita Hoag saattoi väittää omikseen. Sen vuoksi sanoikin hän:
"Kuonab palaa takaisin kymmenen päivän kuluttua. Otamme vain vähän
nahkoja Lyons Fallsiin, sen verran, että voimme ostaa, mitä tarvitsemme.
Loput jätämme hyvään talteen ja viemme ne myöhemmin Warrenille. Sieltä
saamme hyvän hinnan, mutta mitä Lyons Fallsissa saamme, sitä emme
tiedä."
Nahkoista siis valittiin ilveksen ja majavan nahkat sekä toistakymmentä
näädän nahkaa. Loput Kuonab kokosi myttyyn, heitti olalleen ja lähti
Skookumin keralla vuoreen kämpimään ja katosi näkyvistä metsään.
Ylen hitaasti kuluivat nuo kymmenen päivää. Hoag oli milloin
riidanhaluinen, milloin itkua tuhertava, valittava ja iljettävän
liehakoiva, taikka koetti hän saada yhä parempaa passausta,
lahjottamalla yhä uudelleen ja uudelleen samat nahkat, pyssyn ja kanuun.
Rolf sen vuoksi mielellään poistui mökistä, milloin vain ilma oli
kaunista. Eräänä päivänä hän, Hoagin pyssyn ottaen, nousi lähimmän joen
vartta mailin verran ja tuli suurelle majavalammelle. Kiertäessään ja
tutkiessaan sen rantoja hän piankin keksi veteen kuolleen majavan, joka
oli mennyt ansaan, ja ansan hän paikalla tunsi, sillä sen sangassa oli
merkki (" ' "'). Sitten hän löysi tyhjän ansan, jossa oli majavan sääri,
ja vielä yhden ja lopulta kaikki kuusi. Sitten hän otti mukaansa kaikki
ansat sekä majavan ja palasi mökille, jossa potilas häntä tervehti monin
valituksin:
"Ei sinun olisi pitänyt jättää minua tuolla tavalla. Maksanpa minä kyllä
hyvän korvauksen. Pyydänkö minä apua armosta?" j.n.e.
"Katsokaapa mitä minä sain", ja Rolf näytti majavaa. "Ja kas, mitä minä
löysin"; ja hän näytti ansoja. "Eikös ole kumma", hän jatkoi, "meillä
oli kuusi juuri samanlaista ansaa ja minä merkitsin sangat juuri samalla
tavalla kuin nämäkin, ja ne kaikki katosivat ja lumikenkäin jäljet
näyttivät tänne päin. Ei suinkaan teillä ole täällä kieroja naapureita,
vai mitä?"
Hoag näytti äreältä ja hämmästyneeltä ja mutisi: "Panen vetoa, että se
on Bill Hawkinsin työtä", ja vaipui sitten äänettömäksi.


XLVII.
Hoagin kotiintulo.

_Kun on kysymyksessä personalliset tunteet, niin on parempi antaa
ystäväin puhua ja arvostella. Ei kukaan voi omaa asiaansa ajaa sen
enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen antaa oikeata rohtoa
-- sano' Si Sylvanne_.

Kevään tulo salolla on vienoimpia, suloisimpia tapauksia mitä maan
päällä on. Toisinaan sataa rankkoja sateita, jotka täyttävät tulvilleen
kaikki pienet joet, ja tulvavesi syö nopeaan sekä lumen että jään, mutta
tavallisesti metsämaan joet luovat jäänsä verkalleen ja vähitellen.
Hyvin harvinainen on rankka veteytyminen, äkkitulva ja mullistava lähtö,
joka murtaa jään ja tunnissa tai parissa päättää sen vallan. Se on
suurien virtain tapoja, niiden jää on irtain ja liikkeellä. Salolla lumi
sulaa hitaasti, ja kun jää alkaa riutua, niin se tapahtuu vähitellen,
nöyrästi ja ilman meteliä. Kevät tulee metsiin paisuvin nupuin, venyvin
riippuvin tertuin, metakoivin villihanhin, raakuvin variksin, jotka
tulevat alamaasta jakamaan suurempien serkkujensa, korppien kanssa
talven tapon saaliita.
Etelän pikkulinnut ilmestyvät muutamine lyhyine kevätsävelineen ja
nenäkkäät hömötiaiset, jotka ovat urheasti talven kestäneet, hokevat nyt
muitten edellä iloisesti "sanoinhan minä sen" -sirkutuksiaan, kunnes
punarinta-satakielinen ja mustarastas yhtyvät niihin ja vaativammilla
sävelillään saavat unohtumaan kaikki vähemmät rallatukset.
