Rolf salolla: Erään partiopojan, Kuonab intiaanin ja Skookum koiran seikkailut - 22

matkalla Burlingtoniin, jonne hänen piti viedä komentavalle upseerille
uutisia ja ohjeita.


LXXXI.
Plattsburgin taistelu.

Oli vielä täysi päivä, kun Rolfin kevyt yhdenhengen kanuu lähti
viiltämään Champlain järven pintaa.
Viisi tuntia hän viipyi matkalla. Tähdet paloivat jo taivaalla, kun hän
saapui Burlingtonin satamaan. Kulkukoiran ulvonta kantoi hänen
korviinsa, ja kun hän kulki ääntä kohti, niin kuka seisoi satamasillan
päässä, kuono taivasta kohti? Kuka muu kuin Skookum, yksinään ja
valitellen.
Mikä muutos siinä tapahtui, kun Rolf nousi maihin! Se haukkui, poukki
pystyyn, kiljui, häntä heilui, pää heilui, jalat heiluivat, ruumis
heilui, se hyppi sinne tänne, karkasi ympyröitä, katseli, eikö mistään
saisi kananpoikasta juhla-ateriaksi ja lopuksi puhkesi pitkään
juttelevaan luikutukseen, joka varmaan oli täynnään uutisia jokaiselle,
joka sen ymmärsi.
Rolf paikalla saattoi perille sanomansa. Ne olivat hyviä uutisia,
vaikkeivät tuoneetkaan tietoa ratkaisevasta voitosta. Kaikki riippui nyt
MacDonoughista. Seuraavana aamuna piti kaikkien joukkojen, jotka suinkin
joutuivat, tulla puolustamaan Plattsburgia. Kokonaista tuhatviisisataa
miestä oli valmiina lähtemään heti päivän valjetessa.
Sen yön nukkui Rolf Skookumin keralla leirissä. Aamun koittaessa Skookum
suureksi mielipahakseen teljettiin kellariin, ja sotaväki astui
veneisiin, kulkeakseen niillä sotarintamaan.
Raikas pohjatuuli puhalteli heidän mennessään viistoon järven poikki,
Plattsburgiin saapuakseen. Monta vankkaa miestä oli airoissa, mutta ei
ollut toivoakaan siitä, että he lyhemmässä ajassa kuin viidessä tunnissa
pääsisivät perille.
Puolet matkasta kuljettuaan he kuulivat tykkien jylinää. Jyske kävi
yhtämittaiseksi. Selvää oli, että suuri meritappelu oli paraillaan
käynnissä, sillä juuri tätä pohjatuulta brittiläiset olivat odottaneet.
Soutajat paransivat soutuaan ja veneitten kulku kiihtyi. He tiesivät,
että veljet olivat siellä ahtaalla; heidän täytyi rientää. Pitkät veneet
lensivät yli aaltojen. Tunnin kuluttua näkyivät mastot, purjeet,
tappelun savu, mutta tuloksista oli mahdoton saada minkäänlaista selkoa.
Albany ja New York olivat nyt vaarassa, eikä vain Plattsburg, ja miehet
soutivat, soutivat ja soutivat.
Tykkien jyske kävi yhä kovemmaksi, vaikkei se ollut niin yhtenäistä kuin
aikaisemmin. Nyt näkyivät laivatkin, jotka olivat vain neljän mailin
päässä. Tuon tuostakin pöllähteli tykeistä savua, mastoja kaatui. He
näkivät sen selvään. Soutajat vaan kiristivät huuliaan ja soutivat,
soutivat ja soutivat.
Sir George ei ollut ottanut lukuun muuta kuin yhden esteen Albanyyn
marssiessaan, ja se este oli MacDonough; mutta hän huomasi nyt, että oli
toinenkin este, jonka nimi oli Macomb.
Selvästikin olisi ollut turhaa väenhukkaa koettaa vallottaa Plattsburgia
eturintaman puolelta, kun kerran oli mahdollista kulkea ylempää joen
poikki ja käydä kaupungin kimppuun takaapäin. Ja samoin oli selvää, että
kun hänen laivastonsa saapuisi ja musertaisi amerikkalaisen laivaston,
niin olisi brittiläisten sotalaivain sitten helppo ampua kaupunki
raunioiksi, menettämättä ainoatakaan miestä. Suotuisaa tuulta hyväkseen
käyttäen Downie jo oli päässyt lähtemään Isle au Noix'sta ja purjehti
nyt alas järveä uljaine miehineen, uljaiden purjeiden vetämänä.
Koettuina miehinä, laivoja hoitamaan tottuneina, MacDonoughin joukkoa
lukuisampina, paremmin varustettuina ja etevämpinä joka suhteessa paitsi
merikunnossa, tulivat brittiläiset voitosta varmoina.
MacDonough oli perustanut sotasuunnitelmansa kolmeen pääliikkeeseen. Hän
kävi ankkuriin lahden pohjoispuolelle, niin että laivaston, joka kävi
hänen kimppuunsa, täytyi luovia vastatuuleen, voidakseen hänen kanssaan
taistella. Hän meni niin lähelle maata, että laivaston, joka kävi hänen
kimppuunsa, täytyi lähestyä maavarustuksiakin tykin kantomatkan päähän.
Ja hän jätti ainoastaan yhden näennäisen aukon vihollisen käytettäväksi,
ja sen aukon edustalla oli vaarallinen vedenalainen kari. MacDonoughin
asema oli siis oikea ansa. Kaiken lopuksi hän veti laivoista maalle
rautaketjuja ja viritti köysiä, niin että hän vipulaitoksella saattoi
nopeaan kääntää laivansa ja ampua vihollista vuoroon laivan kummallakin
kyljellä.
Kaikki oli valmiina sinä aamuna syyskuun 11 p:nä, kun brittiläinen
laivasto, taitavasti johdettuna, pyörsi Cumberlandin niemen ympäri.
Jenkkilaivaston nuori komentaja paljasti päänsä ja polvistui kohtaloiden
Herraa rukoilemaan, niinkuin ainoastaan ne osaavat rukoilla, jotka
lähtevät taisteluun. Urhea vihollinen lähestyi kohti, ja kukapa epäili,
etteikö senkin keskuudessa sydämistä kohonnut hartaita rukouksia.
Ensimäinen brittiläisten yhteislaukaus rikkoi "Saratogan" kanahäkin ja
sieltä lensi ulos kukko, lensi tykin nokalle seisomaan, räpytteli
siipiään ja kiekasi. Jenkit hurrasivat ja pitivät sitä hyvänä enteenä.
Sitten seurasi taistelu -- uljuutta ja kauhuja -- sodan eläimellinen
häijyys pääsi raivoamaan.
Aikaisin taistelun alussa joutui "Findr" niminen brittiläinen luuppi
MacDonoughin ansaan ja tarttui vedenalaiselle karille.
Brittiläinen komentaja oli kaatunut, samoin moni hänen upseereistaan.
Mutta kuitenkin brittiläiset ankaralla tykkitulellaan olisivat saaneet
voiton, ellei MacDonough hyvässä huolessaan olisi varustanut laivojaan
käännettäviksi. Kun yksi sivu oli ammuttu, niin laiva köysillä ja
ankkuripelillä käännettiin, jotta voitiin laukaista toinenkin kylki.
Se oli epätoivoisimpia meritappeluita, mitä on milloinkaan taisteltu.
Brittiläisen lippulaivan kolmestasadasta miehestä säilyi vain viisi
haavoittumatta, niin vakuutettiin. Ja lopulta ei kahdeksasta laivasta
ainoassakaan ollut pystyssä mastoa, johon olisi voinut purjeen vetää,
eikä purjetta, joka olisi pitänyt tuulta. Vähemmässä kuin
puolessakolmatta tunnissa taistelu oli voitettu ja brittiläinen laivasto
hävitetty.
Taistelujen Jumalalle kumpikin puolue oli asiansa uskonut ja taistelujen
Jumala oli sanansa sanonut.
Kaukana etelässä olivat veneissään Vermontista tulevat joukot, kenraali
ja Rolf ensimäisessä. He olivat seuranneet taistelun vaiheita
tuskallisella jännityksellä, sillä olihan siinä heidän maansa kohtalo
miekan terällä.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun jyrinä vaimeni. Vermontin
miehet olivat lähestyneet rantaa, voidakseen nopeaan nousta maihin, jos
tarve vaatisi, kun samalla Union Jack[27] vaipui alas brittiläisen
lippulaivan mastosta ja tähtilippu kohosi sen paikalle.
"Jumalan kiitos!" kävi hiljainen humiseva huokaus kautta veneiden ja
moni ahavoitunut ja parrakas poski kastui kyynelistä. Jokainen kätteli
naapuriaan, heidät kaikki valtasi syvä mielenliikutus, ja samoin kuin
teatterissa kuulijakunta unhottaa paukuttaa käsiään, kun sen mielet ovat
sulaneet, samoin ei tässäkään kukaan halunnut puhjeta meluisiin
mielenosotuksiin.


LXXXII.
Macombin tiedustelijana.

Kenraali Macomb tiesi, että Sir George Prevost oli varovainen ja kokenut
johtaja. Laivaston menetys varmaankin saisi hänet perin pohjin
muuttamaan suunnitelmansa, -- mutta millä tavalla? Tekisikö hän
sivustaliikkeen hyökätäkseen Albanyn kimppuun, vai peräytyisikö
Canadaan, vai varustautuisiko Plattsburgin luo odottamaan apuväkeä, vai
yrittäisikö korjata häviönsä vallottamalla kaupungin ylivoimaisella
väkirynnäköllä?
Mikä hänen suunnitelmansa olikin, varmaan hän pian ryhtyisi sitä
toteuttamaan, ja Macomb tutki vihollisen leiriä terävällä tarkkaavalla
katseella, mutta ei minkäänlaista muutosta ollut huomattavissa, auringon
vaipuessa sateiseen länteen.
Mutta hänen oli tärkeätä tietää milloin suurempia liikkeitä alkoi
tapahtua, ja heti yön tullen kutsuttiin joukko nopeimpia tiedustelijoita
koolle. Kaikki olivat nuoria miehiä, useimmat olivat olleet mukana Mc
Glassinin retkellä. Rolf näkyi muita kookkaampana, mutta erästä Seymour
nimistä Vermontin poikaa mainittiin kaikkia muita nopeimmaksi.
Heille annettiin kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti saada selville,
oliko Prevostin armeija tosiaankin peräytymässä, toiseksi, miten oli sen
rykmentin käynyt, jonka hän oli lähettänyt Saranacin yläjuoksulle
kiertoliikettä suorittamaan.
Kukin lähetettiin niille maille, jotka hän parhaiten tunsi. Toisia kulki
länteen päin, toiset seurailivat virran juoksua ylöspäin. Rolf, Seymour
ja Fiske, Vermontin mies hänkin, lähtivät hämärässä veneellä
Plattsburgin satamasta, kaarsivat Cumberlandin mutkan ja nousivat yön
tullen maihin Point au Rochessa, Treadwells lahden pohjoispuolella.
Sinne he piilottivat kanuunsa, sopivat siitä, että puolenyön aikaan
jälleen tavattaisiin, ja lähtivät sitten kulkemaan länttä kohti kolmeen
eri suuntaan, tavatakseen valtatien kolmelta eri kohdalta. Seymour
nopeimpana lähti pohjoista kohti, Rolf sai keskivälin kuljettavakseen.
Vielä sovittiin merkeistä: metsässä huuhkajan huhuaminen; veden
partaalla kuikan uikutus. Sitten he erosivat toisistaan.
Metsät tuntuivat Rolfista sangen juhlallisilta tänä historiallisena
syyskuun yönä, kun hän nopeaan astui niiden kautta, silloin tällöin
pysähtyen kuuntelemaan luullessaan jonkun etäisen merkin osuneen hänen
korvaansa. Silloin hän avasi suunsa, jottei hengitys eikä sydämen
sykintä voinut häiritä rumpukalvon herkkyyttä.
Puolen tunnin kuluttua hän saapui valtatielle. Se oli tyhjä. Sitten hän
kuuli huuhkajan huhuavan:
Ua, uah, ua, uah...
Ua. uah, ua, huuuu--oo.
Rolf huhusi vastaukseksi jälkimäisen säkeen, mutta toinen vastasi taas
molemmilla säkeillä, josta saattoi päättää, että se oli joko oikea
huuhkaja tai joku vieras. Toveri se ei ainakaan ollut, sillä viimeiseksi
vastaukseksi olisi riittänyt pelkkä "huuuuu--oo". Rolf ei saanut koskaan
tietää, mistä se tuli, mutta hän ei sen kommin kiinnittänyt asiaan
huomiota.
Kauan aikaa hän sitten istui muutamassa pimeässä kolkassa, josta hän
saattoi nähdä tien. Plattsburgin puolelta kuului ääniä. Vähää myöhemmin
ammuttiin paljoa lähempänä pari laukausta. Hän sai jälestä päin kuulla,
että ne laukaukset tarkottivat erästä hänen toveriansa. Vihdoin kuului
heikkoa etäistä kumahtelua: _tumpp ta-ta tumpp ta-ta_... Hän otti
tupesta puukkonsa, pisti sen syvään maahan ja kosketteli sitten
hampaillaan vartta. Se vahvisti ääntä ja nyt hän erotti selvään: sieltä
tuli täyttä laukkaa nelistävä hevonen, mutta se oli vielä niin etäällä,
että kului viisi minuttia, ennenkuin hän seisaaltaan erotti selvästi
kavionkopseen. Hälyn lähetessä hän kuuli aseitten kalsketta, ja
ratsastajan ohi ajaessa huomasi Rolf, että se oli brittiläinen upseeri.
Mutta minne ja miksi?
Saadakseen tietää ratsastajan matkan määrän Rolf seurasi häntä juosten
mailin verran. Hän saapui siten kukkulalle ja sinne pohjatuuli jälleen
kantoi saman kumahtelevan äänen.
"Matkalla Canadaan, all right," hykerteli Rolf itsekseen. Mutta ei
mikään osottanut, oliko hän vain sananviejä, vaiko etujoukon
tiedustelija, vai oliko hänet lähetetty kutsumaan lisäväkeä.
Jälleen hän odotti kauan. Puoli yhdentoista aikaan kuului etelästä taas
ääntä. Maahan pistetyn puukon avulla hän jälleen kovensi sen, mutta ei
sittenkään erottanut tarkoin mitä se oli. Yö oli kuutamoton ja pimeä, ja
huoletta saattoi istua sangen lähellä tietä, pelkäämättä tulevansa
nähdyksi. Kahdenkymmenen minutin kuluttua ääni oli tullut sangen lähelle
ja pian sitten musta joukko matkasi tietä pitkin. Ajomiesten kielestä ei
ollut epäilystäkään; englantilaisen upseerin tuntee helposti
puhetavastaan. Raskaita pyöriä vieri tietä pitkin; etujoukosta sanoi
joku kovalla äänellä muutaman sanan ja hänen puheensa oli kaikuvaa
ranskaa. Siinä selväänkin kulki joukko, jossa oli satakunta brittiläistä
soturia, parit kolmet vaunut, tykkejä ja ranskalainen oppaana. Rolf
luuli tuntevansa äänen; niin, hän oli melkein varma siitä, että opas oli
François la Colle.
Tämä oli tärkeä huomio, mutta ei vielä ratkaiseva. Kello oli nyt
yksitoista. Puolenyön aikaan hänen piti olla kanuulla. Hän lähti sinne
niin nopeaan kuin pääsi, mutta kun yö oli niin pimeä, oli hänen kulkunsa
pakostakin hyvin hidasta. Silloin tällöin pilkisti taivaalla tähtiä, ja
niiden johdolla hän pääsi järvelle, seisahtui muutaman kymmenen askeleen
päähän rannasta ja matki siinä kuikan vaikeroivaa uikutusta:
Hu-u-u-u-uuu-u...
Hu-u-u-u-uuu-u.
Huu-uuu...
Kymmenen sekunnin kuluttua kuului vastaus:
Hu-u-u-u-uuu-u...
Huu-uuu.
Ja jälleen kymmenen sekunnin kuluttua Rolfin vastaus:
Huu-uuu...
Hänen molemmat toverinsa olivat jo yhtymäpaikalla. Fisken käsivarren oli
luoti lävistänyt. He päättivät parhaimmaksi lähteä oikopäätä
pääkortteeriin laihoine tietoineen, samalla saadakseen hoitoa
haavotetulle toverilleen. Mutta Fiske ei ollut milläänkään haavastaan,
sanoi sitä vain naarmuksi ja muistutti heille, että heidän
velvollisuutensa oli saada varma tieto vihollisen liikkeistä. Päätettiin
sen vuoksi, että Seymour veisi takaisin Fisken ja saadut tiedot, Rolfin
taas piti jatkaa tiedustelujaan.
Kello yhden aikaan yöllä hän oli jälleen samalla mäellä, jolta oli
nähnyt yksinäisen ratsastajan matkan sekä tykistö- osaston, joka oli
saapunut hänen perässään. Hänen siinä odottaessaan kuului pohjoisesta
päin yhä heikkeneviä ääniä ja etelästä käsin toisia, jotka kasvoivat.
Tunnin kuluttua hän näki vielä suuremman osaston sotaväkeä
kuormastoineen ja lotisevine vankkureineen. Ainoastaan kaksi selitystä
oli mahdollista. Joko kokosivat brittiläiset joukkojaan Chazyn satamaan,
jonne he, pohjatuulen suojatessa heitä MacDonoughia vastaan, saattoivat
koota riittävästi varastoja ja joukkoja pohjoisesta käsin, marssiakseen
Albanya vastaan maan poikki; taikka sitten oli vihollinen kaikin
peräytymässä Canadaan. Siitä voi saada selvyyttä ainoastaan yhdessä
paikassa: Chazyn kylän tienristeyksessä. Hän sen vuoksi lähti
juoksujalkaa Chazyyn, jonne oli matkaa kuusi mailia.
Edellä kulkeva sotaväenosasto matkasi kolme mailia tunnissa'; Rolf kulki
viisi mailia. Parinkymmenen minutin kuluttua hän oli sen saavuttanut,
mutta joutui nyt pulaan sen hitauden vuoksi. Mitä piti hänen tehdä? Oli
melkein mahdotonta kulkea pimeässä metsän kautta niin nopeaan, että
olisi saanut joukon sivu kaarretuksi. Hänen täytyi sen vuoksi tyytyä
siihen, että kulki vähän matkan päässä joukon jäljessä. Kerran tai pari,
jonkun ryhmän hiukan jätättäessä, hän sattui niin lähelle, että joutui
vaaraan, sillä hän saattoi helposti kuulla heidän puheensa.
Siitä, mitä hän kuuli, kävi selvään ilmi, että armeija peräytyi. Mutta
se oli kuitenkin ainoastaan rivien pakinoita. Hän malttoi levotonta
mieltään ja seurasi verkalleen joukon jäljessä. Kerran muuan mies jäi
jäljelle piippuaan sytyttämään ja hän melkein kosketti Rolfia.
Huomatessaan kulkijan hän kysyi englanniksi, mutta ranskaksi murtaen:
"Kuuleppas, toveri, onko sinulla tulta." Rolf matki Canadan
englantilaisten puheenpartta, johon hän jo oli jonkun verran perehtynyt:
"Ei ole, minä kun en polta", ja väistyi sitten vähän syrjempään, niin
ettei häntä huomattu.
Kului melkein puolen tuntia, ennenkun he olivat Chazyssa, ja siellä he
poikkesivat sille tielle, joka kulki _suoraan pohjoista kohti_. Ei
epäilemistäkään, armeija oli matkalla Canadaan! Rolf istui aidalla aivan
lähellä, kun heidän askeleensa kulkivat ohi trampp, trampp, trampp, ja
vankkurit kolisivat klink, klunk, klonk, klank, ja äänet sitten
hälvenivät pohjoista kohti.
Hän oli nähnyt ehkä kolmisensataa miestä; mutta brittiläisessä
armeijassa oli kolmetoistatuhatta, hän sen vuoksi istui odottamaan.
Kauaa hänen ei tarvinnutkaan vartoa. Puolen tunnin kuluttua lähestyi
etelästä päin kaikesta päättäen paljoa suurempi joukko. Lyhtyjä kiilsi
etupäästä, jonka vuoksi Rolf lymysi aidan taakse, mutta kun se oli
matala, niin se tarjosi huonon suojan. Vähän syrjässä siitä oli tuomari
Hubbellin tuttu talo taajoine pensasaitoineen. Sinne hän riensi, ja
piiloutui pensaihin. Lähestyvä joukko oli hyvinkin samanlainen kuin se,
joka oli edellä kulkenut, mutta paljoa suurempi. Siinä oli vähintäin
kokonainen rykmentti, ja kun se oli kylätien täyttänyt, niin muuan
upseeri huusi: "Seis!" ja antoi uusia ohjeita. Selväänkin joukon aikomus
oli jäädä siihen yöksi. Muuan sotamies lähestyi aitaa, ottaakseen siitä
polttopuita, mutta eräs upseeri häntä nuhteli ja kielsi. Löydettiin
muita polttoaineita, huonompia aitoja ja valtatiellä ja läheisillä
niityillä loimusi tuota pikaa kymmeniä tulia. Rolf huomasi joutuneensa
satimeen, sillä parin tunnin kuluttua valkenisi päivä.
Yksinkertaisin pelastumiskeino oli lähteä taloon. Hän ryömi hiljaa talon
ympäri rouva Hubbellin akkunan alle. Ajat olivat levottomat, mielet
jännittyneet, ja pari kolme hiljaista napausta akkunanruutuun riitti
herättämään kunnon rouvan. Hänen miehensä oli useammin kuin kerran
tullut sitä tietä taloon.
"Kuka se on?" kysyi hän akkunanraosta.
"Rolf Kittering", vastasi toinen, "talo on sotamiesten piirittämä,
ettekö voi minua piilottaa?"
Voisiko hän? Kukahan amerikkalainen nainen olisi siihen aikaan vastannut
kieltäen?
Rolf luikahti taloon hiljaa.
"Mitä uutisia?" kysyi rouva. "Sanotaan MacDonoughin voittaneen järvellä,
mutta että Plattsburg on vallotettu".
"Ei, ei, Plattsburg on hyvässä turvassa ja MacDonough on anastanut
brittiläisen laivaston. Olen melkein varma siitä, että koko brittiläinen
armeija paraillaan peräytyy Canadaan."
"Jumalan kiitos, Jumalan kiitos", sanoi rouva kuumasti, "minä tiesin,
että niin piti käydä. Naisväki on joka päivä, aamuin ja illoin,
kokoontunut tänne rukoilemaan. Mutta hiljaa!" hän laski sormen
huulilleen varottavaksi merkiksi ja osotti erästä huonetta
--"brittiläinen upseeri."
Hän toi sitten kaapista kaksi peittoa ja opasti Rolfin erääseen
ullakkohuoneeseen. Katon alaosassa oli pieni ovi, joka johti puuvajaan.
Sinne Rolf levitti peittonsa ja oikaisi uupuneet jäsenensä, ja pian hän
oli vaipunut syvään uneen.
Päivänkoitossa torvet soivat, leiri nousi jalkeille. Talossa oleva
upseeri nousi ja asettui portaitten eteen, suojellakseen taloa. Muut
upseerit yhtyivät häneen.
Rouva Hubbell valmisti aamiaisen. Se syötiin montakaan sanaa
vaihtamatta, kuuli Rolf myöhemmin. He maksoivat kukin puolestaan,
asettuivat rykmenttinsä etupäähän ja lähtivät pohjoista kohti. Mutta
talossa asuva upseeri jäi vielä ovelle.
Rolf kuuli sitten ullakkohuoneesta hiljaisia askeleita, suljettu ovi
työnnettiin auki ja rouva Hubbellin tyynet, sievät kasvot tulivat
näkyviin. Rauhottavasti päätänsä nyökäten hän asetti Rolfin eteen
kahvikupin, leipää ja kupin maitovelliä. Ja ainoastaan se, joka on
kaksitoista tuntia kulkenut ruuatta yhdeksäntoista vuoden iällä,
ainoastaan se voi vähän aavistaa, kuinka hyvältä se maistui.
Pienestä luukusta Rolf saattoi nähdä edessään olevan tien. Yhä
kasvavasta jyminästä saattoi arvata, että sotaväkeä oli enemmänkin
tulossa, mutta siitä huolimatta hän hämmästyi, nähdessään kymmenen
rykmentin marssivan ohi kaikkine varastoineen. Se oli urhea armeija,
mutta sen mielentilasta sillä hetkellä ei saattanut olla epäilystäkään:
joukot oli vallannut kaikkineen peräytyvän armeijan masentunut mieliala.


LXXXIII.
Sir George Prevostin jäähyväiset.

Plattsburgin kaupungin luona oli taistelu päättynyt, vaikka sitä
ei oltu edes taisteltu, sillä MacDonoughin henki oli sekä maalla että
vesillä, ja sen tunsi brittiläinen kenraali yhtä hyvin kuin
jenkki-tarkk'ampujakin, paikalla kun Union Jack oli vedetty alas
"Confiancen" mastosta.
Sir George Prevostin täytyi nyt tehdä ratkaiseva päätös. Hän saattoi
väkivoimalla kulkea Saranacin poikki ja marssia Albanyyn ja koettaa
tulla toimeen vihollismaan varoilla, jos hänen yhteytensä
katkaistaisiin. Joka päivä virtasi vuorilta Albanyyn yhä enemmän
tarkk'ampujoita. Ennenkun hän pääsisi kaupunkiin, voisi näiden luku olla
suurempi kuin hänen oman väkensä, ja mikä sitten eteen? Ellei
Suur-Britannia saattaisi lähettää uutta armeijaa taikka laivastoa hänen
tuekseen, niin voisi hänen käydä samoin kuin aikoinaan Burgoynen.[28]
Prevost ei tahtonut antautua semmoiselle vaaralle alttiiksi, vaan antoi
syyskuun 11 p:n yönä, kahdeksan tuntia MacDonoughin voiton jälkeen,
käskyn peräytyä Canadaan.
Salatakseen päätöstään niin kauan kuin suinkin hän kielsi lähtemästä
liikkeelle, ennenkun aurinko oli laskenut. Piiritetty kaupunki ei saanut
siitä mitään tietoa. Sen ei pitänyt saada tilaisuutta käyttää hyväkseen
niitä suunnattomia henkisiä ja aineellisia etuja, joita peräytyvän
vihollisen ahdistaminen tuottaa. Vasta aamulla herätessään sen piti
huomata, että vihollinen olikin hyvässä turvassa rajan takana. Se oli
sangen taitavasti suunniteltu temppu ja se olisi onnistunut mainiosti,
ellei vihollinen olisi ollut yhtä ovela kuin hän itsekin.
Kuinka ahnaasti Rolf nyt tutki Chazyn tietä; kuinka suuri oli sen
merkitys, mitä sillä oli nähtävänä! Kuinka hän himoitsi päästä parasta
kuuluksi tullutta nopeuttaan takaisin oivia uutisiaan viemään. Kahdessa
ja puolessa tunnissa hän varmaankin ennättäisi pääkortteeriin. Ja
jonkinmoisella ylimielisellä ylpeydellä hän katseli karkotetun ja pakoon
kääntyneen vihollisen sotaista loistoa ja uljuutta.
Jälkipäässä saapui joukko korkeampia upseereja, joiden komeat punaiset
puvut kiilsivät kullasta. Kuinka sotaisilta he näyttivät, kuinka upeilta
Vermontin huonopukuisiin pyssymiehiin ja Adirondackin karkeihin
metsämiehiin verraten. Kuinka paljoa kauniimpi on hohtokivillä
koristettu teräsmiekka kuin paljas harmaa säilä!
Rouva Hubbell seisoi ovella heidän ohi kulkiessaan. Kaikki he
tervehtivät häntä kohteliaasti, ja upseeri, joka oli taloa suojellut,
sai käskyn yhtyä rykmenttiinsä. Rouva heilutti auringonvarjostintaan,
heidän kohteliaaseen tervehdykseensä vastaten, eikä voinut olla
huudahtamatta:
"Miten kävi ennustukseni, Sir George, ja entä kukkarot?"
Rolf ei nähnyt emäntäänsä, mutta kuuli äänen ja näki sanojen
hämmästyttävän vaikutuksen.
Brittiläinen kenraali pidätti hevosensa: "Miehen sana on hänen kunniansa
pantti, hyvä rouva," sanoi hän. "Heittäköön nyt jokainen upseeri
kukkaronsa rouvan eteen," -- ja hän näytti itse muille esimerkkiä.
Kuului toistakymmentä kilahtavaa kapsahdusta ja toistakymmentä upseeria
lähti rahattomana, mutta tervehtäen, pois ratsastamaan.
Tuhannen dollaria kultaa keräytyi siten rouvan porraspäähän sinä aamuna,
ja vielä tänä päivänä hänen lapsenlapsensa kertovat tapauksesta.


LXXXIV.
Rolf paljastaa väijytyksen.

Rolfin tiedot olivat nyt täydelliset, hänellä ei ollut muuta tehtävää
kuin viedä ne Plattsburgiin niin nopeaan kuin suinkin. Kymmenen
rykmenttiä hän oli laskenut tähystysreiästään. Kello kymmenen aikaan
jälkijoukko kulki ohi. Kello yhdentoista aikaan rouva Hubbell kävi
hieman lähiseutua tarkastamassa ja ilmotti, että kaikki oli rauhallista
niin pitkältä kuin hän saattoi nähdä kumpaankin suuntaan, eikä
vihollista ollut näkyvissä millään taholla.
Kiitollisena puristettuaan emännän kättä hän lähti talosta kulkemaan
niitä neljäätoista mailia, jotka Chazysta oli matkaa Plattsburgiin.
Virkistyneenä ja syöneenä, nuorena ja voimallisena, oikean ja
voitokkaan asian edustajana hän lähti taipaleelle, juoksi ilokseen,
riemuiten ajatellen nuoruuttaan, maataan, voimiaan, sääriään ja
juoksijamainettaan. Alkaen pitkin käyntiaskelin hän piankin oli täydessä
juoksussa, ja puolenpäivän aikaan hän jo oli kulkenut kuusi mailia.
Mutta sitten hän kuuli heikkoa etäistä ammuntaa ja juoksuaan hiljentäen
hän arvasi, että siellä paraillaan taistelivat hänen maamiehensä ja se
brittiläinen osasto, joka oli lähetetty länteen päin anastamaan
Saranacin kaalamoa.
Muistaen tiedustelijan velvollisuuden hän ensi työkseen koetti saada
tarkkaan selville, keitä he olivat ja missä. Suuren puun latvasta hän
näki punatakkeja kuin pisteitä etäisellä avopaikalla. Sitten he
katosivat metsään. Haja-ammunta vaihtui kerran tai pari
yhteislaukauksiksi. Sitten seurasi jonkun ajan äänettömyys. Vihdoin
ilmestyi valtatielle noin puolen mailin päähän joukko punatakkeja. He
kulkivat sangen nopeaan, peräytyivät minkä joutuivat ja tulivat sinne
päin, jossa hän oli. Sen mäen päällä, jonka yli tie kulki, Rolf näki
heidän äkkiä heittäytyvän maahan ja muodostavan mitä vaarallisimman
väijytyksen, ja puolen mailin päässä, kautta metsän harpaten ja juosten
tuli hänen rakastamiensa värien miehiä. He olivat ajaneet vihollista
edellään, mutta harjaantunut sotaväki toipuu väleen säikähdyksestään,
jos niillä on tarmokas johtaja, ja huomatessaan korkeiden rinteitten
välillä kulkevan tien tarjoovan oivan tilaisuuden, pakenevat
brittiläiset kääntyivät päin kuin takaa-ajetut metsäkarjut.
Amerikkalaiset eivät huomanneet heistä merkkiäkään. He olivat liiaksi
kiihtyneet voitostaan. He olivat unhottaneet tavanmukaisen
varovaisuutensa ja joukossa juosten he kulkivat eteenpäin ahdasta
solatietä, sivuillaan kahden puolen metsä ja vähän korkeammalla
savirinteet. He kulkivat suoraa päätä surman suuhun. Rolf käsitti, että
hänen täytyi heitä varottaa vaikka henkensä hinnalla. Hän luiskahti alas
puusta ja juoksi metsän suojassa minkä suinkin pääsi väijytystä kohti.
Se oli ainoa mäki sillä paikalla, -- Beekmans Riseksi sitä sanotaan.
Niin kaukana kuin suinkin punatakeista, mutta kuitenkin samalla mäellä
seisten, koska siitä oli vapaa näköala, hän hyppäsi korkealle kannolle
ja kiljui kovempaa kuin oli vielä koskaan eläissään kiljunut: "Takaisin,
takaisin! Väijytys! Väijytys!" Ja kohottaen korkealle molemmat
käsivartensa hän käänsi kämmenet ystäviään vastaan, joka oli vanhan
kansan merkki: "takaisin".
Kahdesti ei heitä tarvinnut varottaa. Niinkuin takaa-ajetut sudet he
livahtivat näkyvistä lähimpään suojaan. Paljastetusta väijytyksestä
räiskähti heidän sekaansa vaaraton yhteislaukaus, ja kannon nokasta
hypäten Rolf juoksi henkensä edestä.
Raivoissaan siitä että juoni näin huonosti onnistui, hyökkäsi
parikymmentä punatakkia, pyssynsä ladattuaan, häntä kiivaasti
takaa-ajamaan. Rolf syöksyi erään leppäsuon peittoon ja nopeuteensa
luottaen rynnisti läpi tiheikköjen, yli suonsilmäin. Hän luotti siihen,
etteivät punatakit semmoisella maalla kauaakaan seuraisi, ja hän tiesi
että toverit olivat lähellä. Mutta leppäsuo päättyi niittyyn. Hän kuuli
pensaitten lähistöllä rytisevän ja juoksi kohti pientä solaa, jonka
alapäästä alkoi suojaisa metsä. Tämä oli hänen turman erhetyksensä.
Paikalla kun hän oli avopaikalla, paukkuivat mäeltä pyssyt ja Rolf
kaatui suulleen kuin kuollut.
Päivä oli juuri ehtinyt ohi puolen, kun hän kaatui; varmaan tuntikauden
makasi hän tajuttomana. Kun hän jälleen tointui, niin hän yhä makasi
samassa notkossa, ypöyksinään. Punatakit epäilemättä olivat pakoaan
jatkaneet, jenkkipojat perässään. Rolfin kasvot olivat yltyleensä
veressä. Takki oli repaleina ja verinen; housuissa oli risainen repeymä,
joka oli punainen ja märkä. Hänen päätään pakotti ja sääri oli turtunut
kuin ruhjottu. Hän tunsi sen heti kun yritti liikkua; oikea jalka oli
polven alapuolelta murtunut. Toiset luodeista olivat raapaisseet hänen
käsivarttaan ja päätään; tämä oli saanut hänet joksikin aikaa
pyörtymään, tekemättä kuitenkaan suurempaa vahinkoa.
Kauan aikaa hän makasi hiljaa alallaan siinä toivossa, että joku
ystävistä tulisi avuksi. Hän yritti huutaa, mutta voimat pettivät.
Sitten hän muisti savumerkin, joka oli hänet pelastanut, kun hän oli
metsään eksynyt. Huolimatta siitä, että käsivarsi oli haavotettu, hän
sai kaivetuksi esiin piikiven ja teräksen ja valmistautui tulta
tekemään. Mutta kaikki pienet puut, joihin hän ulottui, olivat
äskettäisestä sateesta kastuneet. Töyräällä vähän matkan päässä oli
vanha männyn kanto; siitä ehkä voisi vuolla sytykkeitä, joilla saisi
tulen palamaan, ajatteli hän ja tapasi puukkoaan. Voi! tuppi olikin
tyhjä. Jos Rolf olisi ollut neljää vuotta nuorempi, niin hän ehkä olisi
murtunut ja itkenyt, niin turha lisä kuin se olisikin ollut hänen
onnettomuuteensa.
Hän ojensi ruhjoutuneen säärensä siihen asentoon, jossa se tunsi
vähimmin kipua ja makasi siten jonkun aikaa. Syyskuun aurinko paistoi
hänen selkäänsä ja lämmitti häntä. Hän oli läkähtyä janoon, mutta vain
muutaman kymmenen askeleen päässä oli pieni oja. Hitaasti, kamalin