Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 07

Päivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja
sarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen
alku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole
juuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli
siipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista
kuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan
muodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita
istui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas
välittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf
oli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan
oksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän
lähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli
ainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen
silmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja
vapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys
kiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain
kukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.
Lyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen
kohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu
uudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin
alkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita,
niin että ne pyrähtivät lentoon.
Rolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen
viereen ja alkoi valmistaa aamiaista.
"Ne ovat pöllöjä kanoja", hän selitteli. "Enimmäkseen niitä voi pyytää
tällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei
ole niin tyhmä."
Rolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset
Skookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se
katseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli
turvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun
se ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut
suutaan auki.
Nuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten
ansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin
kuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen
suosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon.
Joka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet
odottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi
korkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi
heihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta
näkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin
puolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä
oikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn
ja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan
rinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen
välillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin,
niin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti
olevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat
erämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan
heidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden
maahan.
Puro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku
melkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat,
mutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan
päähän he jättivät loukun.
Joki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon,
jossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he
näkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan
rauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he
kuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.
Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys
osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja
sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin
metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen
puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita
majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan
merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma
molskis, molskis, molskis -- se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä
saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka -- eihän kumminkaan, se
ajatus oli liian vastenmielinen -- kanuuta melova ihminen. Mutta yhä
kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin
väliajoin.
Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.
Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja
vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella.
Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä
näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä
rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää
savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.
_Plumpp_ laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen
jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta
parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis,
laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista
melkein yht'aikaa.
"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan
pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja
liukkaammaksi.
Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli
saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla,
kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.
Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen
rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä
mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja
metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat
yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu,
eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.
Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki,
vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja
saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä
vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen,
laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.
Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat
nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon,
mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän
säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa,
liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa
ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä
alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut
maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.
Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois
allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa
hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten
ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet
takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.
Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä
kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein
tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten
ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi
pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta
koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita
sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.
Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab
saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa
alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan
isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla,
näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin
sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta
molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen
intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut
nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä
porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia
kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat
pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi
saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.


XXVI.
Takaisin majalle.

Pitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa
leveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat
rakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät
suojatta taivasalle.
Seuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat
pelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen
tappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen
liemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen
niellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.
He olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä,
vaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He
kulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin
paikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli
laajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä
tuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti
riistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa
valkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä
levoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi
ketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he
olivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: "Hyvä, nyt
tiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu."
Erään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät
jälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia,
mutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden,
saukon sekä minkin jälkiä.
Iltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja
laski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen
loukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät
hirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä
vesirajaa.
Tultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen
sarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet
raadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut
käynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.
"Ugh", sanoi Kuonab, "ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne
tietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin
nälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi."
He siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari,
niin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan
sateen alkaessa.
"Hyvä", sanoi Kuonab, "loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken
työn, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet
kontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt
saavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta
meillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja."
Seuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan;
pian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä
viipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin
lämpöiselle päivän puolelle. "Siitä tulee taika, joka lumoo joka
karhun", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.


XXVII.
Skookum potilaana.

Kotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin
ympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin
vuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla,
olivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle
harjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.
Kuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: "Paha vanha mustakarhu; se on
myllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se
ei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin."
"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin
päähän", sanoi Rolf ja lisäsi: "Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy
olla viileä."
"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa", sanoi intiani; "mutta nyt
meidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat
pysyvät kauniina."
"Ei maar", vastasi nuorukainen, "Skookumista ei nyt ole matkaan
lähtijäksi. Me emme voi sitä tänne jättää, ja aitan teemme kolmessa
päivässä."
Halli riepu oli nyt entistäänkin huonommassa kunnossa. Se tuskin saattoi
hengittää, vielä vähemmän syödä ja juoda, ja tämä ratkaisi asian.
Ensinnä potilaan päätä haudottiin niin kuumassa vedessä kuin se suinkin
sieti. Se näyttikin helpottavan sen verran, että se ahnaasti nieli vähän
lientä, jota kurkkuun kaadettiin. Sille tehtiin vuode päivänpaisteiseen
paikkaan ja erämiehet rupesivat uutta huonetta rakentamaan.
Kolmessa päivässä aitta sai valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin
tilkitsemistä. Lokakuu oli alkanut ja kirpeä pakkasyö varotti, että
kovat valkoiset kuukaudet olivat tulossa. Kuonab murtaessaan jään
kannusta ja katsellessaan matalalle jäänyttä aurinkoa sanoi: "Lehdet
varisevat nopeaan; pian tulee lumi; me tarvitsemme vielä yhden
ansajuonen."
Äkkiä hän vaikeni, tuijotti järvelle. Rolf katsoi samaan suuntaan, ja
sieltä tuli kolme valkohäntähirveä, kaksi sarvasta ja yksi naaras,
juosten, kävellen, hyppien keveästi esteitten yli, naaras edellä ja
molemmat kilpakosijat perässä seuraten. Kun ne pysyttelivät
järvenrannalla, niin ne lähestyivät mökkiä. Rolf katsahti Kuonabiin,
joka nyökkäsi, Rolf pujahti majaan, sai pyssyn naulasta ja hiipi nopeaan
joelle sille paikalle, missä metsäkarjan polku kulki joen poikki.
Sarvaat eivät vielä tapelleet, se aika ei vielä ollut tullut, mutta
niiden sarvet olivat puhtaat, niska turpoamassa ja ne uhkailivat
toisiaan juostessaan edellä kulkevan perässä. Ne kulkivat kaalamolle
kuin tuttuun paikkaan ja laukkasivat sen poikki, melkein uimatta. Kun ne
olivat maalle nousseet, niin Rolf odotti, kunnes näki ne selvään, ja
äännähti sitten lyhyesti ja terävään "hist". Se oli kuin taikasana,
sillä se muutti nuo kolme samoavaa valkohäntähirveä kolmeksi
kivijäykäksi patsaaksi. Rolfin tähtäimet kääntyivät pienempään
sarvaaseen, ja kun pamauksen suuri savupilvi oli edestä haihtunut, niin
kaksi oli mennyt menojaan ja pienempi sarvaista makasi maassa sätkien
viidenkymmenen askeleen päässä.
"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat; hirvet kävelevät leiriin", sanoi
Kuonab; ja saalis lihattiin nopeaan ja ensimäiset ruuakset ripustettiin
uuteen aittaan.
Sisälmykset kasattiin ja peitettiin pensailla ja kivillä. "Nämä
säilyttävät ne korpeilta ja närheiltä; talvella houkuttelemme niillä
kettuja ja otamme niiltä nahkat."
Nyt heidän oli päätettävä huomispäivästä. Skookum oli vähän parempi,
mutta yhä vielä sangen huonona, ja Rolf ehdotti: "Kuonab, ota sinä
kirves ja pyssy ja tee uusi ansajuoni. Minä jään tänne, varustan majan
talveksi ja hoidan koiran." Niin sovittiinkin. Intiani lähti tällä
kertaa yksin leiristä ja meni järven itärannalle; siellä seuratakseen
toista jokea lähteille samoin kuin edellistä, ja palatakseen kolmen tai
neljän päivän kuluttua mökille.


