Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 15

jostain kallio-onkalosta esiin -- kuului toivioretkeläisten laulu,
sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli
taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa
näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden
silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.
Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan
tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi
jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin
ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit
ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta
olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli
ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää -- otsa,
silmät, suu -- eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista
vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen
tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut
tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella
ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta
häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan
vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä
kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren
soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena
kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä
esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden
perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki
edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän
äärettömän taustan pohjalla.
Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut
katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän
se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta
todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen
alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden
pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen
seurauksiin -- ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.
-- Hän on siis vihollinen -- ajatteli Giorgio. -- Niin kauan kuin hän
elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä
minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni
hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman
olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa
toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää,
maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna
ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi
minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta...
Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. -- Kuolleena hän muuttuisi
ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja
epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja
varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja
hekkumallisesta lihastaan. -- Hävittää, jos mieli omistaa -- toista
keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.
Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.
Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:
-- Kuolema on kulkenut ohi. --
Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä,
ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. -- Onko hän
aavistanut minun ajatukseni? --
Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.
-- Kuka se lienee? -- Kysyi Ippolita levottomana.
Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia
ja vanhus tulivat ulos talosta.
-- Kuka se saattaa olla? -- kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön
Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.
Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.
-- Liberata!
Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui
suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena
ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti
tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies,
hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä,
kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen
tukkaansa.
-- Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia!
Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen
laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. -- Minne aijotkaan mennä? Mikä
sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!
Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut.
Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei
häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä
siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt
koskemattomaksi.
Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.
-- Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? -- hän kysyi.
Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja
Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:
-- Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään
hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.
-- Onko lapsi kuollut? -- kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen
peitettyä kehtoa.
Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet
Giorgion ja Ippolitan korviin:
-- Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin
näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu... nukkuu... Se ei enää kärsi.
-- Liberata! -- huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi
tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. -- Liberata! Minne sinä
menet?
Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.
Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.
Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä,
tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana,
kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen.
Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi;
ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin
valituslaulu.
Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua
alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet
ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.
Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen
tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat
taivaalla vavahtelivat!


IV.

Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin
laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan
elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä,
tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi
sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta
joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän
pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen
ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen
välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton
välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä
kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä,
hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä
ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti
sille uskollisena pysyäkseen.
Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä
erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä
synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä
herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun
oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn
vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista
hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean
kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle
loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta,
kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli.
Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja
päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat
ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät
hänen punaisen pukunsa mielikuvan.
Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui
puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. -- Pakenevan,
farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui
runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti
tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt
kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja;
mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt
farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa
oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa
jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja
siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on
versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli
pesty.
Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin
esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?
Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti
nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: -- Jospa
minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli
suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se
ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva
pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki
hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa
onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio
Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.
Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot
täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa
tukkaa loi omituisen ilmeen.
Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus
näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen
pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä
olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.
_Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus
Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per
Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum
Euchanstiae_.
Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.
Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät
miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli
uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu
elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien
alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he
rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan
jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet
uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.
Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan,
jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan,
siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut
taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden
kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta
miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä
Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai
etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka
kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se
voi muodostaa eri maailman tuen.
Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä
ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman
avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt
salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen
väsymättömät katseet häntä seurasivat.
-- Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus...
Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan
kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota
"dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren
tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen
nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten
kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa,
itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata,
voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi
luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: --
joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.
Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi,
hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät
vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää
mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. -- Eikö hän
tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon
hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn
veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa
haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon
saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä
uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen
haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä
tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet:
-- mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky
abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän
havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja
hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka
kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan
usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka
lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.
Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään
keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta
vavahdusta. -- Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten,
keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.
Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä,
astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati
värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä
uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa.
Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu
kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen
vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini.
Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa
kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän
miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat
unikot kuin himon hehkuva vertauskuva...
-- Himo! -- ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat
naiseensa, lempensä koko surkeuteen. -- Kuka tappaa himon? --
Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:
-- Non des mulieri potestatem animae tuae... A muliere initium factum
est peccati, et per illam omnes morimur... A carnibus tuis abscinde
illam... Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä
puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän
sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka
kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.
Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.
Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit
vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista
toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten
kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun
kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.
Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin
uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? -- Rikkoa käsky ja saada
anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se;
paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään
suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu
ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin -- olihan
kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.
Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja
kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa
Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli
on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi
lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat
soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri
tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai
kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien
tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin...
Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen
guelfi-kaupungin: -- suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla
kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka
sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella
vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava
torni; hitaasti lyövä kello; -- äkkiä, kadun pohjukassa ihme;
Tuomiokirkko. -- Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen
tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit?
Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota
lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma,
jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä
oli herättänyt: -- Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi
minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä,
hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne... Pitkät hetket
viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja
luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä...
Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden
rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.
Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä
suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat,
mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle
tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat
viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin
lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen
mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.
Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan
harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan
kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä
ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja
kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen
mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä
marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.
Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä
hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti
nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka
liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas,
kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä,
taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo
tunteet uuteen eloon. -- He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua,
joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus
lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella
tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti
painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten
ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä
jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään
olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki
merenseutuista taivaan rantaa.
Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa
yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli
kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui
metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat
sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja
eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli
pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme
säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun
aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä,
että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä.
Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä,
sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen
sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta,
jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret,
hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet,
ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän
rakennuksen yksityiskohdat; -- kaikki tämä paljasti vähitellen silmän
kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon
sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja
tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni
voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen
käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista
vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä
saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti.
Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli
syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana
sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä
vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa
reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen
peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä
maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista
tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution
kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin
lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui
nyt etäiseltä viinimäeltä laulu -- aikaisen viinikorjuun johdanto --
ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas
olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja
maallinen, sekaantuivat toisiinsa... --
Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista
kaihoa: -- palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa
se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa
sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri
jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen
jälkeen uudistaa _Chronicon casauriense_. Olihan se todella kunniakkain
temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka
monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena.
Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena
loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen
muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja
Demetriolle.
Hän sanoi Ippolitalle:
-- Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?
-- Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti -- minne tahdotkaan
viedä minut!
-- Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme
vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja
muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka --
ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon... Kohoten yli
tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni
harrasta mietiskelyä.
Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti
tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen
mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja
itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin
naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta.
Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa
valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin
salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa
tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.
Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:
-- Milloin?
-- Ehkäpä huomenna.
-- Niin, huomenna.
-- Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.
-- Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.
-- Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.
-- Tulen sinua valaisemaan.
-- Tulet valaisemaan hautajaisianikin.
Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän
kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi
elämäntarinansa. -- Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin
hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut.
Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat
kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista
armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä
kurjuudesta. -- Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin!
Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! --
Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä.
Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas,
turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui
äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa
alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean
marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut
valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa
liekissä. -- Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi
tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! -- Tuo
liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta
mitään vastalahjaa onnestaan. _Amabat amare_. Se luopui ainaiseksi
kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä
puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi
hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy
häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön -- ylevä ja
yksinäinen -- se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä
ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen
olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei
ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut
hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen
aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena
ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja
loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään...
--
Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:
-- Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.
Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut.
Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki
tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina
samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien
varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina
voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille
heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen.
Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla
kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he
vaan kulkivat, kulkivat.
Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta,