Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 01

Total number of words is 3443
Total number of unique words is 1848
22.4 of words are in the 2000 most common words
32.1 of words are in the 5000 most common words
37.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

KUOLEMAN RIEMUVOITTO
Romaani

Kirj.
GABRIELE D'ANNUNZIO

Italiankielestä suomentanut
Jalmari Hahl


Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.



On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen
nähden päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko
niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai
korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne
ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja,
jälkimäisessä tapauksessa airuenhuutoja, jotka kehoittavat
urhoollisimpia urhoollisuuteensa.
Fr. Nietzche.
Jenseits von Gut und Böse, Aph. XXX.

SISÄLLYS:
I. Menneisyys.
II. Koti.
III. Erakkomaja.
IV. Uusi elämä.
V. Tempus destruendi.
VI. Voittamaton.



I.
MENNEISYYS.


I.

Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa
alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:
-- Mitähän lie tapahtunut?
Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi
kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.
Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:
-- Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.
Hän lisäsi:
-- Tahdotko, että käännymme takaisin?
Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon
välillä. Sitten hän vastasi:
-- En; jatkakaamme.
Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.
Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.
Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan
usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.
-- Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. -- Joku on surmannut
itsensä.
Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat
mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta
työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua;
heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista
eläimellistä hämmästystä.
Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.
-- Se on jo poissa -- huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli
kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja
ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei
toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. -- Se on jo poissa. -- He
kantoivat sen jo pois.
-- Minne?
-- Santa Maria del Popoloon.
-- Kuolleenako?
-- Kuolleena.
Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä
villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi
äänekkäästi:
-- Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?
Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä,
ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin
karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt
maanalaisista onkaloista.
-- Mitä siitä on jäänyt jälelle?
Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle.
Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He
saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.
-- Hieman verta -- vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan
kärjellä etsien jotain verilätäköstä.
-- Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.
Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä
olijat eivät voineet nähdä.
-- Hiuksia.
-- Minkä värisiä?
-- Vaaleita.
Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä
oudoilta.
-- Giorgio, lähtekäämme pois! -- rukoili Ippolita, mieli
kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa,
joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen
houkuttelemana.
Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti
kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui
ilmeisenä kasvoissa.
Giorgio virkkoi:
-- Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.
Ja Ippolita:
-- Se on totta.
Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita
jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:
-- Rakkaus parka!
-- Mikä rakkaus? -- kysyi Giorgio hajamielisenä.
-- Meidän rakkautemme.
-- Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?
-- Ei ainakaan minussa itsessäni.
-- Minussako siis?
Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän
toisti, katsoen Ippolitaan:
-- Minussako? Vastaa.
Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.
-- Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.
Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien
koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:
-- Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa,
mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja
joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.
-- Mitä merkkejä?
-- Pahoja merkkejä, Ippolita... Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla
joka hetki olla niin tarkkanäköinen!
Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa
synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat
rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin
tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän
sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin
ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin
vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa
toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.
Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa
rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli
häntä ärsyttävästi hymyillen.
-- Näin se alkaa -- Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera
hymy, silmissä tuo terävä katse. -- Sinä tunnet sielusi pohjalla
levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa.
Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee
minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et
voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen
ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja
käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin
vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.
Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.
Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen
kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan
myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi
kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna
sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä
oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin
yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli
sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin
vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen
tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten
vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa,
täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden
psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät
kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi
keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.
Giorgio jatkoi:
-- Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella
ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa
rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten
kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää
rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes
kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää.
Oletko ajatellut sitä?
Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:
-- Kaksi vuotta!
He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti
vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut
kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via
Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean
lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.
-- Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä --
alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. -- Ja
kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.
Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten
hän sanoi oudon lempeästi:
-- Miksi kaikki nämä pahat sanat?
Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat
jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen
salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti
rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa,
hän lisäsi:
-- Mikä sinun on?
Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta
äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi
ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin
itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen
olemuksensa.
-- Mikä sinun on? -- toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin
aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.
-- Mikäkö minun on? -- Giorgio vastasi. -- Rakastan.
Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden.
Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä
koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa
pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi
vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän
ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut
minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta.
Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon
luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti,
rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista.
Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties
kuolemaan asti.
Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:
-- Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?
-- No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. -- Mutta
voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati
tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko
todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä
omistan sinusta?
-- Kaiken.
-- En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin
omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet
sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan
intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi,
tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana
on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä.
Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin,
olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut
toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi
alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja
ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista,
eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo
sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita.
Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee
nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään!
-- Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla
erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen
sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus
panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa
muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien
alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö,
joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä
sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet,
poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan
yksinäisyyteen.
Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse
mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin
et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää
puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua;
pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean
sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin
laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa
sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä
kysyn sinulta: -- Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: -- mitä
sinä ajattelet? -- Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne
minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja
tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa,
että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli,
puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma
on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä
alakuloisuutta, joka seuraa?
Ippolita sanoi:
-- Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties
rakastan enemmän.
Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä
miestä.
Ippolita virkkoi:
-- Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi.
Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on
yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden
viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä
ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä
kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran,
kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä
väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.
Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta
lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:
-- Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.
Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui
hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli
pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä
äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran
hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja
hellämielinen hoitajatar.
-- Näethän, -- hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, --
sinä saatat minut väärälle tolalle.
Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä
kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.
Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat
pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat
yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän
lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania.
Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi
Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.
Giorgio ajatteli:
-- Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko
hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva
totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja
alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin
sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: -- esineille,
jotka kuvastuvat hänen silmiinsä...
Giorgio katsoi häneen. -- Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on
kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas.
Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän
hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta,
melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu
aina...
Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen
sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän
välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin
kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen
nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. -- Hän on
hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä,
intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus.
Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati
haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä
en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani
häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä
eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen
muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen
kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.
Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin... Mitä Ippolita kertoikaan
minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen
koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa
Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä... Miten hän oli
nauranut!... Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi
olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen
kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.
Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin
hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla
selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä
syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton
naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi
hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli
muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista
elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa.
Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän
muisti erään kirjeen kohdan --"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja
ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa.
Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." -- Hänen mielestään kohosi
kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä,
asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle
kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän
jokapäiväisyyteen.
Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli
kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota
rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä
hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. -- -- Mitä Ippolita
tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän
niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee?
Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.
Edelleen hän hautoi mielessään tätä: -- Jokainen noista ihmisistä vie
jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on
ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia
ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä
on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät
himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen
himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on
alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen,
kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti
ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta,
vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis
mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen
naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?
Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät
hänen sisäisiin mietteisiinsä.
-- Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä,
ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua.
Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä
nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan
ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät,
jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni
epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut
naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni
rakastajattaren salissa: -- Millainen lienee hänen tapansa rakastaa?
Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen
sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta
hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet
äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni
Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee
miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen
sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman
välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja
luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä
todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön
ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin
ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei
ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee
tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen
katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.
Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:
-- Mikä sinun on? Mitä ajattelit?
Ja Giorgio vastasi:
-- Sinua.
-- Miten?
-- Pahasti.
Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:
-- Tahdotko, että menemme?
Hän vastasi:
-- Menkäämme.
He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat
tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:
-- Kuinka surullinen ilta, rakkaani!
Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä
alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio
yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä
kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä
kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui
joku sadepisara.
-- Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. -- Mitä aiot tehdä?
Hän vastasi epätoivoisena:
-- En tiedä, mitä tulen tekemään.
Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä
heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He
tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan
heidän puolustamattomille sieluilleen.
-- Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.
Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi
jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja
vastasi:
-- En tahdo.
Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana
Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan
mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi
jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta
ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka
häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: -- Minä en voi olla erillään
hänestä; tänä yönä en sitä voi. -- Hänellä oli se tuntemus, että oli
oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen
mieleensä.
-- Giorgio! -- huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen
käsivarttaan.
Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet
katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan
siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:
-- Peloittaako sinua?
Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:
-- Vähäsen.
Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla
oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä
näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli
tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan
tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon,
vaaleatukkaisen, verisen pään. -- Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut
itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä
nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa.
Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion,
isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan:
-- kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä;
pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen
vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin
tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. -- Jospa minä syöksyisin
tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous.
Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta
kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua
tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne.
Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: -- vähitellen
tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden
yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä.
Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.
Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman
suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut
niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa
hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle
ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat
tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa
rajattomasti.
-- Suljetaan!
Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.
-- Suljetaan!
Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana,
jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille
rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että
olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat
askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla
teillä:
-- Suljetaan!
-- Kirottua! -- huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja
tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.
Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti
äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa.
Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa
näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita
tippui.
-- Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? -- kysyi Giorgio.
-- Tulen, tulen varmasti.
-- Tuletko pian?
-- Tulen kello yksitoista.
-- Jos et tule, minä kuolen.
-- Tulen kyllä.
He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.
Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:
-- Voitko antaa minulle anteeksi?
Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.
Giorgio sanoi hiljaa:
-- Jumaloin sinua!
Ippolita virkkoi:
-- Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.
He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin
Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen
poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen
myymäläikkunoiden heijastuksesta. -- Nyt hän menee luotani. Hän
palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu
päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä
tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä.
Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 02
  • Parts
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 01
    Total number of words is 3443
    Total number of unique words is 1848
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 02
    Total number of words is 3503
    Total number of unique words is 1958
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 03
    Total number of words is 3424
    Total number of unique words is 2056
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.5 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 04
    Total number of words is 3569
    Total number of unique words is 1970
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 05
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 1882
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 06
    Total number of words is 3538
    Total number of unique words is 1930
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 07
    Total number of words is 3560
    Total number of unique words is 1980
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 08
    Total number of words is 3522
    Total number of unique words is 1912
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 09
    Total number of words is 3490
    Total number of unique words is 1950
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 10
    Total number of words is 3410
    Total number of unique words is 2141
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    28.8 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 11
    Total number of words is 3402
    Total number of unique words is 2023
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 12
    Total number of words is 3421
    Total number of unique words is 1906
    19.6 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 13
    Total number of words is 3514
    Total number of unique words is 1967
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 14
    Total number of words is 3487
    Total number of unique words is 2076
    19.7 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 15
    Total number of words is 3414
    Total number of unique words is 2073
    18.4 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 16
    Total number of words is 3351
    Total number of unique words is 2126
    17.1 of words are in the 2000 most common words
    25.3 of words are in the 5000 most common words
    30.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 17
    Total number of words is 3387
    Total number of unique words is 2047
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 18
    Total number of words is 3457
    Total number of unique words is 1954
    19.8 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 19
    Total number of words is 3440
    Total number of unique words is 1992
    19.0 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 20
    Total number of words is 3358
    Total number of unique words is 2060
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    25.5 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 21
    Total number of words is 3407
    Total number of unique words is 2119
    18.9 of words are in the 2000 most common words
    28.0 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 22
    Total number of words is 3586
    Total number of unique words is 1861
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 23
    Total number of words is 3418
    Total number of unique words is 1965
    17.3 of words are in the 2000 most common words
    25.5 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 24
    Total number of words is 3619
    Total number of unique words is 1887
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    36.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 25
    Total number of words is 3522
    Total number of unique words is 1886
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.