Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 19

Total number of words is 3701
Total number of unique words is 1945
23.0 of words are in the 2000 most common words
33.8 of words are in the 5000 most common words
39.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
siten pelastui. Kaikki muut olivat joutuneet vangeiksi, ja Rolfin oli
nyt vaikea päättää, mitä tehdä kirjeille, taikka miten saada tapauksesta
virallinen selonteko. "Kun et tiedä, miten tehdä, niin jätä tekemättä",
oli muuan vanhan Si Sylvannen sananparsia, ja "epäiltävässä paikassa on
paras ruveta matalaksi ja tukkia suunsa." Rolf kuljeskeli kaupunkia
kaiken päivää, odotellen jotakin tietoa. Puolenpäivän aikaan ajoi
majatalon pihaan kevyessä reessä pitkä, ryhdikäs ja vilkas mies,
puettuna puhvelinnahkaiseen viittaan. Hän söi häthätää aterian
sisähuoneessa. Rolf otaksui, että hän oli amerikkalainen upseeri, mutta
saattoi hän olla canadalainenkin. Suotta Rolf koetti saada hänestä
jonkinlaisia tietoja; sisähuoneen ovea pidettiin kiinni,
ravintolanomistaja ilmeisestikin tiesi salaisuuden. Kun vieras tuli
ulos, niin oli hänellä jälleen yllään puhvelinnahkainen laaja viittansa.
Rolf viisti hyvin läheltä hänen ohitseen, hänen oikeanpuolisessa
takintaskussaan tuntui olevan joku kova pitkulainen kappale.
Majatalonomistaja, vieras ja hänen kyytimiehensä kuiskuttelivat
keskenään. Rolf lähestyi niin lähelle kuin uskalsi, mutta sai osakseen
vain tutkistelevan katseen. Kyytimies puhui toisen kyytimiehen kanssa ja
Rolf kuuli sanan "Mustajärvi". Niin, sitä juuri hän oli epäillyt.
Mustajärvi oli sen tien ääressä, joka maan sisään kaartaen kulki
Alexandria Bayhin ja Sackets Harbouriin.
Kyytimies, joka oli verevä nuori mies, oli ilmeisestikin hyvissä
suhteissa ravintolan isännän tyttären kanssa; vieras taas puheli isännän
kanssa. Heti kun he olivat eronneet, meni Rolf isännän luo ja sanoi
tyynesti: "Kapteenilla taitaa olla kiire." Ainoana vastauksena oli
kylmähkö katse ja sanat: "Se on hänen oma asiansa." Hän siis _oli
kapteeni_. Kyytimiehen kintaat olivat nuoralla uunin takana. Rolf nykäsi
nuoraa, niin että ne putosivat pimeään nurkkaan. Kyytimies kaipasi
kintaitaan ja hyvillään siitä, kun sai syytä palata taloon, hän lähti
pois, jättäen upseerin yksinään. "Kapteeni Forsyth", kuiskasi Rolf,
"älkää lähtekö, ennenkun saan keskustella kanssanne. Aion tavata teidät
tiellä, mailin päässä täältä."
"Kuka olette ja mikä on asianne?" kysyi kapteeni lyhyeen ja vihaisesti;
hän ei siis nimeään kieltänytkään.
Rolf avasi takkinsa ja näytti tiedustelijamerkkinsä.
"Voimmehan puhua tässä, jos teillä on uutisia -- tulkaa sisään." He
astuivat sisempään huoneeseen. "Kuka tämä on?" kysyi Rolf varovasti, kun
majatalon omistaja tuli sisään.
"Hän on oikea mies, Titus Flack, majatalon omistaja."
"Mistä voin siihen luottaa?"
"Ettekö ole kuullut häntä puhuteltavan sillä nimellä pitkin päivää?"
sanoi kapteeni.
Flack hymyili, lähti ulos ja toi palatessaan lupakirjansa myydä
väkijuomia ja valtakirjansa, joka vahvisti hänet New Yorkin valtion
virkamieheksi. Viimeksi mainitussa oli hänen omakin nimikirjotuksensa.
Hän otti kynän, ja kirjotti sen uudelleen. Kapteeni heitti sitten yltään
päällystakkinsa ja seisoi armeijaupseerin täydessä univormussa Rolfin
edessä. Hän avasi laukkunsa ja otti siitä paperin, mutta samalla Rolf
näki siinä toisen mytyn, joka oli osotettu kenraali Hamptonille.
Pienempi paperi oli ainoastaan kartta. "Tuo toinen mytty luullakseni on
aiottu minulle", sanoi Rolf.
"Emme vielä ole nähneet teidän valtuuksianne", sanoi upseeri. "Ne ovat
parin mailin päässä takamatkassa", sanoi Rolf ja viittasi metsää kohti.
"Lähdetään sitten", sanoi kapteeni, ja he nousivat. Kitteringin käytös
oli kaikin tavoin luottamusta herättävä, mutta parin mailin lyhyellä
matkalla, jolla ei sanaakaan vaihdettu, kapteeni alkoi saada epäilyksiä.
Saattoihan tiedustelijan merkki olla varastettu. Canadalaiset usein
kävivät amerikkalaisesta, j.n.e.. Reki vihdoin pysähtyi ja Rolf kulki
edellä metsään. Ennenkun oli kuljettu sataakaan askelta, komensi upseeri
"seis", ja kun Rolf seisahtui ja kääntyi, niin hän näki pistoolin
ojennettuna päätään kohti. "No, nuori mies, te olette ajanut asianne
rohkeasti, enkä vielä tiedä, mitä tästä tulee. Mutta sen tiedän, että
heti kun huomaan vähänkään petosta, niin puhaltaa tuuli ainakin teidän
aivokoppaanne."
Rolf hätkähti. Ensi kertaa katseli hän nyt itseään kohti ojennetun
pistoolin suuhun. Ei hän tavallisesti pitänyt pistoolia suurena
kapineena, olipahan vain tuollainen tuuman vahvuinen ja jalan mittainen,
mutta nyt hän huomasi, että saattaa se näyttää yhtä paksulta kuin
jauhosäkki ja niin pitkältä, että toinen pää ulottuu ijäisyyteen. Hän
kalpeni, mutta sai pian takaisin värinsä, hymyili ja sanoi: "Älkää olko
huolissanne, viiden minuutin kuluttua saatte nähdä, että kaikki on
niinkuin pitääkin."
Pian kuului terävää haukuntaa ja opas ja upseeri astuivat tulelle, jossa
Kuonab ja pieni Skookum koira heitä odottivat.
"Ei tämä satimelta näytä", ajatteli kapteeni, luotuaan silmäyksen
ympärilleen ja huomattuaan, ettei paikalla ollut muita. Sitten hän sanoi
ääneensä: "No mitä teillä on minulle näytettävää?"
"Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta mistä minä tiedän, että te _olette_
kapteeni Forsyth? Pari vakoojaa olisi voinut antaa minulle aivan samat
todistukset kuin tekin."
Kapteeni avasi laukkunsa ja näytti ensiksi ohjeensa, jotka hän oli
saanut neljä päivää aikaisemmin, lähtiessään Ogdensburgista. Hän
paljasti käsivartensa ja osotti siihen tatuoidun merkin, "U.S.A", joka
oli muisto hänen opintoajoiltaan, sitten liinavaatteensa merkit, J.F.,
sinettisormuksen, jossa oli samat alkukirjaimet, ynnä vihdoin suuren,
kenraali Hamptonille osotetun kirjemytyn. Sitten hän sanoi: "Samalla kun
annatte omat kirjeenne minulle, annan minä omani teille, niin on meillä
toisistamme hyvät takeet."
Rolf nousi, otti paperimyttynsä ja vaihtoi ne Forsythin papereihin;
kumpikin käsitti nyt, että toinen oli luotettava. Pian heistä tuli
ystävät ja Rolf sai kuulla jännittäviä tapauksia järveltä, ja suurista
valmistuksista, joihin oli ryhdytty keväällä tehtävää retkeä varten.
Puolen tunnin kuluttua kookas uljas kapteeni, miehuullisen voiman
perikuva, lähti pois. Kolme tuntia myöhemmin he paraillaan valmistivat
illallistaan, kun Skookum jälleen ilmotti, että vieraita oli tulossa.
Kun oli sota-aika, niin Rolf otti varalle pyssynsä, ja samalla juoksi
majapaikalle se nuori mies, joka oli ollut kapteeni Forsythia
kyyditsemässä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vasemmasta käsivarresta tippui verta ja
oikeassa kädessä hänellä oli kirjelaukku. Hän katsoi tuikeasti Rolfiin.
"Oletteko kenraali Hamptonin tiedustelija?" Rolf nyökkäsi ja osotti
merkkiä, joka hänellä oli rinnassaan. "Kapteeni Forsyth lähetti nämä
takaisin", hän huohotti. "Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Polttakaa ne
mieluummin kuin annatte englantilaisten niitä saada.' He saivat hänet --
siellä _oli_ majatalossa vakooja. Minä pääsin pakoon, mutta jälkiäni on
helppo seurata, ellei tuisku lakaise niitä umpeen. Älkää viivytelkö."
Poika parka, hänen käsivartensa oli katkennut, mutta hän täytti
kuitenkin kuolleen upseerin käskyn ja poistui sitten etsiäkseen kylistä
apua.
Yö oli jo tulossa, mutta Rolf lähti paikalla liikkeelle, kulkien itää
kohti, molemmat kirjekääröt mukanaan. Hän ei silloin tiennyt, mutta sai
myöhemmin kuulla, että kirjeistä ilmeni Oswegon, Rochesterin ja Sacketts
Harbourin puolustuslaitoksien heikkous ja niiden kiire avun tarve, sekä
että niissä seikkaperäisesti selviteltiin hyökkäyssuunnitelma, jonka
amerikkalaiset olivat laatineet Montrealia vastaan. Mutta Rolf arvasi,
että ne olivat tärkeitä ja että ne oli viipymättä vietävä kenraali
Hamptonille.
Vaikeata, perin uuvuttavaa oli kulkea tiheäin metsäin ja soiden poikki
poispäin virrasta, sillä Rolf ei nyt uskaltanut kulkea jokea pitkin,
mutta kolmisen tuntia he kulkivat minkä suinkin mahtoivat, ja pimeän
tullen majautuivat ketripuusuolle, ylen kehnoon paikkaan.
Päivänkoitossa he olivat jälleen liikkeellä. Mutta sää oli nyt heidän
harmikseen aivan tyyni. Ei enää ollut lumituiskua, joka olisi heidän
jälkensä salannut; jäljet olivat selvät kuin valtatie, kulkivatpa minne
tahansa. He tulivat tallatulle tielle, seurasivat sitä puolen mailia ja
poikkesivat sitten taas omalle suunnalleen. Mutta siitä, että heitä
ajettiin takaa, heillä ei ollut aavistustakaan, ennenkun auringon
noustessa, heidän jo oltuaan tuntikauden matkalla. Mutta silloin he
näkivät muutamalla etäisellä rinteellä parin mailin päässä ohuen mustan
juovan, jossa oli monta mustaa pistettä, ainakin tusina brittiläisiä
sotamiehiä ajamassa heitä takaa.
Vihollinen kaaloi lumikengillä, eikä sillä näyttänyt olevan
matkatavaroita, koska joukko näkyi nopeaan etenevän. Rolf ja Kuonab,
joilla oli ahkio vedettävänä, tuskin saattoivat heille puoliaan pitää.
Mutta he kulkivat niin nopeaan kuin pääsivät, hikoillen ja ponnistellen
arvokkaan kuormansa keralla. Rolf mietti, eikö jo ollut aika pysähtyä ja
polttaa kirjemytyt, mutta katsahtaessaan taapäin korkealta harjulta,
josta oli vapaa näköala, hän samalla huomasi rivin päitä, jotka puolen
mailin päässä katosivat kivien taa, ja uusi juoni välähti silloin hänen
mieleensä. Hän astui rohkeasti parinkymmenen jalan levyisen avopaikan
poikki, joka oli vihollisen näkyvissä, poikkesi sitten tiheään
kuusikkoon, käski Kuonabin seurata, juoksi tiheikön kautta takaisin ja
kulki uudelleen avopaikan poikki. Siten hän ja Kuonab jatkoivat viisi
minuuttia, niin nopeaan kuin suinkin, hyvin tietäen, että heitä
katseltiin. He kiersivät kiertämistään samaa puuryhmää, toisinaan aivan
lähekkäin, pyssyjään kantaen, toisinaan ahkiota vetäen, toisinaan lyhyt
laukku, taikka vain lumikimpale selässään. He koettivat joka tavalla
muutella ulkonäköään, ja vähän ajan kuluttua komentava brittiläinen
upseeri oli laskenut viisikymmentäkuusi asestettua amerikkalaista, jotka
peräkkäin nousivat rinnettä, mukanaan runsaat varastot ja viisi
keltaista koiraa. Jos Skookum olisi saanut oman päänsä mukaan tehdä,
niin olisi koiria ollut viisi- tai kuusikymmentä, sillä sen mielestä
tämä oli oivallista lystiä.
Jäljet eivät tosin osottaneet, että matkassa oli niin suuri joukko, ja
mitenpä olisivatkaan voineet? Toboggani lakaisi kaikki jäljet, taikka
olivat amerikkalaiset ehkä saaneet lisäväkeä. Mitä mahtoi hän kymmenellä
miehellä viittäkymmentä vihollista vastaan? Hän kiitti onneaan, kun oli
niin sukkelasti välttänyt salaväjytyksen, ja koettamatta saada sen
enempää selkoa vihollisen miesluvusta hän kääntyi takaisin ja riensi
minkä pääsi Ogdensburgin turviin.


LXXI.
Sackets Harbour.

Tuntikausia kului, ennenkun Rolf saattoi olla varma siitä, että
englantilaiset olivat luopuneet takaa-ajosta. Mutta kun pian nousi uusi
ankara lumimyrsky, niin hän rauhottui. "Siunattu myrsky!" ajatteli hän
sydämessään, huomatessaan jälkien kokonaan peittyvän muutaman sekunnin
kuluttua siitä kun olivat syntyneetkin. Ja hän ajatteli: "Kuinka minä
menomatkalla sadattelin tuota tuulta, joka meitä pidätti -- vangiksi
joutumasta. Kuinka minä kiukuttelin tuota kylmää jokikylpyäni, joka
toden totta pelasti kirjeeni vihollisen käsiin joutumasta. Kuinka
kiitollinen olen nyt myrskystä, joka aivan hiljan tuntui niin katkeran
tylyltä."
Aamupäivällä he kohtasivat joen suuren mutkan ja lähtivät sitä nyt
pelotta kulkemaan; joen jäällä oli koko joukon helpompi astua.
Rensselaer Fallsissa he poikkesivat erään siirtolaisen taloon ja saivat
siitä ruokaa, lähtivät sitten kautta myrskyn samoamaan maan poikki ja
majautuivat yöksi noin neljänkymmenen mailin päässä Ogdensburgista.
Merkillisen vähän riistan jälkiä he olivat nähneet tällä ankaralla
retkellä; ilmaa karttoi jokainen, ken vain voi. Mutta Cranberryjärven
lähellä he eräästä ketrisuosta löysivät valkohäntähirvi-tarhan, johon
satoja hirviä näytti asettuneen talveksi. Sen laajuus oli yhteen
suuntaan pari kolme mailia, toiseen suuntaan puolen mailia, ja vaikka
lunta oli vahvalta, niin tarha oli melkein täyteen tallattu polkuja.
Tiedustelijat näkivät siitä läpi kulkiessaan ainakin viisikymmentä
valkohäntähirveä, ja helppo oli heidän sen vuoksi kaataa joukosta nuori
sarvas eväikseen.
Matka siitä edelleen ei tarjonnut mitään erinomaista. Se oli samaa
jokapäiväistä taistelua pakkasta vastaan, mutta pakkanen toki oli jonkun
verran lauhtunut, taikka oikeammin tuuli oli myötäinen eikä sen vuoksi
purrut niin pahasti. Helmikuun 27 p:nä, yhdeksän päivää myöhemmin kun
olivat taipaleelle lähteneet, he saapuivat Ticonderogaan ja
ilmottautuivat pääkonttorin ylipäällikölle.
Kenraali yhä kaivoi varustuksia ja uhkasi tuhota koko Canadan. Mutta
molempain tiedustelijain tuomat sanomat antoivat hänelle uutta
ajattelemisen ja puheen aihetta. Se osa, joka hänellä piti olla
sotaretkessä Montrealia vastaan, kylläkin hyvitteli hänen
itserakkauttaan, mutta Ticonderogan varustusten merkitys kävi silloin
naurettavaksi.
Kolme päivää Rolf sitten sai pilkkoa puita, jonka jälkeen hänet
lähetettiin Albanyyn kirjeitä viemään.
Maaliskuun kuluessa hän sai suorittaa kaikenlaisia pieniä toimia, sian
tappamisesta aina tallin puhdistukseen ja varustusten kaivamiseen
saakka. Sitten seurasi huhtikuu, jolloin oli mahdoton päästä kulkemaan
kanuulla paremmin kuin lumikengilläkään ja kaikki yhteydet pohjoisrajan
kanssa katkesivat.
Mutta sitten tuli toukokuu, suuri ihana toukokuu virkistävine säineen ja
elähyttävine tehoineen. Kanuut työnnettiin vesille, metsät olivat alta
ruskeat, päältä kullan karvaiset.
Kuin nuori sarvas tunsi Rolf voimainsa paisuvan. Häntä kovin halutti
päästä uudelleen matkaan, ja hän tarjoutui innolla vapaaehtoisesti
viemään viestejä Sackets Harbouriin, Ontarion rannalle. Hän halusi
lähteä yksin, sillä nyt riitti yksi peitto vuoteeksi ja pari naulaa
kuivattua lihaa päiväravinnoksi. Pienen kirveen hän tarvitsi matkaan,
mutta pyssy näytti liian raskaalta kantaa. Hänen sitä epäröiden
harkitessaan tarjosi muuan nuorempi upseeri hänelle pyssyn sijasta
pistoolin, ja mielihyvin hän pisti sen vyöhönsä.
Vielä entistä kookkaampana, koko joukon yli kuuden jalan, hieman
hinteränä varreltaan, mutta notkeana ja hartevana hän lähti taipaleelle
voimallisen kulkijan kevyin askelin. Hänen kasvonsa hehkuivat terveyttä
ja harmaansinervät silmänsä loistivat, kun hän lähti pitkälle
taipaleelleen, samotakseen Adirondack vuoriston poikki Sackets
Harbouriin. Vartiosotamies teki kunniaa ja päivystävä upseeri, jonka
huomiota herätti yhtä paljon hänen komea muotonsa ja hehkuvat kasvonsa
kuin asiankin laatu, pysähtyi häntä kättelemään ja sanoi: "Onneksi
olkoon, Kittering, ja olkoon teille nyt suotu tuoda meille parempia
tietoja kuin kahdella viime kerralla."
Rolf tiesi nyt, miten kulkea; hän alkoi hiljakseen. Puolen tuntia hän
astui pitkin kevein askelin, sitten kiireettä juoksi mailin tai pari.
Viisi mailia tunnissa oli hänen nopeutensa, mutta tähän aikaan vuotta
oli muuan suuri haitta, joka esti kulkua -- jokainen joki oli
tulvillaan, niiden poikki oli vaikea päästä. Purojen poikki tosin pääsi
enimmäkseen joko kaalomalla, taikka siten että hän niiden poikki kaatoi
puun, mutta joet olivat liian leveät, jotta puu olisi ulottunut niiden
poikki sillaksi, ja vesi siksi kylmää, ettei niiden poikki voinut
uidakaan. Melkein joka kerran hän sen vuoksi rakensi lautan. Hyvä
tiedustelija ei antaudu onnen kaupalle. Jos lautta on huono, niin on
ylimenokin vaarallinen; jos taas lautta on hyvä, niin hän pääsee
turvassa joen poikki; mutta hyvän lautan rakentamiseen kuluu enemmän
aikaakin. Viisitoista hyvää lauttaa Rolf rakensi niiden kolmen päivän
kuluessa, jotka hän menomatkalla viipyi. Kuivia kuusipuita oli aina
runsaasti saatavissa ja hän sitoi ne yhteen pajuvitsoilla. Siihen kului
joka kerta tunnin verran aikaa, päivässä siis viisi tuntia, mutta se
aika oli viisaasti käytetty. Päivät olivat pitenneet paljon, hän saattoi
vielä hämäränkin tullen jatkaa matkaansa. Pian hän sitten saapui
saloilta kyläkuntiin. Erään siirtolaisen talossa hän kuuli huhua Sir
Georg Prevostin hyökkäyksestä Sackets Harbouria vastaan ja hyökkäyksen
urheasta torjumisesta, ja neljännen päivän aamuna hän tuli Sackets
Harbourin yläpuolella olevalle kukkulalle -- samalle, jolla hän oli
seisonut kolme kuukautta aikaisemmin. Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän
loi katseensa etäisille ilmoille. Edellinen surullinen kokemus herätti
hänessä pelokkaita aavistuksia, mutta -- Jumalan kiitos, "vanha kunnia".
Yhdysvaltain tähtilippu liehui vielä tankonsa päässä. Hän ilmotti
itsensä vartiomiehille, tuli juosten linnaan ja vietiin päällystön luo.
Ilo vallitsi nyt joka taholla. Vihdoinkin oli onni kääntynyt. Kommodori
Chauncey oli lakaissut puhtaaksi Ontario järven ja tehnyt äkillisen
hyökkäyksen Yorkia (nykyistä Torontoa), Ylä-Canadan pääkaupunkia
vastaan, oli sen vallottanut ja hävittänyt. Sir George Prevost oli
Chaunceyn poistumista hyväkseen käyttäen tehnyt hyökkäyksen Sackets
Harbouria vastaan, mutta vaikka amerikkalainen laivasto olikin ollut
poissa, niin oli vihollista vastustettu niin uljaasti, että sen muutaman
päivän kuluttua täytyi luopua piirityksestä.
Seinissä ja katoissa oli luodin reikiä, sairashuoneessa oli joku
haavotettu, vihanta ranta oli ammuttu rikki ja lipputangostakin olivat
kuulat pirstoneet siruja. Mutta vihollinen oli lähtenyt, tähtilippu
liehui tuulessa ja puolustajain urhea pieni joukko oli täynnään
semmoista uljuutta, joka syttyy ainoastaan kotiensa puolesta
taistelevain sankarien rinnassa.
Kuinka riemullisen toista olikaan täällä kuin Ogdensburgissa!


LXXII.
Retki maan poikki.

Vielä samana iltana lähti Rolf paluumatkalle, vieden mukanaan
vereksimmät tiedot ja komentajan raportit.
Hän oppi vähitellen tuntemaan maan tarkoin, ja aito metsänkävijänä hän
muisti paikat niin tarkkaan, että saattoi palata aivan samaa tietä kuin
oli tullutkin. Se ei ehkä ollut paras suunta, mutta siitä oli se etu,
että hän saattoi käyttää kaikkia menomatkallaan rakentamiaan lauttoja;
siten häneltä säästyi paljon kallista aikaa.
Menomatkalla hän oli nähnyt monta valkohäntähirveä ja yhden karhun ja
joka yö kuullut sutten ulvovan; mutta aina etäältä. Toisena yönä, aivan
salon sydämessä, sudet olivat hyvin lähellä ja pitivät rumaa ääntä. Rolf
oli pimeässä asettunut yötelalle. Hän teki pienen tulen semmoisista
risuista, mitä kopeloiden käteen sattui, ja tulen valossa hän sitten
parinkymmenen askeleen päässä huomasi kaatuneen kuusen. Hän otti
kirveensä ja meni sen luo, ja samalla nousi, viiden askeleen päässä
tästä puusta, maasta susi etujaloin kaatuneelle puulle ja katsoi häneen
uteliaana. Kauempaa kuului susien ulvontaa ja pian tämäkin kohotti
kuonoaan ja päästi pitkän sujuvan ulvahduksen.
Rolf oli jättänyt pistoolinsa tulen luo; kirveellä hän taas ei
uskaltanut heittää petoa, hän kun siten olisi jäänyt aseetta. Hän
kumartui maahan, otti kalikan ja nakkasi sen päin sutta. Eläin väisti
sen lyyhistymällä, peräytyi sitten puun luota jonkun askeleen ja katseli
häntä, osottamatta ilmeistä pelkoa enempää kuin vihamielisyyttäkään.
Toiset sudet ulvoivat; Rolfia pelotti. Hän peräytyi varovasti tulen luo,
otti pistoolinsa ja lähti jälleen kaatuneen kuusen luo, mutta susia ei
hän enää nähnyt, vaikka hän kuulikin niiden ulvovan kaiken yötä; hän
ylläpiti kahta suurta valkeata suojakseen.
[Kuva: Kuului susien ulvontaa; Rolfia alkoi pelottaa.]
Aamusella hän tavalliseen aikaan lähti matkaan, ja puolen tuntia
kuljettuaan hän huomasi suden ja myöhemmin kaksi, jotka juoksivat hänen
jälkiään, pysytellen muutaman sadan askeleen päässä. Ne eivät koettaneet
häntä saavuttaa, vaan päin vastoin pysähtyivät aina kun hänkin
seisahtui; ja taas jos hän kulki nopeammin, niin kiirehtivät nekin,
koiransukuista luontoaan noudattaen. Rolf kaipasi nyt pitkää pyssyään;
sudet eivät tulleet niin lähelle, että niihin olisi pistoolilla
ulottunut. Ne menettelivät sillä tavalla, ikäänkuin olisivat tarkalleen
tienneet, kuinka lähelle saattoivat tulla pelkäämättä pistoolia.
Tiedustelija koetti houkutella ne väijytykseen: kuljettuaan erään harjun
poikki hän hiipi vähän matkaa taapäin ja piiloutui jälkiensä viereen.
Mutta tuuli kantoi susille tiedon hänen juonestaan ja ne istahtivat
odottamaan, kunnes hän lähti piilopaikastaan matkaa jatkamaan. Kaiken
päivää nämä molemmat kummat kulkukoirat häntä seurasivat, osottamatta
nälän taikka pahain aikeitten oireita; mutta kun hän kolmen aikaan
iltapäivällä oli kulkenut erään joen poikki, ei hän niitä sen koommin
nähnyt. Monta vuotta perästä päin, kun Rolf oli oppinut paremmin
tuntemaan suden tavat, hän luuli niiden seuranneen paljaasta viattomasta
uteliaisuudesta -- ehkäpä siinäkin toivossa, että hän tappaisi hirven,
josta ne sitten saisivat osansa. Ja se että ne jättivät hänet, tapahtui
siitä syystä, että ne olivat tulleet oman kotipiirinsä rajalle; ne
olivat saatelleet hänet pois omilta metsämailtaan.
Kun hän illalla majautui, niin hän oli kuudenkymmenen mailin päässä
Ticonderogasta, mutta hän oli päättänyt kulkea tämän välin yhdessä
päivässä. Olihan hän luvannut, että viikon kuluttua palaisi takaisin.
Vanhemmat tiedustelijat olivat epäillen pudistelleet päätään, mutta hän,
sääriinsä luottaen, oli päättänyt pitää sanansa. Tuskin hän uskalsi
uinahtaa, pelosta että nukkuisi liian kauan. Kymmenen aikaan hän pani
maata. Kuun piti nousta yhdentoista aikaan ja kun se olisi kolme tuntia
ylennyt, niin piti valoa olla riittävästi, hänen voidakseen jatkaa
matkaa. Ainakin puolenkymmentä kertaa hän hätkähti valveille, peläten
liian kauan nukkuneensa, mutta kun kuu vielä olikin matalalla, niin hän
rauhottui ja nukkui uudelleen.
Vihdoin kuu, neljä tuntia ylettyään, oli ennättänyt korkealle ja
metsissä oli valoisaa ihalassa kuutamossa. Huuhkaja "hu-hu"-huhuili,
etäältä kuului suden pitkäveteinen, lauhkea, alakuloinen ulvonta, kun
Rolf oli ateriansa päättänyt, kuivaa lihaa pureskellut, vyönsä
kiristänyt ja lähtenyt pitkälle ankaralle päivämatkalleen, josta häntä
vanhan Kreikan aikoina olisi muistettu monellakin ylistysrunolla.
Kompassia ei tarvittu. Tumman taivaan kumottava lamppu oli hänen
oppaansa, suoraan itään kulki hänen tiensä, mutkaillen vain sen verran
kuin järvet ja mäet vaativat, muuten melkein variksen lennon juonta.
Aluksi hän kulki vakain, joutuisin askelin; mailin astuttuaan hän joutui
muutaman järven avoimeen rantaan, jota hän juoksi kuuden mailin
nopeutta. Sitten tuli vastaan leppätiheikkö, jonka poikki kulku oli
sangen hidasta; mutta pian oli sekin takanapäin ja puolen mailia hän
sitten kaaloi soissa, joissa oli vettä jalkaa vahvalta. Ei hän
hämmästynyt, kun suo piankin avautui lammeksi, jossa näkyi kymmenkunta
majavanasumusta. "Läiskis, plong", rakennusmestarit heittäytyivät veteen
hänen lähestyessään, mutta hän ei joutanut seisoskelemaan, vaan kapasi
ylös pitkin mäenrinnettä; metsät olivat avoimet, kuutamo kirkasta, ja
siellä, missä maa oli tasaista tai myötäistä, hän juoksi pitkin askelin,
mutta käveli aina vastamaat. Kerran hän kuuli edestään äkkiääntä, ja
sitä seurasi kamala rysäys ja räiske pensaikossa. Sitä kesti vähän
aikaa, eikä Rolf koskaan tullut tietämään, eikä voinut arvata, mitä se
oli.
"Hölkk, hölkk", hän mennä vilkkasi, kuusin mailin, missä oli avointa
maata, kaksin kolmin, missä oli tiheikköä, eteenpäin yhä, ja aina
oikoiseen kohti idän ilmaa. Yli mäkien, poikki soiden hän ponnisti,
kiersi järven toisensa jälkeen, ja pienen puron eteen sattuessa hän etsi
sillaksi kaatuneen puun, taikka tunnusteli seipäällä kohdan, josta
saattoi yli kaalata, juoksi sitten mailin tai pari, voittaakseen
takaisin menettämänsä ajan.
Trampp, trampp, trampp, ja hänen vakaa hengityksensä ja vakaa sydämensä
ylläpitivät uupumatonta tahtia.


LXXIII.
Rolfin ennätys.

Kaksitoista mailia hän oli jälkeensä jättänyt, kun aamunkoitto --päivän
ensimäinen kylmä valo -- kirkasti taivaanrantaa ja loi kuulaan
kajastuksen matkamiehen tietä katkovan mahtavan joen vierivään pintaan.
Oppaanaan Coodenow Peakin kukkula, joka alkoi olla hänelle hyvin tuttu,
läheni hän jokea, uljasta Hudsonia. Hänen vanha lauttansa oli
paikoillaan hyvässä turvassa, mela ja sauvoin lähellä, ja nuoren
tarmonsa voimalla hän sysäsi sen rannasta. Keikkuen ja kallistellen
vuolaassa virrassa, teki lautta karaistun kuljettajansa työntämänä monet
mutkat ja ympäripyörähdyksetkin, mutta pitkä sauvoin pohjasi melkein
kauttaaltaan, eikä kulunut kymmentä minuttia, ennenkun matkamies jälleen
hyppäsi maihin, kiinnitti aluksensa, ja alkoi taas harpata ja hölkätä.
Yli Vanderwhackerin vuorien, alitse Boreaksen metsien: trampp, trampp,
molskis, trampp, ponnistaen ja huohottaen, mutta voimakkaana ja kuumana,
trampp, trampp, trampp, trampp. Sepelpyy ryöpsähti lentoon hänen
tieltään, harmaa hirvi puhaltaen pakeni, pantteri hiipi loitommalle.
Trampp, trampp, hölkk, hölkk, jo siinti Washburnin selänne
auringonnousun alta. Hölkk, hölkk, mailittain tasaista, vienosti
kallistuvaa alamaata; ja kun päivän jumala sai vuorenselänteen yläreunan
hehkumaan, niin hän jo oli ruskealla Tahawus joella ja oli tehnyt
taivalta kahdeksantoista mailia.
Joelle hän seisahtui juomaan. Kaatuneen puun rungolla astua patsasteli
urospyy kevätpöyhkeänä. Rolf otti pistoolinsa ja ampui sen, teki tulen
ja paistoi päättömän linnun; kauraleipänen, pyy ja jokivesi, siinä hänen
aamiaisensa. Himo olisi ollut lähteä oitis matkaan, mutta järki sanoi:
"ei liika hoppu hyväksi". Hän siis lepäili viisitoista minuttia. Sitten
hän lähti jälleen, aluksi hitaasti astuen ja vähitellen yhä parantaen.
Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki harpaten ja tunnin kuluttua tasaista
hölkk-hölkytystään, hiljentäen vain ylämaissa ja soiden poikki
kulkiessaan. Tunnin kuluttua hän oli Washburnin selänteellä ja näki
kaukana idässä Schroon järven, jonka vesi laskee Schroon jokeen; ja
rientäessään eteenpäin, voimistaan ylpeänä, hän sydämessään viritti
ilolaulun. Jälleen harmaa susi piintyi hänen jäljilleen, ja juoksija
nauroi eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan pelon ajatus. Hän näytti nyt
tuntevan elukan paremmin; tunsi kuin veljekseen, koska se ei päästänyt
vihamielistä ääntä vaan näytti vain vilkkaavan siitä ilosta, kun sai
juosta kilpaa viestinviejän kanssa samoin kuin pääsky taikka antilooppi
pyrkii kiitävän junan keralla nopeusvoitteluihin. Tunnin tai enemmänkin
se pysyi hänen kintereillään, sitten heitti, ikäänkuin jo olisi
riittänyt yhden kerran huviksi, ja Rolf yksin jatkoi ja ponnisti.
Kevätaurinko kaarsi jo korkealta, puolenpäivän aikaan ilma oli lämmintä.
Schroon joki oli hänen tiellään aivan sillä kohdalla, missä se järvestä
lähti, hän pysähtyi sen rannalle. Siinä hän söi viimeisen ateriansa,
loput kauraleivästään ja teestään. Kolmekymmentäkahdeksan mailia oli hän
kulkenut siitä kun oli matkaan lähtenyt; hänen vaatteensa olivat
repaleina, mokkasinit puhki kuluneet, mutta säärissä oli vielä voimia ja
tahdossa lujuutta. Vielä kaksikolmatta mailia, niin oli työ tehty;
kunnia voitettu. Mitä piti hänen tehdä, jatkaako suoraa päätä? Ei, hän
aikoi tunnin verran levätä. Pienen allikon ääreen hän teki hyvän tulen,
repi maasta suuren tukon poronjäkälää ja hieroi sillä koko ruumiinsa.
Sitten hän otti käsille alati valmiin neulansa, eikä aikaakaan, niin
mokkasinit jälleen olivat hyvässä kunnossa; hän kuivasi vaatteensa ja
makasi selällään, kunnes tunti oli melkein loppuun kulunut. Sitten hän
vyöttäytyi loppukoetukseen. Väsynyt hän kyllä oli, mutta ei vielä
likimainkaan lopen uupunut. Ja rautainen tahto, joka oli vuosi vuodelta
voimistunut, oli hänelle voittamattomana tukena.
Jälleen hän alkoi hitaasti, pitensi sitten askeliaan ja piankin juoksi
tuota tiedustelijain kuuluksi tullutta hölkkää. Taivas lopulta peittyi
pilviin ja kade, ulvova itätuuli toi sateen. Vihmasta vettyi maa; rankat
kevätkuurot kastelivat hänet; mutta käärö oli hyvässä turvassa ja hän
juoksi juoksemistaan. Sitten oli tiellä pitkiä pehmeitä lepikkösoita, ja
vain kompassi oppaanaan Rolf ponnisti sisään, poikki ja eteenpäin, alati
itää kohti. Tiheimmässä osassa hän tuskin pääsi mailia tunnissa, mutta
ei silti hellittänyt, eteenpäin vaan, märkänä ja kipein jaloin, hikisenä
ja repaleisena, mutta itsepintaisesti ja vakaasti. Kolmen aikaan hän
tuskin oli seitsemää mailia kulkenut; sitten hän saapui Thunderboltin
tasaiseen harvaan metsään ja siinä alkoi jälleen juoksu. Hölkk, hölkk,
hölkk, kuusi mailia tunnissa; ja jäljellä oli vain viisitoista mailia.
Kiinteänä, intoisena, hyvien sanomain tuojana hän ei vääjännyt eikä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 20