XXVIII.
Yksin erämaassa.

Rolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn
kuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka
hiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta
ilmeisesti se oli parantumisen tiellä.
Uuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten
Rolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta
puuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea.
Connecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa
kylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän,
ja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin
vahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion,
veisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja
kun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta
"silmiään myöten" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.
Sisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin
auttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ
tehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.
Ken meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan
jäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta;
sivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen
palaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden
mielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan
sanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa,
valtaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin
ajelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi --
niin, se hänen täytyi tunnustaa -- suurta lohdutusta sen pienen
avuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa
vieressä.
Mutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä
ja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.
Metsästäjäin sananparsi "pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista"
toteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan
ampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan -- hän nukkui nyt
siinä -- kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta
haahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse;
pysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko
kumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana
aamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei
yöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.
Kolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen
päivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan
hämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein
kummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine
sarvineen, kookkaan uroshirven.
Rolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä
pani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman
minkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja
nuolensa, murahti sitten halveksivasti: "Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja
oraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!" Hän lähti jälleen ulos;
siinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman
askeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta
Rolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen
voiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen
ilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko
tuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat
sitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti
ympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen
koommin näkynyt.
Viisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle,
käyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo
nuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen
kaukosurman voimaa.
Kuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle
muistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut
kaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa
nahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei
niin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti
päästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän
päätti _pakottaa_ sen tilaisuuden pian tulemaan.
Yhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt
auki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä,
kun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet
tukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat,
toiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset
orrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille.
Viritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat
avattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden
puolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli
hypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin
pieneen pölkkyyn.
Vaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä
etupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf
seuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä
hakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan
sorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa
puusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se
oli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas,
yli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon
tuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä
epäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän
päästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan,
mutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se
juoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin
jähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella
aaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se
välähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan;
hyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas
muuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun
sattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi
raitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias,
kavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti
suurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli
taas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka
kallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten
taas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli
sitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen
keltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se
pysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta
ah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä
tuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli
tuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva
häntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja
toiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois
henkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa
joka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan
kintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi
pensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja
sen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen
kaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki
joen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei
ollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä
edestä. Entä näätä --mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi;
nälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen
mielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle,
pupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.
Takaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli
pölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja
kääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi
kulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin
sukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että
katselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan
nurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja
mustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.
Rolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti
potkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja
-- tuomiotaan. Yks kaks, kolme -- loikaten pistävien ketrinoksaneulasten
yli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus,
rävistys -- taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja
oravien anastaja oli itse anastettuna.
Rolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin
pieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle
ihmisviholliselle.
Siitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin
näätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin,
samoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.


XXIX.
Lumikengät.

"Se on Anneten", sanoi Rolf, lupauksensa muistaen, kun ripusti oksille
pingotetun näädännahkan kuivamaan.
"Hoi! Hoi! Hoi!" kuului kolme huikkausta, samanlaista kuin sinä päivänä,
jona hän ensi kerran oli Kuonabin tavannut, ja vesillä näkyi toverin
kanuu, kapean järven poikki meloskellen.
"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa
tuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko
ruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin
saapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio
pajunoksalle pingotettu majavannahka. "Ohhoo!" hän huudahti.
"Ugh, löysin toisen lammen."
"Mainiota", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli
koskaan salolla nähnyt.
"Nämä vielä paremmat", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa,
jotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä
vastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen
mielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se
ominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa
semmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan
pidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä
salaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo
olivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet
mätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla
majavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä
hylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville
kuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin
soitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu,
rauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo
ja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on
yhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa
julistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.
Mutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä
ennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin
olla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään
rakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä
yhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen
saaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis
jo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää
olla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies
joutuu ansojaan kokemaan.