Kun talvi kerran oli astunut taka-askeleen, niin kevään oli helppo
muuttaa sen peräytyminen hurjaksi hätäpaoksi; ja ne kymmenen päivää,
jotka Kuonab viipyi poissa, olivat mullistavien muutoksien päiviä. Sillä
niiden kuluessa puolitalven tilalle tuli hymyilevä kevät, nietokset
olivat kaikki sulaneet, paitsi ehkä metsien synkimmissä varjopaikoissa.
Oli kirkas aamu, Rolfille onnen aamu, kun hän ulkoa kuuli intianin
lyhyen "hoi", ja pian Skookum hyppi ja tepasteli hänen ympärillään.
Hoagiin oli vaikutus aivan toisenlainen. Hän oli jo siksi toipunut, että
saattoi olla ylhäällä ja suurella vaivalla nilkuttaa mökissä sauvan
varassa, sekä moitti kaikkea ja söi päivässä kolme perusteellista
ateriaa; mutta samalla kun intiani tuli, hän muuttui umpimieliseksi,
vaiteliaaksi ja levottomaksi. Tuskin oli tuntia kulunut, ennenkuin hän
jälleen lahjotti Rolfille nahkat, pyssyn, kanuun ja ansat sillä ehdolla,
että tämä toimittaisi hänet joukkonsa luo.
Hyvillään he olivat kaikki kolme, kun vielä samana päivänä pääsivät
lähtemään Lyons Fallsin matkalle.
He laskivat Pientä Moose-jokea Pieneen Moose-järveen, jatkaen sitten
matkaa pitkin Moosen eteläistä latvahaaraa ja vihdoin pääjokea. Joki oli
tulvillaan; vettä oli runsaasti, ja se onneksi vähensi kantomatkain
lukua; sillä Hoag ei voinut kävellä eikä tahtonut sauvoilla kulkea.
Hiellä ja vaivalla he kantoivat hänet joka taipaleen poikki; mutta siitä
huolimatta he kolmessa päivässä kulkivat matkan, jota oli viisikymmentä
mailia, ja saapuivat kolmannen päivän iltana Lyons Fallsiin, pieneen
takaliston kylään.
Hoagissa tapahtui nyt hyvin huomattava ja ruma muutos. Hän alkoi nyt
käskeä, missä edellisenä päivänä olisi ruikuttaen pyytänyt. Hän käski
heitä "laskemaan sievästi maihin, eikä tärvelemään hänen kanuutaan". Hän
tervehti suurella uholla sahan luona vetelehteleviä miehiä, saamatta
kuitenkaan samanlaista vastausta. Heidän kylmäkiskoinen tervehdyksensä:
"Halloo, Jaakko, vai olet sinä palannut?" ei ollut juuri muuta kuin
ohimenevää tuntemista. Erästä heistä pyydettiin Rolfin sijasta auttamaan
häntä kotia. Niin, siellä nyt oli hänen joukkonsa, mutta se ei näyttänyt
kovinkaan ihastuvan hänen paluustaan. Hän kuiskasi jotain pojalleen,
joka nyrpeänä lähti joen rantaan ja toi palatessaan pyssyn, -- nyt
Rolfin pyssyn, kuten tämä luuli -- ja olisi ottanut nahkamytynkin, ellei
Skookum olisi hyökännyt rosvon kimppuun ja ajanut häntä pois kanuun
luota.
Ja nyt Hoag näytti oikeat tapansa. "Ne ovat minun nahkani ja minun
kanuuni", hän sanoi eräälle sahatyömiehelle ja kääntyen niiden molempien
puoleen, jotka olivat hänet pelastaneet, hän sanoi: "Ja te molemmat
kelvottomat, punanahkaiset varkaat ja puukkojunkkarit, korjatkaa te
luunne tästä kylästä ja sukkelaan, taikka minä toimitan teidät
vankilaan." Ja hänen katalan luontonsa koko kauan pidätetty viha
purkautui solvauksiksi, jotka olivat liian törkeitä tässä kerrottaviksi.
"Puhuu kuin valkoinen mies", sanoi Kuonab kylmästi. Rolf oli sanatonna.
Niin uskolliset vaivannäöt, ja palkaksi niin riettaat, nöyryyttävät
sanat! Hän itsekseen ihmetteli, olisiko hänen setänsä Mikkokaan
osottanut niin katalaa sisua.
Hoag päästi kielensä valloilleen ja hänen juomaveikkonsa, Bill Hawkins,
kuunteli hörökorvin hänen kärsimystensä historiaa. Raukka alkoi nyt
tuntea itsensä kamalan pahoin pidellyksi. Innostuen lopulta hänen
kokemiensa vääryyksien yhä synkeämmästä luettelosta, haki "osamies"
paikalle kylän virkamiehen, niin että he saattaisivat vannoa
vangitsemisvaatimuksen, saada tyrmään molemmat "rosvot" ja varsinkin
"Hoagin nahkat" kanuusta.
Ukko Si Sylvanne, sahan omistaja ja paikan ensimäinen asukas, oli myös
sen virkamies. Hän oli kookas, laiha, mustaverinen mies, Abe
Lincolnin[19] mallia ruumiillisesti ja tavallaan henkisestikin. Hän
kuuli pöyristyttävät jutut kamalasta rikoksesta, rosvouksesta ja
kidutuksesta, jonka alaiseksi viaton Hoag parka oli joutunut näiden
molempien ihmismuotoisten köntösten puolelta; hän kuunteli, ensin
kauhistuen, mutta vähitellen hymyillen.
"En minä anna sinun vannoa, ennenkuin olen toisenkin puolen kuullut",
sanoi hän. Rolf ja Kuonab tulivat huudettaessa. Vanha uutisasukas
kohdisti heihin tutkivan silmäyksen heidän siinä seistessään ja kysyi
sitten Rolfin puolen kääntyen;
"Oletko sinä intiani?"
"En."
"Oletko sitten veripuoli?"
"En".
"Hyvä, kerro meille sitten tämä asia", ja hän käänsi läpitunkevat
silmänsä täydesti nuorukaisen kasvoja kohti.
Rolf kertoi suoraan ja koruttomasti heidän ja Hoagin tuttavuuden, ensi
päivästä Warrenin puodilla aina siihen, kun he saapuivat Fallsiin. Oikea
kertomus ei koskaan kuulu epäiltävältä, kun se on kyllin pitkä, eikä
tämä tositarina alastomuudessaan voinut tehdä muuta kuin yhden
vaikutuksen älykkääseen ja ystävälliseen vanhaan metsämieheen,
kauppiaaseen, sahanomistajaan ja virkamieheen.
"Poikani", sanoi hän hitaasti ja ystävällisesti, "minä tiedän, että sinä
olet puhunut totuuden. Minä uskon joka sanan. Me kaikki tiedämme, että
Hoag on häijyin hylky ja suurin valehtelija, mitä on tällä virralla. Hän
on, ja on aina ollut kiusankappale. Hän vain _lupasi_ antaa sinulle
kanuun ja pyssyn, ja koska hän ei nyt tahdo, niin emme voi sille mitään.
Mitä taas tulee teidän rettelöihinne metsässä, niin teitä on kaksi
todistamassa yhtä vastaan, ja nahkat ja ansat ovat teidän hallussanne.
Saattoipa olla yhtä hyvä, että jätitte loput nahkat metsään, taikka ehkä
olisitte saaneet nekin jakaa; pitäkää siis ne ja olkoon asia sillä hyvä.
Hankimme teille kanuun, jolla pääsette palaamaan tästä iloisesta
pääkaupungista, ja mitä Hoagiin tulee, niin olkaa huoletta; hänen
matkainsa päivät ovat päättyneet."
Mies, jolla on kimppu ensi luokan turkisnahkoja, on aina toimeen tuleva
mies vaikka missä kaupungissa uudisasutuksen eturintamalla. Kylän
virkamies oli kauppiaskin, ja niinpä ruvettiin nyt nahkoja myymään ja
tarpeita ostamaan.
Päivä oli melkein loppuun kulunut, ennenkun uusi kanuu oli valittu ja
uusin tarpein valmiina. Ukko Sylvannella oli kauppaa tehdessään lempeät,
levolliset eleet ja omituinen tapa tehdä leikillisiä huomautuksia,
joista olisi voinut luulla, että hän oli kaupoissa "helppo". Mutta
tavallisesti kuitenkin lopulta huomattiin, ettei hän suinkaan joutunut
tappiolle tapojensa takia, ja kilpailevat kauppiaat mielellään
karttoivat yhteentörmäystä sileänaamaisen pitkän Sylvannen kanssa.
Kun kaupat oli tehty -- tarkkaan ja täydelleen -- niin hän sanoi: "Nyt
minä annan teille kummallekin lahjan", sekä pisti sitten kummankin
käteen kaksiteräisen linkkuveitsen; ne olivat siihen aikaan aivan uusia
kapineita, heistä ihmeitä ja kalliita aarteita, loppumattoman ilon
lähteitä; ja vaikka he olisivatkin tienneet, että niitä yhdellä
näädännahkalla sai tuopillisen, niin ei se ensinkään olisi vähentänyt
eikä häirinnyt heidän mieluisaa yllätystään eikä lapsellista iloaan.
"Parempi, kun jäätte minun luokseni ruualle, pojat, ja lähdette
aamulla." He siis liittyivät sahanomistajan lukuisaan aukottomaan
perheeseen ja söivät hänen kanssaan illallista. Kun he sen jälkeen
istuivat kolmisen tuntia juttelemassa ja tupakoimassa avaralla
kuistilla, joka antoi joelle, niin ukko Sylvanne, joka ilmeisesti oli
Rolfiin mieltynyt, kertoi heille pitkät jutut kokemuksistaan ja
ihmisistä, joitten kanssa hän oli tullut tekemisiin, ja se oli Rolfin
mielestä mielenkiintoisin juttu, mitä hän oli milloinkaan kuullut.
Aluksi se häntä vain huvitti; vasta vuosien kuluttua nuorukainen tuli
älyämään sen vaikutuksesta häneen itseensä, sattuvaisuudesta ja muistoon
kiintymyksestä, että Si Sylvannen pakina oli todellista elämänviisautta.
Toiset osat siitä eivät näyttäisi hyvältä painettuina; mutta karkeat
sanat, kömpelö kielenkäyttö, raakamaiset puheenparret olivat vain se
tammiastia, jolla puhtainta, kalleinta elämän vettä ammennettiin
pinnalle.
"Luuli hylky saaneensa teidät satimeensa, kun sai teidät tänne Lyons
Fallsiin. No niin, Jaakko Hoagille on kaksi paikkaa pahaa; toinen on se,
missä häntä ei ollenkaan tunneta ja pidetään sinä miltä hän näyttää; ja
toinen on se, missä mies tunnetaan sisältä ja päältä kuin aapiskirja ja
on tunnettu kaksikymmentä vuotta, niinkuin täällä meillä. Kykenevä
roisto voi näyttää väärää etumusta vuoden taikka ehkä kaksi, mutta kun
häntä saa kokea kaksikymmentä vuotta, suuressa ja vähässä, kesät ja
talvet, niin tunnusteleepa se tarkoin miehen luonnonlaadun, eikä häneen
sitten enää jää monta pimeää kohtaa.
"Eipä siltä, että minä tahtoisin häntä liian kovasti tuomita, sillä en
minä voi tietää, mitkä madot hänen sisuksiaan syövät ja tekevät hänet
niin kehnoksi. Mutta kyllä hänessä niitä on, ei hän muutoin menettelisi
niin tyhmästi. Minun tapani on sanoa, että pitää varoa, ennenkun
kenenkään mustaksi tahraa; ja äitini tapana oli varottaa: 'Elä koskaan
sano pahaa sanaa, ennenkun olet kysynyt: onko se totta, onko se
ystävällistä, onko se tarpeen?' Ja minä sanon sinulle, että kuta
vanhemmaksi elän, sitä hitaammin tuomitsen; kun minä olin sinun iälläsi,
niin olin kuin teräsansassa hiusliipasin ja aina kukkovarma. Ja sen minä
sanon, ettei olekaan sen viisaampaa kuin kuudentoista vanha poika,
paitsi ehkä viidentoista vuotias tyttö.
"Saatpa ylipäätään nähdä, poikani, että juuri kun asiat näyttävät
pimeimmiltä, niin se on sen merkki, että onni onkin tulossa sinun
tietäsi, jos nimittäin pysyt vakaana, olet kylmäverinen ja
hyväntahtoinen; _jotain sattuu_ joka kerta, joka tasottaa kaikki. Aina
sitä on joku tie, ja luja sydän sen löytää.
"Ole hyvin varma siitä, poikani, ettei sinua ole koskaan rökitetty,
ennenkuin itse luulet sen tapahtuneen; ja ellet luule, niin sinua ei
voidakaan rökittää.
"Se on juuri sama asia kuin sairaus. Minä olen nähnyt paljon
tohtoroimista aikanani, ja minun täytyy uskoa, ettei ole muita sairaita
kuin ne, jotka _luulevat_ itseään sairaiksi.
"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että
enimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen
lukuun.
"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on
sisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille
hyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte
hyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön,
käyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä
tarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman
jalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa
paljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen,
että kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria
kiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä
huomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää
tehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi
tappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa,
vaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi -- josta minulle
muistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat
kissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta,
menettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain
tappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin
kokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.
"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja
ystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota
vastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin
tulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri
vähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä
minä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi
kestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka
voi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa
osottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi."
"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?" kysyi Rolf.
"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.
Rolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.
"Vallan hyvä", sanoi sahanomistaja. "Annappas nyt kuulua juurta
jaksain."
Ja kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi:
"Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf,
ja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää
tuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin
nykäseppä minua."
Aikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose
jokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja
vähän kovaakin rahaa.
"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin
huomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä
ostan nahkoja", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he
kotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi
kanuussa päin Kuonabia ja sanoi: "Nyt sen näit, että vielä niitä _on_
joitakuita hyviäkin valkoisia miehiä", mutta intiani ei rävähyttänyt
silmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.


XLVIII.
Rolf opetetaan jälkiä seuraamaan.

Paluumatkalla oli melottava kovaa vastavirtaa, mutta muutoin ei
tapahtunut mitään mainittavaa. Erämies tavallisesti muistaa matkan, kun
on sen kerrankaan kulkenut. He eivät tehneet erehdyksiä, ja kun painoa
ei ollut paljoa, niin ei viivytty taivalluksissakaan, ja parissa
päivässä he olivat palanneet Hoagin mökille.
He ottivat sen haltuunsa. Ensin keräsivät kaikki, mitä siinä oli jonkun
arvoista; se tosin oli vähäistä, kun nahkat ja vuodevaatteet oli viety,
-- olihan kuitenkin moniaita ansoja ja vähän astioita. Tavarat koottiin
kahteen kantamukseen. Matka kävi nyt maan poikki ja kanuu sen vuoksi
kätkettiin ketritiheikköön, neljännesmailin päähän joenrannasta.
Molemmat erämiehet olivat juuri nostamaisillaan kantamukset selkäänsä,
Kuonab sytytti piippuaan, ollakseen valmis lähtemään, kun Rolf sanoi:
"Mitäs sinä arvelet, Kuonab! Tuo pokko, jonka me näimme Fallsissa, sanoi
olevansa Hoagin osamies. Hän voi tulla tänne ja tehdä meille kiusaa,
ellemme häntä pysytä poissa. Poltetaan koko rähjä", ja hän nyökkäsi
päällään majaa kohti.
"Ugh!" vastasi intiani.
He kokosivat kuivia risuja ja koko joukon koivuntuohta, kasasivat niitä
seinälle mökin sisään ja latoivat päälle koko pinon pilkottuja puita.
Piikivellä ja teräksellä Kuonab iski elävän kipunan, tuohi syttyi
käristen, kuivat pihkaiset halot ottivat tulen helposti ja pian tuprusi
akkunasta, ovesta ja savutorvesta vahvalta mustaa savua; ja Skookum,
matkan päässä seisten, hyvillään ääneensä haukkui.
Metsämiehet heittivät kantamukset olalleen ja alkoivat nousta pitkää
kohoavaa rinnettä. Tunnin kuluttua he olivat saapuneet korkealle
kallioharjanteelle. Siellä he pysähtyivät levätäkseen ja
vahingoniloisina katselivat kiertelevää ja kallistuvaa, mustaa
savupatsasta, joka oli jäänyt kauas heidän alleen.
Sen yötä he olivat metsässä ja seuraavana päivänä suureksi ilokseen
saapuivat takaisin omalle mökilleen, omalle järvelleen, kotiinsa.
Matkalla he olivat monessa kohdin nähneet vereksiä valkohäntähirven
jälkiä, ja koska verestä lihaa nyt tarvittiin, niin Rolf ehdotti
hirvenajoa.
Paljon hirvieläimiä saa joka talvi surmansa; toiset talvi tappaa; paljon
syövät petoeläimet tai metsämiehet saavat saaliikseen; huhtikuussa
niiden luku on niukimmillaan, jonka vuoksi ei nyt voinut toivoa sarvasta
löytävänsä umpimähkään kulkien. Nyt täytyi seurata jälkiä.
Lumella voi vaikka kuka löytää hirvieläimen. Eikä ole vaikeata seurata
sitä pehmeässä maassakaan, ellei lähettyvillä ole runsaasti muita
valkohäntähirviä. Mutta sangen vaikeata on seurata yksiä samoja jälkiä
kivisellä maalla ja kellastuneilla lehdillä, menettämättä niitä
kertaakaan taikka eksymättä toisille jäljille, vaikka hirvieläinten
jälkiä risteilee sadottain joka suunnalle.
Rolfilla oli paremmat silmät kuin Kuonabilla, mutta kokemus merkitsee
yhtä paljon kuin näkö, ja Kuonab se johti. He valitsivat suuret sarvaan
jäljet, jotka olivat tuoreet -- kunnon metsästäjä ei koskaan ammu
naarashirveä tähän vuodenaikaan. He tunsivat jäljet sarvaan jäljiksi
koosta ja varpaiden pyöreydestä.
Rolf ennen pitkää sanoi: "Kuules Kuonab, minä tahtoisin oppia tämän
homman; anna minä seuraan jälkiä ja korjaa sinä, jos minä linjalta
poikkean."
Ei oltu kuljettu sataa askelta, ennenkuin Kuonab rykäsi ja pudisti
päätään. Rolf näytti hämmästyneeltä, sillä hän oli hyvillä vereksillä
jäljillä.
Kuonab ei muuta sanonut kuin: "Naaras".
Niin oikein, tarkemmin katsoen jäljet olivatkin vähän kapeammat ja
lähempänä toisiaan ja vähän terävämmät kuin ne, joille hän alussa lähti.
Takaisin palasi Rolf viimeisille jäljille saakka, joista hän oli varma,
ja luki selvään, millä kohdalla sarvas oli kääntynyt sivulle päin.
Jonkun matkaa kaikki taas kävi hyvin, Kuonab ja Skookum seurasivat
Rolfia. Viimeksi mainittu alkoi tuntea tuon vasemman jalan tylpän
kavion. Vihdoin he tulivat vereksen "merkinkin", s.o. lantakasan luo. Se
oli kaikki yhdessä kasassa. Siitä tiesi että sarvas oli seisonut
paikallaan, siis oli levollinen; ja se oli lämmintä, mikä merkitsi, että
otus oli vain muutaman minutin heidän edellään. Nyt täytyi lähestyä mitä
varovimmin, sillä tämä oli koko ajon ratkaiseva kohta.
Sen verran he vain tiesivät varmaan, että sarvas oli nyt tietyn matkan
päässä, ja sen saadakseen heidän täytyi nähdä se ennen kuin se näki
heidät.
Skookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja
hiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas
mokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut
paikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja
vakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän
siten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki,
lähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin,
jotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi
kiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää.
Hämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen
liikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön
heilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta
harsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan
ulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta "käytä
tilaisuutta, kun se tulee" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi
tähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen
puun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli
näkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja
sitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat
päässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen
ja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui
katsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta
hyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.
He kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään
he heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja
huolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja
saattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.
"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?"
Intiani pudisti päätään ja sanoi sitten: "Ensi laukaus sattui ehkä
päähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä."
"Mutta minä tiedän, että minä osasin", sanoi Rolf, "ja aamulla minä sen
aion tuoda."
Siinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän
nytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen
tosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies
voi etsiä johtoa -- kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan
jälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla
paikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla
yhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli
kovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan
puulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen
kuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.
Hänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän
näki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt.
Eräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei
minkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli
haavottunut.
Haavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne
maakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi
näköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.
Puolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli
sarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti
seurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia
merkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun
sarvaan jäljet.
Nyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta
valkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se
painoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen,
seurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin
sanoakseen: "Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä
sarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on
mennyt."
Rolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: "Vai olet sinä sitä mieltä", ja
seurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen
raavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset
sarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.
Siitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja
nämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.
Pian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut
nähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja
korppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja
oikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat
jäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.
Jokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee
sininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä.
Hitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön.
Mutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa
kahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se
kimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas
mukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se
taas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia
selville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen
ne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen
laukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun
sarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä
semmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka,
joka vielä piteli sarvia.
Tämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen;
menestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi
eränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.


XLIX.
Rolf eksyksissä.

Jokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin,
eksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan
seikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä,