Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 14

Total number of words is 3687
Total number of unique words is 1955
26.2 of words are in the 2000 most common words
35.6 of words are in the 5000 most common words
39.5 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
käryytti hän ketripuuta? miksi lauloi hän niin kummallisesti? Niin aina,
hän alkoi jälleen. Rolf lähti ulos näkemään ja kuulemaan. Intiani lauloi
laulua, vienosti helähytellen vaatepäisellä puikolla peltiastiaa. Rolf
myöhemmin oppi sanatkin:
"Tule, Kaluskap, velhot karkota,
Ne jotka armaalleni pahaa tekevät."
Annette ei liikkunut, hengitti vain keveästi, maaten suloista, rauhaisaa
unta ensi kerran monesta ajasta.
"Eikö hänen olisi huoneessa parempi?" kuiskasi huolestunut äiti.
"Ei, antaa Kuonabin pitää oman päänsä", ja Rolf itsekseen ihmetteli,
olisikohan monikaan istunut pikku Wee-ween päänalusen vieressä ja
karkotellut kärpäsiä hänen viimeisen vuoteensa luota.


LII.
Annetten uusi puku.

_Syvät tunteet eivät itsessään paljoa paina; mutta jos ne toimella
tyynnytät, niin sanon sinua mieheksi; mutta jos itkemällä, niin
kivisydän olisi sinulle parempi -- sano' Si Sylvanne_.

"Kuonab, minä menen ja ammun hänelle pyyn."
"Ugh, hyvä."
Rolf siis läksi. Hetken hän oli taipuvainen suostumaan Skookumin
rukoukseen päästä mukaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen
ja parempi tuuma. Skookum luultavasti löytäisi jonkun emälinnun, jota ei
kenenkään pidä ampua kesäkuussa; uroslinnun taas hän itse löytäisi
yksinkertaisella tavalla: kuuntelemalla. Ilta oli tyyni ja ennenkuin
Rolf oli puolta mailiakaan astunut, niin hän kuuli etäistä sepelpyyn
päristystä: "_Thumpp, thumpp, thumpp, thumpp -- rrrrrrr_". Hän astui
nopeaan ja varovasti sinne päin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uutta
päristystä. Kun sitä piti odottaa, niin hän polvistui sammaleisen
kaatuneen lahopuun viereen ja löi sitä kädellään, matkiakseen metsäkanan
"thumppia" ja pärinää. Ja paikalla tuli vastaus.
"_Thumpp -- thumpp -- thumpp, thumpp rrrrrrr"_ sotaisen uhmaavana ja
kiihkoisesti, ja lähemmä hiipiessään Rolf huomasi soittelijan, joka
mahtipontisena patsasteli edes takaisin kaatuneen puun rungolla,
viidenkymmenen askeleen päässä. Hän tähtäsi vakaasti, ei kuitenkaan
päähän, kun pyssy oli outo ja matka siksi pitkä, vaan ruumiiseen. Pyssyn
paukahtaessa lintu kaatui kuolleena ja Rolfin rinnassa hytkähti pieni
ilon hurmahdus, jonka hän luuli tulevan pienen potilaan muistelemisesta,
mutta jonka tarkempi erittely varmaankin olisi osottanut yhtä suuressa
määrin johtuvan hänen oman taitonsa ja äsken ostamansa pyssyn
tuottamasta ylpeydestä.
Yö oli tulossa kun hän palasi takaisin, ja hollantilainen isäntä ja
emäntä näyttivät olevan jostain kiihkoissaan. "Tuo indiani sanos, ettei
Annettea tuodakka yäks huaneesse. Pitääks hänen nukut ulkkon, -- niink
koera -- niink niggeri -- niink kerjälääse? Jah, se paha, eiks olkki?"
Ja ukko Hendrik parka oli kovin huolestunut ja ihmeissään.
"Hendrik, luuletteko te, että Jumala antaa huonompaa ilmaa yöllä kuin
päivällä?"
"Ah, tiäränks mnää?"
"Noh, näettehän te, että Kuonab tietää mitä tekee."
"Jah."
"No hyvä, antakaa hänen tehdä. Hän taikka minä makaamme lapsen luona; ei
hänellä ole mitään hätää." Ja Rolf ajatteli, mitä katalaa hän pirtissä
oli nähnyt vuoteissa ryömivän.
Rolf luotti paljonkin intianin rohtotaitoon, mutta vielä enemmän hän
luotti oman äitinsä neuvoon. Hän oli päättänyt antaa Annettelle kininin,
mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla, saattoiko hän asiaan sekaantua.
Vihdoin hän sanoi: "Nyt on jo kylläksi viileätä; minä asetan nämä ohuet
uutimet hänen vuoteensa ympärille."
"Ugh, hyvä!" mutta punainen mies jäi siihen istumaan, hänen niitä
asetellessaankin.
"Ei sinun tarvitse enää olla täällä, kyllä minä jään vartijaksi,
Kuonab."
"Annan pian enemmän rohtoa," vastasi intiani, saattaen Rolfin uuteen
pulaan. Hän siis muutti juontaan. "Etkö tahtoisi ottaa tätä pyytä ja
keittää siitä liemiruokaa. Minä olen käsilläni pidellyt myrkyllistä
köynnöstä, enkä uskalla siihen koskea."
"Jahaa, mut se onki _mnuun_ tehtäväni. Antakaa se mnuull vaan." Ja
lihava äiti laski kiireisesti nuorimman lapsensa kätkyeeseen ja alkoi
touhuten ryhtyä keittopuuhiin.
"Taaskin tuli tenä", ajatteli Rolf, mutta jenkkiläisäly keksi keinon.
Hän tunnusteli toisella kädellään maljaa, jossa oli käärmeenjuuri-teetä.
Se oli haaleata. "Annatko sinä sen kuumana vaiko kylmänä, Kuonab?"
"Kuumana."
"Minä vien sen sisälle ja lämmitän." Hän teki niin ja ajatteli
mennessään: "Kun Kuonab ei salli minun antaa kuorta, niin antakoon
_itse_." Hämärässä keittiössä hänen oli helppo kaataa teehen kenenkään
huomaamatta kininimehua. Sitten hän lämmitti teen ja vei sen ulos, jonka
jälkeen Kuonab itse antoi sen sairaalle lapselle.
Makuuajan lähestyessä sairas, kuullessaan intianin lupaavan nukkua hänen
luonaan, sanoi heikolla äänellä: "Äiti, äiti", ja kuiskasi äitinsä
korvaan: "Minä tahdon Rolfin."
Rolf levitti peittonsa lapsen vuoteen viereen ja nukkui kevyttä unta.
Kerran tai kahdesti hän nousi Annettea katsomaan. Tämä unessaan
liikahti, mutta ei kuitenkaan herännyt. Rolf katsoi, että sääskiharso
oli paikallaan, ja nukkui sitten aamuun asti.
Lapsi oli aamulla kieltämättä paljoa parempi. Ensimäinen hyvä oire oli,
että ruoka rupesi paremmin maittamaan, ja sepelpyy sai täyttää
luomisensa tarkotuksen. Käärmejuuri ja kinini tehosivat jalosti, ja
lapsi parani siitä pitäen nopeaan. Äiti luonnollisesti halusi saada
lapsensa takaisin huoneeseen. Se oli selvää, että hänen täytyi
pikapuoliin muuttaa. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana, että noita
ruskeita iljetyksiä aina piti olla vuoteessa.
Mutta Rolf ajatteli toisin. Hän tiesi, mitä hänen äitinsä olisi
ajatellut ja tehnyt. Siitä seurasi uusi matka Warreniin ja hän toi
sieltä väkevästi löyhkäävää öljyä, jota niihin aikoihin sanottiin
"maaöljyksi", -- se oli raakaa petrolia. Kun sitä oli valettu kaikkiin
sängyn rakoihin ja seinänrakoihinkin vuoteen ääressä, niin se suuressa
määrin vähensi, melkeinpä hävitti sen "ruton, joka pimeässä kulkee".
Kuonab sillä välin oli kelpo vastaanoton hyvitykseksi tehnyt ahkerasti
maatyötä. Mutta kun viikko oli kulunut, niin hän alkoi osottaa
levottomuuden oireita. "Meillä on rahoja kylliksi, Nibowaka, miksi
viivymme?"
Rolf paraillaan nosti kaivosta sangolla vettä. Hän laski sangon kaivon
partaalle, katsoi kaivoon ja sanoi hitaasti: "Enpä tiedä". Mutta jos
oikeata syytä olisi etsitty, niin se olisi ollut se, että tämä oli ainoa
kotoinen piiri, minkä hän tunsi. Heimotunne häntä pidätti, ja pian
huomattiin, että juuri sama tunne se yllytti Kuonabia matkaan.
"Minä olen kuullut", sanoi intiani, "että heimoani vielä asuu Canadassa,
Rouse Pointin takana. Tahtoisin käydä heitä katsomassa. Punakuussa
(elokuussa) tulen takaisin".
He siis vuokrasivat pienen kanuun, ja eräänä kirkkaana aamuna Kuonab
lähti sillä taipaleelle, Skookum keulassa; lähti melomaan lähes 120
mailin matkaa George-järven ja Champlain-järven tyyntä pintaa. Kanuu
loittoni mustaksi pisteeksi järven pinnalla; häipyi hitaasti
näkymättömiin, kunnes näkyi vain välähtelevä mela, ja vihdoin sekin
katosi niemen taa.
Seuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin
lähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen
tarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka
Rolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa
edestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut
kummallekaan tyydyttävä.
Mutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä
Annette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja
eräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä
äitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa,
mutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään
lapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran
eläissään moisella tärkeällä matkalla.
Mutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa,
joku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut
mitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa
"isolle veikolleen", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.
"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'", alkoi
tyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa
tarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka
George-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. "Missä hänen
vaimonsa oli?" "Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?"
"Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni
porsas olisi parempi kuin vuohi" j.n.e.
Rolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui,
kun tyttö sanoi Kuonabia hänen "Perjantaikseen".
Länsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan
kauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja
rattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin
rattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis
istua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja
liverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä
niinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen
ja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan,
säkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi
dollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä
oikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf
huomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen
vähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää
perustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen,
mitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä
mukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.
"Kaunistako?" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen
pilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä
ja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui,
pilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin
te ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun
huomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen
pumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa
kaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken
tunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi _kiiltävät
messinkinapit_.
Warren piti ruokalaakin, -- sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet
rasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken
piti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan
pöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten
posliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.
Puhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen
samaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:
"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun
saisin toisen kanuumiehen".
Rolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: "Paljonko te maksatte
palkkaa?"
"Viisikolmatta dollaria ja ruuan."
"Kelpaisinkohan minä?"
"Well," sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: "Mikä ettei? Voisitko
lähteä jo huomenna?"
"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi."
"No hyvä, asia on sovittu."
Ja siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.
Mutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: "Saanko vähän tuota ja
tuota?" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin
kaikkia.
Puolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti
kiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä,
syvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta
alakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun
kuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: "Rolf, sinä
revit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin".
Kello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven
poikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan
omaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.
Puvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta
lupasi: "Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on
joutlast aikka". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin
siemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa,
johon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika
tuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli
viritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman
onnellisena.


LIII.
Matkalla suureen kaupunkiin.

_Se on epäonnistunut mies joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa
-- sano' Si Sylvanne_.
Lapset vielä nukkuivat, kun Rolf seuraavana aamuna lähti. Hän näki
vilaukselta Annetten, joka vielä nukkui punaisen parasollin alla, mutta
pukukangas ja messinkinapit olivat pudonneet lattialle. Rolf astui
kanuuhun. Varhaisen aamun peilityyneys oli vesillä, ja pieni alus liiti
kohisten ja nuokkuen sen pintaa. Puolen tunnin kuluttua se oli Callanin
rannassa maalle vedettynä. Vielä tunnin, toista juostuaan ja
harppailtuaan hän oli Warrenissa, valmiina työhön. Kun hän voimakkaana
ja reippaana astui puotiin, posket hehkuen kävelemisestä, siniset silmät
vilkkaina siitä ajatuksesta, että hän pian pääsisi Albanyyn, niin
kauppias ei voinut olla ihastelematta häneen näköään, varsinkin kun hän
muisti heidän edelliset kohtauksensa ja ajatteli kuinka hyvää
arvosteluälyä ja nopeata päätöskykyä hän oli osottanut.
Katsellen notkeata punaposkista nuorukaista hän sanoi: "Sanoppa, Rolf,
oletko sinä intiani?"
"En".
"Oletko sitten veripuoli?"
"En, kyllä minä olen jenkki; nimeni on Kittering; minä olen syntynyt ja
kaavannut Reddingissä, Connecticutissa."
"Niin aina, siltä kyllä näytät. Ensiksi luulin sinua intianiksi. Sinä
_näytit_ niin tummaveriseltä (Rolf nauroi hiljaisessa mielessään,
muistellessaan tuota pähkinäpuuväriä), mutta minun täytyy sanoa
iloitsevani siitä, että olet valkoinen."
"Katsoppa tänne, Bill, tämä on nyt Rolf, Rolf Kittering, joka lähtee
sinun kanssasi Albanyyn." Bill, keski-ikäinen, romuluinen, latuskajalka,
isokätinen mies, puoleksi jätkä, kohotti terävät harmaat silmänsä
nahkakimpusta, jota hän paraillaan siteli.
Warren sitten vei Rolfin syrjään ja selitti: "Lähetän tällä matkalla
alas kaikki nahkani. Niitä on kymmenen kimppua, kuudenkymmenen naulan
painoisia kukin, melkein koko omaisuuteni. Ne on vietävä suoraa
Vandamille, elkääkä niitä jättäkö yöllä eikä päivällä, ennenkun olette
siellä. Vandamin liike on aivan satamarannassa. Ilmotan sinulle tämän
kahdesta syystä: joella on rosvoja ja varkaita niin että vilisee. Niille
ei olisi mikään mieluisempaa kuin anastaa viidensadan dollarin
nahkakimppu. Ja toiseksi, vaikka Bill on mies mitä paras joella, niin on
hän kuitenkin kovin viinaan menevä; on mennyttä miestä, heti kun alkuun
pääsee. Mutta minä olen huomannut, että sinä taas olet aina kieltänyt
täällä. Älkää sen vuoksi poiketko Troyhin, ja kun tulette Albanyyn, niin
menkää suoraan Vandamiin. Saatte mukaan kirjeen, joka ilmottaa kaikki,
ja kauppias antaa tavarat, jotka teidän on takaisin tuotava. Hän on
jonkinlainen osamies, ja hänen käskynsä on sama kuin minunkin.
"Oikeastaan minun pitäisi lähteä itse, mutta juuri tähän aikaan tulevat
kaikki nahkat ja minun pitää olla paikalla kauppoja tekemässä, ja koita
taas on niin paljon, etten uskalla pitää nahkoja kauempaa
varastohuoneessa."
"Mutta entä jos Bill tahtoo poiketa Troyhin?" sanoi Rolf.
"Ei, ei hän sitä tee. Hän on kyllä oikea mies, kun on selvänä. Kirjeen
minä olen antanut hänelle."
"Ettekö voisi antaa kirjettä minulle, siltä varalta?"
"Tokkopa, Bill suuttuisi niin, että paikalla jättäisi."
"Ei hän saa sitä tietää."
"Se on totta, niinpä teenkin." Ja kun he sitten lähtivät jokea melomaan,
niin pöyhkeili Billin ulkotaskussa, ikäänkuin varta vasten itseään
näytellen, tuo tärkeä kirje, jossa kaikki ohjeet olivat. Mutta Rolfilla
oli siitä jäljennös sisätaskuunsa kätkettynä, vedenpitävään kankaaseen
käärittynä, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin hän ja Warren.
Bill _oli_ miestä mitä parasta joella, ystävällinen ja hiljainen vanha
salolainen ja paljoa väkevämpi kuin päältä näytti. Hän tiesi
turkistavaran arvon ja ymmärsi kuinka paha sille oli kastuminen, eikä
hän sen vuoksi mennyt urheilemaan semmoisiin koskiin, joita ei tuntenut.
Monta kertaa oli sen vuoksi taivallettava ja kova oli työ.
Tokkopa monellakaan on aavistusta siitä, kuinka kovaa työtä taivallus
on? Joka tahtoo saada siitä vähän esimakua, ottakoon selkäänsä kolmen
leiviskän jauhosäkin ja astukoon sitten neljännesmailin tasaista maata
ja viileällä säällä. Ellei hän ole tehnyt enemmänkin sitä työtä, niin
hän, ennenkun on puoltakaan matkaa kulkenut, huomaa sen raskaaksi
taakaksi. Otaksumme sitten, ettei taakka olekaan pehmeä, niinkuin
jauhosäkki, vaan että siinä on terävät kulmat; kantaja piankin tuntee
sen kidutuksen. Otaksukaamme, että kannettava taakka on kahta vertaa
suurempi; voimia se kysyy paljoa enemmän kuin kaksi sen vertaa. Ja
otaksumme vielä viimeiseksi, ettei matka ole neljännesmailia, vaan koko
maili, eikä tasaista maata, vaan suota, kalliota, kivikkoa, ryteikköä,
eikä sää ole viileätä, vaan tukahuttavan kuumaa, niinkuin se on kesällä
metsässä, ja että sääsket hyökkäävät kiinni kaikkiin paljaisiin ruumiin
osiin ja saavat sen vapaasti tehdä, kun molemmat kädet ovat kiinni joko
taakassa taikka vesoissa ja oksissa, joista taivaltaja hakee tukea
jyrkillä kohdilla -- niin silloin hän saa vähän käsitystä siitä, mitä
taivaltaminen merkitsee. Mutta taivalluksia oli monta, ja jokainen
niistä täytyi molempien venemiesten kulkea kuuteen kertaan raskaan
taakan kera, viidesti tyhjänä miehenä. Ihmekö siis, että venemiehet
monasti laskevat jonkun vihaisenkin kosken onnen kaupalla, päästäkseen
taivalluksen rasituksista sääskisessä metsässä.
Billin uskollisuutta osotti, että he taivalsivat monen semmoisenkin
kosken ohi, jonka hän oli ennen laskenut, koska hän oli saanut
vastuulleen kauppiaan kallisarvoisten turkisten onnellisen viemisen
perille saakka.
Matka Warrenista Albanyyn laskettiin kahdeksaksikymmeneksi mailiksi,
mutta pysäkkejä ja taivalluksia oli monen monta, niissä tärväytyi paljon
aikaa, ja kokonainen viikko sai kuluneeksi, ennenkun Bill ja Rolf olivat
kulkeneet Glens Fallsin, Fort Edwardin ja Schuylervillen siirtokuntien
ohi ja raskaine kuormineen päässeet pienen Troyn kaupungin kohdalle,
josta alkaen joki on tyyntä leveätä suvantoa. Rannalta tervehtivät
Billiä joutilaat jätkät, mutta Bill ei ollut kuulevinaankaan heidän
houkutuksiaan. Molemmat venemiehet vaan jatkoivat rauhallisesti
matkaansa, hyvillä mielin siitä, että matkan vaivat nyt oli voitettu,
kosket taakse jätetty ja että sama leveä tyyni suvanto veti satamaan
saakka.


LIV.
Albany.

Ainoastaan se, joka nuoruudessaan vihdoinkin on päässyt jonkun suuren
kaupungin näkyviin, josta hän on kaiken ikänsä haaveillut, johon päästä
käennyt, ainoastaan se voi käsittää Rolfin tunteet kun he olivat
viimeisen suuren mutkan kiertäneet ja Albany -- _Albany_ kohosi
näkyviin. Albany, ensimäinen Yhdysvaltain kaupunki, joka sai
kaupunginoikeudet; Albany, sen tärkeimmän valtion pääkaupunki; Albany,
jossa asui lähes kuusituhatta ihmistä ja jossa oli niin vilkas liike;
Albany, joka julkisine rakennuksineen kauniina ja arvokkaana loisti
mahtavalle Hudsonille, joka siitä alkaen kantoi suurimmatkin laivat
mereen saakka.
Rolf oli paljon lukenut raamattua, ja nyt hän mielestään käsitti
apostoli Paavalin tunteet sinä historiallisena päivänä, jona hänen
elinaikainen toivonsa toteutui, jona hän ensi kerran lähestyi ikuista
kaupunkia, -- jona mahtavan, uljaan Rooman tornit hänelle vihdoin
näkyivät.
Pitkät satamalaiturit olivat täynnään mastoja ja köysiköitä; veden
pinnalla vilisi veneitä ja kanuita; satamasiltain takana olivat
puumakasinit ja niiden takaa näkyivät monenkertaiset puurakennukset, ja
kaikkia muita korkeammalle kohosi Capitolium, maan isien yhtymäpaikka.
Rolf ei ollut aivan tietämätön meriasioista, ja kaikkien näitten
mastollisten laivain keskellä hänen katseensa nyt käsitti oudon,
kömpelön näköisen aluksen, jonka kummallakin puolella oli valtava
vesiratas. Kun se tuli selvemmin näkyviin, niin hän saattoi nimenkin
lukea, se oli "_Clermont_", ja hän tiesi siitä, että se oli Fultonin
kuulu höyrylaiva, höyryn aikakauden ensimäinen.
Mutta Bill ei joutanut semmoisia katselemaan. Albany, Hudson,
"Clermont", kaikki oli hänelle tuttua, ja vakaasti hän ohjasi venettä
sitä siltaa kohti jonka hän vanhastaan tunsi.
Rannalla kökötti pollarien päissä jätkiä ja nämä tervehtivät häntä,
aluksi kompasanoilla; mutta veneen tullessa lähemmäksi Bill tunnettiin.
"Helloo, Bill, vai olet sinä palannut? Hauska nähdä," ja apua tarjottiin
joka taholta kanuun maihin laskiessa.
"Well, well, well, vai sinäkö se todella olet," sanoi erään
turkiskauppiaan urkkija erinomaisen ystävällisellä äänellä; "tuleppas
mukaan, niin saat ryypyt."
"En tule," sanoi Bill jäykästi, "ensin ajetaan asiat ja vasta sitten
ryypätään."
"No mutta, Bill, eihän tästä ole Van Roostiin kuin kymmenen askelta ja
siellä on juuri aljettu uusi tynnöri -- mitä parasta."
"Ei, johan minä sen sanoin, minä en maista -- nyt."
"No jaa, olkoon sitten, tiedäthän sinä asiasi. Minä ajattelin, että sinä
ehkä olit iloinen, kun taas meidätkin näit."
"Well, no enkö sitten muka ole?"
"Helloo, Bill," ja Billin lihava lankomies ilmestyi sillalle. "Tämä
minulle tekee hyvää, ja sisarellesikin, joka on niin ikävöinyt sinua.
Ryyppy nyt pitää saada."
"Ei, Sam, en minä nyt jouda ryyppylle; minulla on asioita ajettavana."
"Weil, yksi vain pään selvitykseksi. Sitten ajat asiasi ja palaat meidän
luo."
No, Bill lähti ottamaan yhden ryypyn pään selvitykseksi. "Kuules Rolf,
parin minutin kuluttua minä palaan," mutta Rolf ei häntä sen koommin
nähnyt moneen päivään.
"Parempi on, kun tulet sinäkin samaan matkaan, penikka," sanoi joukosta
muuan punanokka. Mutta Rolf pudisti päätään.
"Anna minä autan sinua, että saadaan kaikki rannalle," tarjotteli muuan
puhelias vieras, jolla oli vain yksi silmä.
"En minä tarvitse apua."
"Millä ihmeellä sinä aiot ne yksin saada?"
"Well, yhden asian saisitte mielellänne tehdä; menkää ja tuokaa tänne
Pietari Vandam."
"Minä vartioin tavaroitasi sillä aikaa kun _sinä_ käyt."
"Ei, minä en voi lähteä."
"Mene sitten hiiteen, pidätkö sinä minua juoksupoikanasi?" ja Rolf
jätettiin yksin.
Hän oli vasta alkaja kaupan alalla, mutta hän alkoi kuitenkin jo
käsittää "_turkis_"-sanan mahdin ja sen kaupan tärkeyden. Turkikset
olivat erämaitten arvokkain tuote, ja ainoastaan metsämiehet saattoivat
niitä hankkia. Maailman kauppiaat himoitsivat turkiksia yhtä ahneesti
kuin kultaa, ja vielä paljoa ahnaammin kuin jalokiviä.
Ne olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa
nahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että
mies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet
niistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa
maksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn
välikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin
vientikauppiaitten aivan suunnattomat.
Oliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa
laajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman
nahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita
ryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä
asioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja
Warrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen
mieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta
vahvistusta.
Aamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen
tuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: "Tietääkö
kukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?"
"Kyllä, se on aivan tuossa", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli
vain satakunnan askeleen päässä.
"Tunnetteko hänet?"
"Kyllä, hän on minun isäni", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen
poika.
"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että
minä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita."
Pojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä
kymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi
rantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi
näkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän
kuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.
"Oletko sinä Warrenin miehiä?"
"Olen".
"Yksinäsikö olet?"
"En, tulin Bill Bymuksen keralla. Mutta hän lähti jo aamulla pois; en
ole häntä sen koommin nähnyt. Minä pelkään, että hänelle on sattunut
joku vastoinkäyminen."
"Minne hänen piti mennä?"
"Tuonne kapakkaan ystävien kanssa."
"Vai sinne, se on hänen tapaistaan; niin, kyllä hänelle on sattunut se
tavallinen vastoinkäyminen. Ei hänestä nyt ole mihinkään yhteen
viikkoon. Viime kerralla hän oli vähällä menettää kaikki nahkamme.
Katsotaanpa nyt, mitä sinulla on mukana."
"Oletteko te Pietari Vandam?"
"Olen tietenkin."
Mutta Rolf näytti epäilevän. Siihen oli kokoontunut pieni joukko
uteliaita ja Rolf kuuli monta ääntä: "On, tämä on Pietari, olkaa huoleti
sen puolesta." Mutta Rolf ei tuntenut puhujiakaan. Hänen epäröivä
ilmeensä ensiksi harmitti hollantilaista, sitten huvitti häntä ja
lopulta hän remahti sydämelliseen nauruun.
"No noh, sinä näyt ajattelevan meistä pahaa. Katsos tänne", ja hän veti
taskustaan mytyn kirjeitä, jotka kaikki oli osotettu Master Pietari
Vandamille. Sitten hän näytti kultakellon, jonka selkään oli kirjotettu:
"Pietari Vandam"; sitten hän näytti sinettinsä, jossa seisoi "Petrus
Vandamus". Sitten hän kääntyi pojan puoleen ja sanoi: "Juokse, tuolla on
pastori Tri Powellus, ehkä hän auttaa meitä." Mustaviitta, polvihousu,
latuskahattu kirkonmies tuli ja sanoi mahtipontisesti: "Kyllä, nuori
ystäväni, ilman epäilystä voit olla vakuutettu siitä, että tämä on
erittäin kunnianarvoisa seurakuntalaisemme, Master Pietari Vandam; mies,
joka on hyvin tunnettu kauppamaailmassa."
"Ja nyt", sanoi Pietari, "syntymätodistukseni ja vihkimätodistukseni
avulla, jotka kaikella mahdollisella kiireellä tuodaan nähtäväksesi,
minä toivon saavani sinut tunnustamaan minut siksi, kuka olenkin."
Asema, joka alussa oli ollut vähän kireä, oli käynyt yhä
hullunkurisemmaksi ja läsnäolijat nauroivat ääneensä. Rolf ei ottanut
hämmästyäkseen, vaan sanoi verkalleen hymyssä suin: "Minä olen
taipuvainen luulemaan, että te mahdatte olla Master Pietari Vandam,
kotoisin Albanysta. Jos niin on, niin tämä kirje on teille ja kuorma
samoin." Ja kuorman luovutus siten tapahtui.
Bill Bymus ei ole vielä tänäpäivänäkään antanut sitä toista kirjettä.
Luultavasti hän ensiksi lähti sisarensa luo, mutta ei ennättänyt
kauaakaan siellä viipyä, sillä hänen olonsa Albanyssa oli yhtä ja samaa
juopottelua, niinkuin ainakin. Selvää oli, että ellei Rolfia olisi
ollut, niin olisivat turkikset menneet sen tien, ja Vandam osottikin
kiitollisuuttaan siten, että otti nuorukaisen omaan kotiinsa, jossa
vielä kauan jälkeenkinpäin kerrottiin ja herttaisesti naurettiin sitä,
kuinka vaikea ukko Vandamin oli saada Rolfia uskomaan.
Venemiesten piti palatessaan viedä Warrenille semmoisia kauppatavaroita,
joita Vandamilla oli varastossa, ja toisia, joiden kokoomiseen kului
monias päivä.
Kun Rolf niitä seuraavana päivänä lajitteli ja laittoi mytyiksi, niin
tuli huoneeseen pitkä, laiha, hyvin puettu nuori mies, joka näytti
liikkuvan kuin kotonaan.
"Hyvää huomenta, Pietari."
"Huomenta, huomenta", ja he alkoivat jutella vuodentulotoiveista ja
politiikasta.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 15