Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 05

äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. -- Joka
kukka oli kuva.
-- Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on
lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.
Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran
anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja
onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan
kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan",
pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot
purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa:
Pancrazio Petrella.
Ippolita sanoi:
-- Tallettakaamme tämäkin!
Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia
lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa
kasvoissaan.
-- On aika lähteä, hän ilmoitti.
Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus,
jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan
olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä
hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:
-- Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin
huulin vakuutti hänelle Giorgio:
-- Palaamme pian, palaamme pian.
Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen
tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili
ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin
erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin
kuolla.



II.
KOTI.


I.

Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa,
jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään
määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun
keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.
Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä
tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi
lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.
Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne,
missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka
vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi
katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun
kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja
mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui
vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen
pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista
ja eron tuottamasta surusta.
Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä
kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa
olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa.
Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan.
Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:
-- Näemmeköhän toisemme jälleen?
Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio
huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja
tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi
hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.
Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli
niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta
ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä
tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo.
Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut
sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana.
Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä.
Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin
veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät
hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran
kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden,
sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti
häneltä hengityksen.
Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen
hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja
mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän
oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä
huutanut:
-- Isäsi on halpamainen mies!
Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta
itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko
hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.
-- Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!
Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän
äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä
syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä
miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä
paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä
etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen
toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä,
että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi
ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta,
kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.
Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui
parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta
tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin
siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa;
ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan,
näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta.
Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren
ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.
Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli
yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, _menee hukkaan_ onnelta.
Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen
kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä.
Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa
nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten
henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli
kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.
Se oli Gioconda täti.
-- Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään
Giorgiota.
Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä
kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen,
pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.
Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän
ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta
sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan
uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa,
melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä,
heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat
pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan
olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten
yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka
hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille
ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli
tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo
ruusu-likööriä.
-- Siis -- hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa
välillä -- sinä siis olet palannut kotia... oi... sinä olet palannut...
Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää
sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta
vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti,
tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä
kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen
alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on
minun sukuani!"
-- Siis,... toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen
silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.
-- Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen
väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.
Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.
Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:
-- Se ei tee mitään...
-- Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän
kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja
sitten tulen kirjoittamaan...
Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:
-- Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.
Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin
hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta
suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa
sylkeä; ja hän virkkoi:
-- Giorgio parka!... Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö,
mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus... Mene katsomaan
kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen
aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä
minun ainoa turvani.
Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan
ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki
bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan,
oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:
-- Odota.
-- Minne menet, Gioconda täti?
-- Odota.
Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi
ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.
-- Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?
-- Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä
ajattelee?
Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen
poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.
Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:
-- Nyt jo riittää.
He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista
kadulle.
-- Kenen on tuo valaistu ikkuna? -- kysyi Giorgio katkaistakseen
äänettömyyden.
-- Oi, vastasi vanhus, -- Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.
Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen
liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.
-- Pane maata, Gioconda täti.
Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa.
Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui
permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:
-- Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin
minä. Isäsi kerran potkaisi...
Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky
ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.
He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden
löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan
ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen,
nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.
-- Tahdotko tulla sisälle?
-- En, Gioconda täti. Mene levolle.
Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä
pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän
hienoa sokeria pivoonsa.
-- Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.
-- Huomenna, huomenna, täti... Mene nyt levolle. Hyvää yötä.
Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja
sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.
Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana
ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki
lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.
-- Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti,
huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. -- Ippolita.
Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin!
Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton
nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli
ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.


II.

-- On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä,
että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi.
Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.
Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen
pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar:
kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa,
huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen
äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta
välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden,
myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan
saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui
kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle
tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään.
Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä
halpamaisin väkivaltaisuuksin. -- Sinä asut kaukana, sinä et tiedä,
missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä,
mitä me kärsimme... Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua
hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.
Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti
hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan
edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä
nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan
noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen
äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!
Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan
hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli
äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja
kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut!
Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein
vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli
jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna
yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria
Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli
ollut! Miksi nyt niin muuttunut? -- Poika kärsi jokaisesta hänen
epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä
muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja
hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään,
siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon
eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!
-- Ymmärrät, Giorgio? -- äiti yhä vaan ahdisteli häntä. -- Ponteva
asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet
puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.
Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen
järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: -- Oi äiti, vaadi minulta
kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä
askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. -- Hänen
olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen
täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna
toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut
hakata poikki kätensä.
Ääni verhottuna hän vastasi:
-- Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään
sopivan hetken.
Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten
pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä
tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan
puhumaan. --
He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:
-- Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.
He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:
-- Millainen päivä!
Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa.
Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista
Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä
kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo
ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi
taivaansinisille ilmoille.
Giorgio ajatteli: -- En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä
aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan
täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla
tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan
mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja
epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni
sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. -- Ja hän ajatteli
edelleen: -- Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on
kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja
Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana.
Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako
rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän
maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä
hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät
sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja
katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta
ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun
ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat
elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne
tietävät _lopun_ lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana
Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin,
olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin
hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi _lopun_ tuntemus!
Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli
verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan
sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä
seikkaa: -- Ilman häntä elämä on mahdoton!
Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen
tuomiokirkon ovelle: -- He tulevat ulos.
Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua
kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi
niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen
palavia vahakynttilöitä.
Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät.
Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit;
muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat
loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen
lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.
Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,
punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.
Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.
Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.
Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa
ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä
ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana,
soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä
kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa
puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman
kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen
loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.
-- Don Defendente parka! -- mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.
Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä
pojalleen.
-- Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme
tänne matoiseen maailmaan kärsimään.
Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti
hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään
hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan
harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden
leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi,
voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti
tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.
Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän
ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen
äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan
tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet
noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä
uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti,
hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi
hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki
tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta
itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus
oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.
-- Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen
molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.
-- Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti
pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten
kostuttamina. -- Sano minulle, mikä sinun on.
Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki
hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova
ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut
synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon
entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.
-- Oi, äiti, äiti.
Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla
kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja
otsaansa.
-- Äiti parkani!
Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä
kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt.
Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen
nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:
-- Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?
Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten
keskeyttämällä äänellä hän sanoi:
-- Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä...
Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko
elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää
sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en
ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään
sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua
niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua,
Giorgio... En voi nähdä sinun itkevän.
Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää
tuskaansa.
-- Katsohan -- sanoi Giorgio -- en enää itke.
Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin
hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä
vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen
henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen
visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla
puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli
kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen
häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan
kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin
rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen
äitiä kohti.
Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:
-- Mikä huokaus!
Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus
kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä
pois taistelusta.
Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä
vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota
hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä
taas oudoksi olennoksi. -- Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä?
Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen
terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä
jo ollut ainiaaksi myrkytetty? -- Äiti ei enää voinut tarjota hänelle
mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut
häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat
heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis
saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.
Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi
ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti
ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena
pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat
huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi
vuoteelleen.
Leväten selällään hän ajatteli: -- Minä siis elän, mina hengitän.
Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä
lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni.
Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen
joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla
ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä
puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä
tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa,
jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen
takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan
saavuta. Ehkä se on kumpaakin.
Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet
edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.
-- Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on
hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti
kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi.
Ja sen sijaan riudun päivä päivältä -- joka päivä elämä pakenee minua
lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi
tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä
saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin
että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita,
joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen
painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja
saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo
osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin
on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo
olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta
kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.
Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä
jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset,
jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät
tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta
vahaa.
Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen,
hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä
himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja
kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella
vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka
piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat
vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain,
mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on
erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen