Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 09

Skookum ei voinut sinua kuulla; mutta isäni Kos Kob sanoi, että kun
hädässä huutaa apua, niin lähettää matkaan taian, joka kulkee kauemmaksi
kuin huuto. Voi niin olla; minä en tiedä: minun isäni oli ylen viisas."
"Näitkö sinä, Kuonab, Skookumin lähtevän?"
"En; se oli luonani monta tuntia sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mutta
se oli rauhaton ja vinkui. Sitten se jätti minut ja kului kauan,
ennenkuin kuulin sen haukkuvan. Mutta se oli semmoista 'ei ole asiat
oikein' haukuntaa. Minä lähdin. Se toi minut tänne."
"Se on varmaan seurannut jälkiäni koko juonikierroksen."
Tunnin kuluttua he lähtivät palaamaan mökille. Korpit nauroivat "ha --
ha -- haata" ja "ho -- ho -- hoota" heidän mennessään. Kuonab otti
turman sarven, jonka Rolf oli irti hakannut ja ripusti sen nuoreen
puuhun tupakkapalan ja punaisen tuulirihman keralla lepyttämään pahaa
henkeä, joka varmaan oli lähellä. Siinä se kiikkui monta vuotta, kunnes
puu kasvoi isoksi ja nieli sarven, kaikki paitsi kärjen, joka mätäni
pois.
Skookum vielä viimeisen kerran haistoi kaatunutta vihollistaan, osotti
sille halveksumistaan, niinkuin koirain on tapana, ja juoksi sitten
saaton etunenässä kotia kohti.
Ei sinä päivänä, eikä seuraavanakaan, vaan ensimäisenä päivänä, kun
taivas auringon laskiessa oli tyyni ja ruskottava, Kuonab lähti mäelleen
hartaudenharjotukseen, ja kun pienestä tulesta, jonka hän sytytti,
kohosi ilmaan savurihma, kuin luotirihma päällä rusottavasta pilvestä,
niin hän poltti näpillisen tupakkaa, ja kasvot ja käsivarret
kohotettuina kohti punaista valoa hän lauloi uuden laulun:
"Paholainen pojalleni ansan viritti,
Manito hänet pelasti;
Pelasti hänet Skookumin haahmossa."


XXXIV.
Tuohiset.

Rolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli
Skookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja
vaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään
puhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai
ystävyyden säteilyn puroiksi.
Juuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja
eristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja
vetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa
astiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät
käsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen
kunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri
yksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli
aika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että
pidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä
astioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä
metsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja
kun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein
turhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita,
siankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin
tehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja
alkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä
olisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja
käsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja
kömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin
täytyi tehdä vielä kippokin.
Kun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: "Isäni majassa ei
ollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin." Hän otti aitasta
suuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se
tuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi
nelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja
pisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän
sen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria,
jotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun
tarpeiksi keväällä.
Sillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja
halkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen
tuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla
pehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta
päästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin
vaatepidikkeitä.
Sitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä
muutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois
kuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä
tasaisia valkoisia rihmoja.
Tuohi levitettiin ja leikattiin sitten, niinkuin kuvasta näkyy.
[Kuva: Tuohiastioiden teko.]
Oli tarpeen pyöristää a ja b, koska ompeluksen reiät repisivät pois
kaistaleen, jos ne kaikki olisivat samalla syyllä. Kukin kulma
taivutettiin sitten keskeltä ja käännettiin kaksin kerroin (C), jonka
jälkeen haarukka pistettiin niitä siten pitämään (D). Tuohen syrjä oli
leikattu siten, että se poikki syiden oli suora, pitkin syitä kaartava.
Syrjän ympäri taivutettiin pehmenneet koivusäleet ja suurella naskalilla
läpiä pistellen neuloi Kuonab reunasälöt tuoheen kiinni
ylikatepistoksilla, niin että reunat tulivat sileät, ja tuohiastia oli
valmis (E). Jos astia tehdään sen tapainen kuin kuvissa F ja G, niin
voidaan käyttää paljoa vahvempaa tuohta, mutta semmoista on vaikea saada
vettä pitämään.
Nyt heillä siis oli pesuastia, ja yksi kiistan syy oli poistettu. Rolf
huvikseen ja opikseen teki enemmänkin tuohisia, eri kokoisia, minkä
kipoksi, minkä pienien kapineitten säilyttäjäksi. Se oli soveliasta
työtä nyt hänen levätessään ja toipuessaan, ja hänestä tuli taituri.
Katsellessaan sangen onnistunutta yritystä tehdä kalakoukkujen ja muiden
kapistusten säilytysastiaa, sanoi Kuonab: "Isäni majassa nämä olisi
väripiikeillä kirjattu."
"Niinpä niinkin", sanoi Rolf, muistellessaan tuohiesineitä, joita
intianit usein möivät, "saisipa nyt olla piikkisika."
"Ehkä Skookum löytäisi", sanoi intiani hymysuin.
"Annatteko minun tappaa ensi kahkin, jonka näemme?"
"Kyllä, jos piikit käytät ja poltat kuonokarvat."
"Miksi ne pitää polttaa?"
"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka
on ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me
olemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme."
Kului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui,
niin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.
He ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan.
Valkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä,
ovat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.
"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?"
"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada
joitakuita."
Hän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata
pois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti
ne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää
punakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut
keitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.
"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä," sanoi intiani.
"Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me
sanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan
keltajuuresta".[18]
Mutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen,
jota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan,
ovatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on
yksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten;
epätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan
päiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut
valmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut
piikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli
ostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut,
hänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma,
yhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.
Oli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin
vuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja
antoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen,
Skookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani
vastaan. Intiani sanoi: "Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä,
ellet näe."
Rolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti
se oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi,
että se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt,
ja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin
hän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.
Heidän eräänä päivänä istuessaan iltatulen ääressä, hän johti puheen
äitiinsä -- kuinka voimalliset taiat hänellä oli ollut, ja kuinka monet
pahat taiat olivat häntä kiusanneet. "Se oli hänelle hyvin paha taika,
jos koira nuoli hänen kättään taikka koski hänen ruokaansa. Kerran koira
nuoli hänen kättään, ja unikoira näkyi hänelle kolme päivää ennenkuin
hän kuoli." Jonkun aikaa vaiettuaan hän lisäsi: "Muutamassa asiassa minä
olen samanlainen kuin äitinikin."
Pari päivää myöhemmin Rolf sattui näkemään ystävänsä aitan takana
antavan Skookumin nuolla paistinpannun, heidän paistettuaan siinä
sarvaan rasvaa. Intianilla ei ollut aavistustakaan siitä, että Rolf oli
näkemässä, eikä hän koskaan saanut sitä kuulla.
Mutta samana yönä nuorukainen puolenyön jälkeen nousi hiljaa, sytytti
männyn päreen, hieroi vähän nokea kummankin silmänsä ympäri mustiksi
renkaiksi, jotta näyttäisi kauhistuneemmalta. Sitten hän rupesi
hakkaamaan Kuonabin rumpua, laulaen:
"Paha henki luovu,
Koirankuono kaikkoo."
Kuonab nousi hämmästyneenä istumaan. Rolf ei ollut huomaavinaankaan vaan
jatkoi, täristeli rumpua, lauloi ja tuijotti ylöspäin tyhjään
avaruuteen. Muutaman minutin päästä Skookum raapi ja vinkui aitan
ovella. Rolf nousi, otti puukkonsa, leikkasi tukon karvoja Skookumin
niskasta ja poltti ne pärevalkeassa, jatkaen sitten kamalan juhlallisena
lauluaan:
"Paha henki luovu,
Koirankuono kaikkoo."
Vihdoin hän kääntyi ja ollen vasta nyt huomaavinaan Kuonabin katselevan,
sanoi:
"Unikoira tuli minun luokseni. Minusta näytti kuin se olisi nuollut
mökin takana sarvaanrasvaa paistinpannusta. Se nauroi, sillä se tiesi
tekevänsä minulle pahan taian. Minä koetan karkottaa sen, ettei se voi
tehdä minulle pahaa. Minä en tiedä. Minä olen samanlainen kuin
äitinikin. Hän oli sangen viisas, mutta hän sen jälkeen kuoli."
Kuonab nyt nousi, leikkasi Skookumista vielä enemmän karvoja, lisäsi
hyppysellisen tupakkaa, sytytti palamaan ja lauloi palavien karvain ja
tupakan kitkerässä hajussa voimallisimman runonsa pahan taian
rikkoakseen; ja Rolf mielessään nauraen ja makeaan uneen vaipuen tiesi,
että taistelu oli voitettu. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä enää
milloinkaan, ei milloinkaan antaisi Skookumille padannuolijan, astiain
pesijän taikka pyyhkijän korkeata ja pyhää tointa.


XXXV.
Jäniksenpaulat.

Lumen syventyessä näkyi mökin ympärillä kaikissa viidakoissa joka
puolella valkoisen jäniksen jälkiä. Toisinaan metsästäjät näkivät
jäniksiäkin, mutta eivät välittäneet niistä sen enempää. Miksi olisivat
he hakeneet jäniksiä, kun valkohäntähirviä oli niin runsaasti?
"Osaatko pyytää jäniksiä?" kysyi Kuonab eräänä päivänä, Rolfin jälleen
ollessa entisellään.
"Voinhan ampua jonkun jousellani", nuorukainen vastasi, "mutta miksikä
minä, kun sarvaita on vaikka kuinka paljon?"
"Minun kansani aina metsästi jäniksiä. Toisinaan ei hirviä ollut;
silloin syötiin jäniksiä. Toisinaan, vihollisen maassa, ei ollut hyvä
metsästää muuta kuin jäniksiä tylpillä nuolilla, ja niitä syötiin.
Toisinaan oli leirissä vain naisia ja lapsia, -- ei ruokaa, ei pyssyjä;
silloin syötiin jäniksiä."
"Hyvä, tuonemme moniaan", ja Rolf otti jousensa ja nuolensa. Monta
valkoista pupua hän näkikin, mutta ne olivat aina tiheimmissä
pensaikoissa. Hän yritti toisenkin kerran, mutta ainaisen harmin virvet
ja oksat haittasivat jousta ja käänsivät syrjään nuolet. Monta tuntia
kului, ennenkuin hän vihdoin palasi, kantaen pehmeänahkaista
lumikenkäjänöä.
"Se ei ole meidän tapamme." Kuonab astui edellä viidakkoihin, katsoi
paikan, jossa oli monta polkua, leikkasi kimpun oksia ja teki niistä
aidan tapaisen, jossa oli monta aukkoa. Jokaiseen aukkoon hän asetti
lujasta rihmasta tehdyn paulan, jonka kiinnitti pitkään haarukan varassa
lepäävään saittaan, ja saitta oli siten asetettu, että kun paulaa
tempasi, niin saitta pääsi irti ja vuorostaan kohotti paulan ja sen
mukana otuksenkin korkealle ilmaan.
Kun he seuraavana aamuna menivät kokemaan, niin oli neljässä ansassa
kussakin lumivalkea jänis kaulastaan riippumassa. Niitä käsitellessään
Kuonab tunsi pahkan erään takakoivessa. Hän aukaisi sen varovasti ja
otti siitä ihmeellisen näköisen, tammenterhon kokoisen litteän nokareen,
joka oli lihasta muodostunut, karvain peittämä ja melkein suuren pavun
muotoinen. Hän tarkasteli sitä ja sanoi Rolfin puoleen kääntyen kiihkein
mielenkiinnoin:
"Ugh! olemme löytäneet hyvän metsästyksen. Tämä on Piito-uab-uus-ons,
pieni taikajänö. Nyt meillä on mökissä voimalliset lumot. Saatpa nähdä."
Hän kävi molemmilla tyhjillä pauloilla ja pujotti jäniksen kummankin
läpi. Kun he tunnin kuluttua palasivat pauloille, niin oli ensimäisessä
jälleen jänis.
"Niin se aina on", sanoi intiani. "Nyt saamme jäniksiä, koska vain
tahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä
hän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että
hänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli
sangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä."
"Kuule! mitä tuo on?" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien
kahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut,
sillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut
tehdä jonkun suurtyön.
"Japp, japp, japp", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa,
etteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen "jipp, jipp, jipp" puussa
istuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa "jauu, jauu, jauu" kun se
kaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat
aivan erilaiset kuin vihainen "japp, japp, japp", sen haukkuessa puuhun
noussutta karhua, tai ärisevä "hrrrjapp-hrrrjapp", jolla se osotti
vihaansa piikkisialle.
Mutta nyt se oli samaa "japp, japp, jappia" kuin karhuja puuhun
ajettaessa.
"Puussa jotain", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain
puussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he
paikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo
hervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita.
Viereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli
vihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka
ja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla
puun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei
yksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on
sangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän
ensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä
panostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se
yksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat
kantaa mökilleen.
Intianin silmissä hehkui omituinen liekki. "Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi;
se on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä."


XXXVI.
Majavan ansoilla outoja jälkiä.

Ansajuonet oli koettu kerran viikossa, ja turkisvarasto karttui
mainiosti. Oli saatu viisikolmatta majavaa ja melkein varmana saattoi
pitää, että niitä saataisiin pari kolme joka kerralla, kun
majavalammilla käytiin. Mutta joulukuussa sattui ikävä yllätys, kaikki
majava-ansat olivat tyhjiä, ja selvät merkit osottivat, että joku oli
käynyt paikalla ja vienyt saaliin. He seurasivat hänen lumikenkiensä
hämäriä jälkiä, jotka äskeinen tuuli oli melkein umpeen pyryttänyt,
mutta yöllä satoi vielä enemmän lunta ja jäljet hävisivät.
Ansajuonta ei varas vielä ollut löytänyt, näädän ja minkin saalis oli
hyvä. Mutta tämä oli vasta alkua.
Erämiesten laki salolla on hyvinkin samanlainen kuin kaikki alkuperäiset
lait; ensiksi tulleella on oikeus, jos hän nimittäin itse voi sen
hankkia. Jos voimallinen kilpailija tulee pyydysmaille, niin ensiksi
tulleen täytyy taistella miten voi. Laki hyväksyy kaikki, mitä hän
tekee, jos hänelle onnestaa. Laki hyväksyy kaikki mitä toinenkin tekee,
murhaa lukuun ottamatta. Se on: puolustaja saa toisen vaikka kuoliaaksi
ampua; hyökkääjältä se on kielletty.
Mutta se seikka, että Kuonab oli intiani, ja että Rolfia siksi luultiin,
olisi Adirondackissa kääntänyt yleisen mielipiteen heitä vastaan, ja
hyvin luultavaa oli, että kilpailija piti heitä oman pyyntioikeutensa
loukkaajina, vaikka taas se seikka, että hän oli tyhjentänyt heidän
ansansa ottamatta niitä mukaansa ja ettei hän uskaltanut näyttäytyä,
pikemmin osotti itseänsä syyttävän varkaan huonoa omaatuntoa.
Hän oli ilmeisesti tullut lännestä käsin; ehkä Racquet River maasta; oli
iso mies, jalasta ja askeleen pituudesta päättäen, ja perehtynyt
ansapyyntiin; mutta laiska, sillä hän ei ollut virittänyt ansoja. Hänen
päätarkotuksensa näytti olevan varastaminen.
Eikä kauaa kestänyt, ennenkun hän löysi heidän näätäansajuonensakin, ja
silloin hänen varkautensa lisääntyivät. Yksinkertaisimmat
mielenliikutukset ovat aina pinnalla, ja alkuperäisissä oloissa
puhkeavat ne ilmi hyvin vähästä. Rolf ja Kuonab tunsivat, että nyt oli
sota.


XXXVII.
Pekan eli kalastajanäätä.

Lumessa oli eräät suuret jäljet, jotka he monta kertaa näkivät; ne
olivat samanlaiset kuin näädän, mutta paljoa isommat. "Pekan", sanoi
intiani, "se iso näätä; se ylen voimallinen näätä, joka taistelee
pelotta.
"Kun isäni oli poika, niin hän ampui nuolella pekania. Hän ei tiennyt,
mikä se oli; se näytti vain suurelta mustalta näädältä. Se sai haavan,
mutta hyppäsi puusta isäni rintaan kiinni. Se olisi tappanut hänet,
ellei koira olisi joutunut apuun; sitten se olisi tappanut koiran, mutta
minun isoisäni oli lähellä.
"Hän antoi isäni syödä pekanin sydäntä, jotta hänen sydämensä kävisi
samanlaiseksi. Se ei hakenut tappelua, mutta haavotettuna se kääntyi ja
taisteli pelkäämättä. Se on oikea tapa; etsi rauhaa, mutta taistele
pelkäämättä. Semmoinen oli isäni sydän ja minun." Katsahtaen sitten
länttä kohti hän jatkoi uhkaavalla äänellä: "Tuo ansarosvo saa sen pian
nähdä. Me emme etsineet tappelua, mutta jonain päivänä minä hänet
tapan."
Ne suuret jäljet jatkuivat harppauksin, kadotakseen matalaan taajaan
metsään. Mutta ne löydettiin uudelleen.
Kulkiessaan hemlokkisärkän poikki mailin verran kauempana, he tulivat
toisille jäljille, jotka alussa olivat yhtenä pitkänä, syvänä, toista
jalkaa leveänä vakona, ja tässä vaossa näkyivät käpälien painalmukset,
jotka olivat kalastajanäädän jälkien kokoiset, mutta hajallaan
toisistaan.
"Kahk", sanoi Kuonab, ja "kahk" sanoi Skookumkin, mutta muristen ja
niskakarvat pystyssä, ja ehkä samalla muistaen ikävät kokemuksensakin.
Kun sen varovaisuus vielä näytti hyvin alkeelliselta, niin Rolf pujotti
vyönsä koiran kaulapantaan, sitten he seurasivat jälkiä, sillä Rolf
muisti paikalla, että tässä olivat kirjailutarpeet edellä juoksemassa.
He eivät kauaksikaan ennättäneet, ennenkun jälkiin yhtyivät toiset
--suuren kalastajanäädän jäljet; ja pian he kuulivat metsästä edestä
päin raaputusta, niinkuin kiipeämisestä, ja kerran, pari, heikkoa
etäistä tappelun rähäkkää.
Sukkelaan sitoen liiaksi urhoollisen Skookumin puuhun he hiipivät
eteenpäin, valmiina vaikka mihin, ja näkivät tuota pikaa sangen kumman
tappelun.
Tappelua se oli, vaikka siinä ihmeen vähän tapeltiin. Siellä näkyi otus,
valtavan mustan näädän tai lyhytjalkaisen mustan ketun näköinen. Se
seisoi turvallisen välimatkan päässä vastustajastaan, suuresta
piikkisiasta, joka oli puoleksi näkymättömissä kaatuneen puun takana,
takapuoli ja häntä vain vaaralle alttiina. Molemmat olivat sangen
hiljaa, mutta pian näätä murahti ja hyökkäsi eteenpäin. Piikkisika,
äänen kuullessaan, taikka ehkä tuntien lumen pöllähtävän siltä puolelta,
sivalsi hännällään; mutta kalastajanäätä pysähtyi siksi etäälle, ettei
isku sattunut. Sitten tapahtui valehyökkäys toiselta puolelta, samalla
seurauksella; sitten monta, ikäänkuin kalastajanäätä olisi tahtonut
väsyttää piikkisian hännän taikka kuluttaa sen piikeistä tyhjäksi.
Toisinaan hyökkääjä hyppäsi puulle ja ärsytteli piikkisikaa ylöspäin
sivaltamaan, ja monet kaarnaan uponneet valkoiset tikarit osottivat
näitä temppuja jo kestäneen jonkun aikaa.
Molemmat erämiehet näkivät nyt jäljistä, että samanlainen tappelu oli jo
tapahtunut toisenkin pölkyn luona, ja että piikkisian jäljissä siitä
lähtien oli veritäpliä. Millä keinolla kalastajanäätä oli pakottanut sen
pois lähtemään, ei ollut selvää, mutta pian he sen saivat nähdä.
Petettyään kahkia, kunnes se ei enää viitsinyt sivaltaa, alotti pekan
uuden liikkeen. Juosten piikkisian kuonoa suojelevan pölkyn toiselle
puolelle, se nopeaan kaivoi läpi lumen ja lehtien. Pölkky oli kolmisen
tuumaa maasta kohollaan, ja ennenkuin piikkisika oli huomannutkaan, oli
pekan raivannut aukon ja saanut kiinni piikkiniekan pehmeästä
piikittömästä kuonosta. Röhisten ja uikuttaen tämä veti taapäin ja
sivalteli peljättävällä hännällään. Mitäpä hyötyä siitä? Hakkasi vain
pölkyn täyteen piikkejä. Koko voimallaan kahk kiskoi ja riuhtoi, mutta
pekan oli voimallisempi. Kynsillään se levitteli reikää, ja kun uhri
väsymyksestä taukosi, niin pekan äkkiä hyökkäsi eteenpäin, heitti kuonon
ja purasi kiinni piikkisian vielä hellempään kurkkuun. Se ei tosin
saanut niin täydeltä purastuksi, että olisi henkitorven tavottanut,
mutta se piti kiinni. Minutin tai parin kahk ponnisteli epätoivon
voimalla ja sen sivalteleva häntä alkoi olla paljaana piikeistä, mutta
haavasta pisarteleva punainen puro uuvutti sen voimia. Kalastajanäädän
jota puunrunko suojeli, ei tarvinnut muuta kuin pitää kiinni ja odottaa
aikaansa.
Kahkin nostelut ja taapäin kiskomiset kävivät lopulta sangen heikoiksi;
kalastajanäätä oli melkein päättänyt tappelun. Mutta se alkoi jo käydä
kärsimättömäksi ja peräytyen reiästä se nousi puunrungolle, näyttäen
sangen rikkiraavitun kuonon; sitten ojentaen alas siron käpälänsä
lähelle kahkin olkapäätä se antoi sille äkkisysäyksen, niin että eläin
keikahti selälleen, ja ennenkun se pääsi ylös nousemaan, purivat
kalastajanäädän leuat sen rintaan kiinni, murtaen ja repien. Voimaton,
melkein piikitön häntä ei ulottunut siihen. Punainen veri virtasi ja
piikkisika makasi alallaan. Aina vähän väliä ylpeästi murahtaen pekan
kaivoi hampaansa lämpöiseen lihaan ja ravisteli ja raateli
voittamatonta, jonka se oli voittanut. Se nuoli verisiä leukojaan
kahdettakymmenettä kertaa, ahmien hurmetta, kun Kuonabin pyssy äänsi
"pau", ja pekan sai tilaisuuden uudistaa tappelunsa kahkin kanssa
kaukana autuaitten metsästysmailla.
"Japp, japp, japp!" hyökkäsi Skookum paikalle, vetäen perässään Rolfin
vyön pätkää, sen poikki jyrsittyään, koira kun oli päättänyt päästä
tappeluun osalliseksi vaikka millä hinnalla; ja ellei piikkisika nyt
olisi maannut maha taivasta kohti, niin olisi Skookum varmaan päässyt
uudelleen potilaan kirjoihin.
Tämä oli ensimäinen kalastajanäätä, jonka Rolf näki, ja hän tutki sitä
kuten ainakin eläintä -- tai ihmistä --, jota on kuullut paljon
kiitettävän, niin että se on saanut maineen ihannehohteen. Tämä siis oli
tuo metsien rosvoritari; se kamala musta kissa, joka ei pelännyt mitään
jalan kulkevaa. Tämäkö oli se ainoa, joka saattoi tapella kahkin kanssa
ja sen voittaa.
Tehtiin paikalla tuli, ja sillä välin kun Rolf keitti teetä ja verestä
riistalihaa päivälliseksi, Kuonab nylki kalastajanäädän. Sitten hän
leikkasi pois sen sydämen ja maksan. Kun ne olivat kiehuneet, antoi hän
Rolfille sydämen ja Skookumille maksan, edelliselle sanoen: "Minä annan
sinulle pekanin sydämen", ja koiralle: "Tuo ajaa sinusta kaikki piikit,
jos lähdet vielä kerran hulluttelemaan, niinkuin luulen sinun tekevän."
Pekanin niskanahkassa ja hännässä oli useita piikkejä, toiset uusia,
toiset selvästikin aikaisemmasta samanlaisesta tappelusta, mutta ne
eivät olleet nahkaa turmelleet. Ei näkynyt tulehduksen eikä myrkytyksen
merkkejä. "Niin se aina on", sanoi Kuonab, "piikit eivät voi sitä
vahingoittaa." Kääntyen sitten piikkisian puoleen hän huomautti
ruvetessaan sitä nylkemään:
"No kahk! siitä nyt näet, että oli suuri erehdys, kun et antanut Nana
Bojun istua pölkyn kuivalla päällä."


XXXVIII.
Hopeakettu.

Heidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti
kädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.
"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se
asustaa siellä."
"Miksi niin?"
"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku
muualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan."
"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?" arveli Rolf.
"Ugh! viidenkymmenen."
"Emmekö voi sitä saada?"
"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy
koettaa toista."
Tämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi
saattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän
katsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin
tuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten
hän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai
länsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen
joitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja.
Hän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi
tempun menestystä.
Päättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä
muutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet
seuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet
olivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut
ensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen
ympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa.
Eräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa.
Seuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.
Muuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta
kertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja
vihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa
turmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen
nautinnon hurmauksessa. -- Tuuma oli siis hyvässä alussa.
Seuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli
kauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan
puupölkkyyn.
Lähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen,
Kuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani
valkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan,
heitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän
hajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat
höyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.
Rolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies
sanoi: "Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju
liian väkevä." Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab
sanoi: "Nyt näyttää olevan oikea aika."
Ensimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli
selvään suuren ketun jäljet.
Seuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: "Hirviä!" Niin
toden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu;