Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 03

mutta kun sarvaan nahkaa ei ollut, tehtiin hyvä nuoliviini tuohesta,
joka ommeltiin kuusen juurilla, ja jousta varten öljykankaasta pitkä
huotra.
Sitten alkoi jousella ampumisen hidas harjottelu; nuoli pidettävä ja
jousi jännitettävä kolme sormea jänteellä -- peukalo ja pikkusormi
jouten. Pilkkana oli heinäpussi, joka oli kahdenkymmenen askeleen
päässä, kunnes opetteleva osasi siihen joka kerralla. Pussia sitten
vähitellen siirrettiin yhä kauemmaksi, kunnes välimatka oli
neljäkymmentä askelta. Se oli vakinainen ampumamatka, ja sillä oli
sitten harjoteltava, kunnes tulos oli tyydyttävä. Mutta Rolf ei
tietystikään harjaantunut ampumaan yhtä tarkkaan kuin intiani, joka oli
harjotellut lapsesta pitäen.
Jousella ampumisen taitoon kuuluu kolmenlaiset kokeet. Ensinnäkin
tähtäyskoe: Osaatteko ampua niin tarkkaan, että kymmenen askeleen päästä
osaatte kymmenen kertaa peräkkäin kolmen tuuman pilkkaan?
Toiseksi nopeuskoe: Osaatteko ampua niin sukkelaan, että teillä on
yht'aikaa viisi nuolta ilmassa? Jos sen osaatte, niin olette hyvä.
Voitteko pitää kuusi? Silloin olette jo sangen hyvä. Seitsemän on
ihmeteltävää. Ennätys kuuluu olevan kahdeksan. Viimeksi voiman koe:
Voitteko jännittää niin jämeän jousen ja antaa nuolen lähteä niin
puhtaasti, että se lentää 250 askelta tai kymmenen askeleen päästä
lävistää valkohäntähirven. Puhe kulkee eräästä sioux-intianista, joka
samalla nuolella lävisti kolme antiloppia, eikä ollut tavatonta, että
nuoli kerrassaan lävisti valtavan puhvelin kyljestä kylkeen. Kerran
muuan sotilas samalla nuolella lävisti puhvelin ja vielä tappoi sen
toisella puolella juoksevan vasikankin.
Jos olette näin kolmenkertaisesti etevä, niin pudotatte riekon tai
oravan joka nuolella, voitte joka lintuparvesta saada viisi tai kuusi,
voitte viidenkolmatta askeleen päästä tappaa valkohäntähirven, eikä
silloin nälkä ahdista, jos lienee metsässä riistaa.
Rolf tietysti innokkaasti halusi päästä taitoaan koettelemaan oikeassa
metsästyksessä, mutta monta kertaa hän ohi ampui ja monta nuolta menetti
tai särki, ennenkuin oli saanut edes punaisen oravan, ja näin hän
ainakin oppi entistä enemmän kunnioittamaan niiden taitoa, jotka voivat
jousella elatuksensa hankkia.
Olkoon siis tämä kokeena ja taidon näytteenä niille, jotka pitävät
itseään metsämiehinä: Menkööt yksinään erämaahan, jossa on riistaa,
ainoastaan jousi ja nuolet aseina, kulkekoot jalan 250 mailia ja eläkööt
koko ajan metsästä.


X.
Rolf ulkona työssä ja sen seuraukset.

_Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä
kolkassa, sano' Si Sylvanne_.

Se joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi,
ja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei
tosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto,
että on tuota toista auttanut.
Kuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen
naapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei
alkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta
sangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf
oli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja
niin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.
Mutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli -- hänellä ei ollut oikeutta
elää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä
tarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi
kalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä
naapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun
hänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin
kanssa, niin hän sanoi suoraan:
"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan
ajastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen." Kuonab ei sanonut
mitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että
se oli hyvä.
Rolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui
päivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa
maanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai
elonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja
paljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria
viikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui
ottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria
viikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat
kuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen
kaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja
dollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan
koko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi
hyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.
Oli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia
saamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika
toverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin
siitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton,
joka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä
sekaantua asiaan.
Mutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän
oli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa
jumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle
melkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole
sunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän
ei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä
uskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän
päätti tehdä rohkean teon "monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen",
nimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.
Niinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja
somistettuna, -- omasta mielestään, peilin edessä huuliaan
hymistellessään, melkein kirkastettuna -- liihottelemassa Piipunvarren
lammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina
lukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.
Hän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein
täynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti
pahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän
ihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun
lampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän
toisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei
uskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona,
mutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä
askelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän
kallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: "Seis!" Nyt täytyi
palata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen
itsepintaisuutensa sanoi: "Koeta ensin päästä törmän päälle," ja nyt
alkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli
tullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan
jyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.
Mikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä
tukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja
sen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan
villeiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän
paikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen
uskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä --
"hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea", kuten hän
jäljestäpäin sanoi, ja "tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen". Niin
niin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi
turvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän
peräytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä
edes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon
hän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti
kiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.
Iltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet -- heillä oli
leipää ja paistettua pesukarhua, -- niin ukko nousi kalliolle taivasta
katsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli
siihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän
ei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: "Sinunko?"
"Ei."
Varmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he
siis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes
tulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta
kuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain
perästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi,
joka sillä on vielä tänä päivänä -- "Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos
Cobin poika asui."


XI.
Ukkosilma ja puutulukset.

Kun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei
Kuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän
oppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja
pohjois- ja länsituulia vastaan.
Molempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä;
mutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.
Aurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin
paksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä
kävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn
varalle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta
puhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion
suojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan
askeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat
toisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja,
jotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli
kova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta
vastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin
kallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä
tuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä
maaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi
odottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy
muuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli
pois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken
luonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti
tuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta
vähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja
teräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava
vaikeus, -- taula oli kastunut ja siis kelvoton.
Tulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen
luotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä
tulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.
"Nana Boju oli karkeloimassa", sanoi intiani. "Näitkö, kuinka se teki
tulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä
tavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät."
Kuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen
kolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän
ja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman
vahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän
kuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta
teki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä
vähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut
hankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi.
Sitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho
kieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki
valmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri,
pisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti
männynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä.
Sitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes
pyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten
nopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä
täynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli
kädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani
ketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian
oli wigwamissakin valkea.
Koko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut
minuttiakaan.
Se on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan
kuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja
mikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa
työtä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.
Pian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin
kummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin,
joka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin
totuttuaan.
Samana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama
oli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen
silloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin
puihin kuin tammiin. "Onko se totta, Kuonab?"
"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee
se petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun.
Vain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja
koivuun."
"Miksi ne välttävät?"
"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet
ja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar."
"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro."
"Ehkä toiste, ei nyt."


XII.
Murmelin ajo.

Vehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se
järjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan
korvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät
oikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla
olleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä
mitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä
sitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle.
Kerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa,
kun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään.
Sitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se
oli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä
vahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat
jotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.
Vaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen
maallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen
tulevan murmeleita tappamaan.
Ja intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä
herkullisimpana syötävänä.
Rolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi
mentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli
murmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten
vihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat
murmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden
suuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa.
Suurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana.
Vainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa
paikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab
päätti olevan lähestyessä apua.
Rolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita
metsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän
nyökkäsi päätään, niin se merkitsi "eteenpäin"; kun kätensä kohotti,
kämmen eteenpäin, "seis!" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön
tasalla, "kaikki hyvin"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten
taivutti alaspäin, niin se merkitsi "mennyt reikään". Mutta Rolfin ei
pitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki
kysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen
eteenpäin.
Kuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa,
ja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana,
ettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli
vain jalan korkuista.
Sillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana,
sen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt
ainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja
vaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen
hyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki
kysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: "Kaikki
hyvin, siellä ne ovat." Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi
vakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman
merkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.
Hän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin
silmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja
kun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri
hätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.
Metsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan
varottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin,
pysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana
olivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne
rauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab
silloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta
varalle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen.
Tsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui
nurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin.
Tsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti
kuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut
häntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti
jonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi
tuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt
vähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli
sanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää
vienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin
kutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei
tietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana,
nousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi
ulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.
Nyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen
metsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp!
varsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti
tuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli
livahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.
Kuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi
Rolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen
lihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät
osaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli
on, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä
tarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.


XIII.
Taistelu syvyyden haltijan kanssa.

Kun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab
osotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli
kaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi
parin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että
ensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen
selkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea
lajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin
tunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän
näköistä syvyyden hirviötä.
"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut", sanoi mies punainen.
"Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan.
Näin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan;
se kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden
alle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen.
Toisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se
karkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain
muutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne
olivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta
joka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani
ja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet
puhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen
pirulta. _Minä pelkäsin!_
"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen
tarvitsee hävetä, -- se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa
pelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se
on minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti.
Kolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on
karkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani,
verkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä -- enimmäkseen
niinkuin tänäänkin.
"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni
koira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle
sorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin
kerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi
veteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin
ja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden
poikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi.
Sitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja
meloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin,
että se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en
mitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä
näkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!
"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi
minuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin
tiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha
manito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'
"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa
hakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran
pistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että
olisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva
lähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.
"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen
pyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen
istunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä
tappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani.
Mutta se ei tule.
"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se
pahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla
voimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran
pelkäämään. _Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen
kohtaan._"
Eikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli
lähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen
päähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille,
että kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin
astui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin
viidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja
vihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi,
päivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi
sitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan
ja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. "Se on paistattamassa
itseään -- Bosikado -- maalla!"
Intiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi
pyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan!
Siinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky.
Ranta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä
rantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen.
Kuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan
hän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä
ja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa
veden puolelta -- joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa,
koska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja
koska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi
lähestyä.
Rolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle,
josta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa
silmällä.
Nuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja
vihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on
kokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat
ovat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä
nokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät
petolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin
pölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja
pienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää
kilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat
näkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi
hirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä
jykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat
hermovärähdyksen.
Syvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui
ruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen
käteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli
kymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä
vedessä.
Äkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi,
nuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu
mennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti
voimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle
päin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia
kyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta
veitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten
toisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan,
mutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan
luiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan
käpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa
sidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan
sekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin
kouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen
pinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon.
Huomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän
kitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.
Rosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni
eikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi
hairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja
puraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi
tomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja
iski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön