Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 23

hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka
eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa
olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen
elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka
kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin
synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän
mysterion. _Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus_...
Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin.
Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli
kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.
Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon,
astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut
traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän
käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä.
Millä tavoin oli hän sitä viettävä?
Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän
kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.
-- Mikä sinun on?
Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja
silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret,
surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti
käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja
suudelmilla.
-- Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? -- Kysyi Giorgio hämmästyneenä,
levottomana.
-- Ei mikään, ei mikään...
-- Miksi itket?
-- Olen nähnyt unta...
-- Mistä näit unta? Sano se minulle!
Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.
Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän
tahtoi katsoa häntä silmiin.
-- Sano! Sano! Mistä näit unta?
-- En mistään. -- Se oli paha uni...
-- Mikä uni?
Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi
ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.
-- Mutta sano toki!
Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:
-- Näin unta, että... että nostin tuolla alhaalla liinaa... ja että
näin sinut...
Hän tukahutti sanansa suudelmilla.



VI.
VOITTAMATON.


I.

Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava
oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu
San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin
siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja
parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit,
ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne
esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua.
Roomasta saapui nuotti-arkku.
Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein
aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet
laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi,
johon täydesti antautuivat.
He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää
tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein
aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat,
siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän
ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat
vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa,
miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä
tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä
tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi
kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat
joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin
olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet
ilmaan.
Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän
kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin,
luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.
Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen,
antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan
toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen
voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi,
ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän
sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.
Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä.
He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen,
voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he
nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä
hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet
saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen
odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin,
joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.
Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen
tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin
"Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta
rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa
verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja
alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin
unissa: -- Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran
putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen
yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun
sinä nukut, minä sen yksin kuulen. -- Karkeita, purppuranpunaisia
uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli
syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi
se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan,
johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa
kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan.
Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden
kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu
muuttui hävityksen huumaukseksi! -- Juoda siellä sinun kunniaksesi
ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle.
--
Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat
vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi
heidät "ihmevaltakuntaan".
Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään
heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan
esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti
tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran
aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen
herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten
vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella
leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine
kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.
Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä
ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin;
kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi
jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin
suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle
taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen
juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja
salaperäisesti katettu orkesteri.
Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen
hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä
orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi
houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä
ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja
tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne
kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä,
hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.
Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman
kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä
korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen
ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen
pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä
huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä,
ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen
ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin
hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa
sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun
katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä
äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina
raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta,
ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.
Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta,
nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu
kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle
vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: -- Länteenpäin harhailee katse,
itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti:
irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat
purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni!
Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! --
Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin
Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään
kohtalounelmaansa.
Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt
alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi
velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa
ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin
sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia
taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei
voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä
povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa
tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen
pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä
tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille,
te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää.
Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. -- Oi, Isolde, mitä
onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! -- Ja tuo lempeä ja hurskas
nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. -- Oi, Isolde, kerro
minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: -- Sydämeni
pakahtuu -- en voi hengittää, -- aukaise uutimet täydelleen."
Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse
suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä
jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua,
voi! -- Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään,
sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden
ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan
koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: -- Minun
valitsemani, minun tuhoamani. --
Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan
olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen
suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään
salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä
jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja
liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä
päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu
täyttyi katkeran ivan sanoilla. -- Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta?
-- hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria
orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. -- Sano
hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan,
Isoldea. -- Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun
peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin
ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten
vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren
suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle:
molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän
sydäntensä sanomattoman tuskan.
Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen
syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle
kaikuvia liekkejään. -- Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä
terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. -- Ja Tristan
nosti pikarin huulilleen. -- Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi
juon sen! -- huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään.
Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet
kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? -- Se oli äärimäisen ahdistuksen
hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä
ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat
toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon
olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin
edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa
voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. --
Tristan! -- Isolde! -- He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he
olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli
haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä,
johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät;
he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista
vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. --
Tristan!-- Isolde!
Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja
lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla
iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin.
-- Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät
sieluni, rakkauden ylin hekkuma! --
-- Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! -- huusi kansa, keskellä
torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle
vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. -- Eläköön Cornwall! --
Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän
häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota
unelman himmeä pilvi verhosi: -- Kuka lähestyy? -- Kuningas. -- Mikä
kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde:
-- Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? --
Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki
heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: -- Terve Marke! -- Terve
Cornwall! Kauan eläköön kuningas! --
Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset,
hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset
vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti
värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä
hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui
kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että
olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa.
Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla
ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan
hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja
vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.
-- Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä.
-- Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen
metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. -- Se on
vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa...
tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka
pulppuilee hiljaisessa yössä... Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät
äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä
entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa,
muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat
metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen.
Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat
kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken
hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa
pelossa: -- Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon
osoittaa sinulle uhkaava vaara! -- Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan
himon sokeutta. -- Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä
sen sammuttaisin. -- Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja
pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä
ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan
ainaiseksi pimeyteen.
Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi
voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen
raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään
halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se
oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä
ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha
vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka
nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki
hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle
varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen
ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat
ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. -- Kun aurinko
on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä
säteitään. --
Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot,
itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista
syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät,
sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen.
Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa,
kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta.
Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua,
aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien,
rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä,
ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun
pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä,
epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti;
se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat,
milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.
Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan
vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut
sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin
kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat
turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn,
omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi
olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin.
Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki
heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan,
heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi
molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan
tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat
mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat
huulia ja pysähtyivät. -- Mikä muu -- sanoi Tristan -- häviääkään
kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania
ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten?
-- Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. --
Näin -- sanoi Tristan -- me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin
rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden
helmassa. -- Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi
ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan
kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta,
he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta,
tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon
ilmapiiriin. -- Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä...
-- Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä -- muistutti Brangäne,
näkymättömänä ylhäältä. -- Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi
läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti
himmentäen tuikkivat tähdet. -- Varokaa!
Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät
voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä
enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. --
Verhotkoon meidät ijäinen yö! -- Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi
heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne,
missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä
olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea
yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.
-- Pakene, Tristan! -- Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli
äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn.
Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui
metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan
peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän
piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä
teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. -- Viimeisen
kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja
lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa,
ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää
kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa
hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana
salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin:
-- Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi
tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden
himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. -- Tahdotko seurata
Tristania, Isolde? -- hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti,
kaikkien läsnäollessa. -- Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista
aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran
minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin
näin valon... -- Ja Isolde: -- Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa,
tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja
uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa...
Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin
haavoittamana.
Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta,
karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan
vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden
salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat
epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja
paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan
yöhön häipyneet muistot.
-- Mitä sanoo vanha valitus? -- huokaili Tristan. -- Missä olen?
Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka
isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä
tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.
Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet:
-- En jäänyt sinne, missä heräsin. -- Mutta missä se olikaan? En
voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia:
mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen
ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi
ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen
unhoitus! -- Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti
sisälmyksiä. -- Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä
hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka
minua hivuttaa... oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä
voisit minua ymmärtää! --
Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui
elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.
-- Vanha ja vakava sävelmä -- sanoi Tristan -- valittavine sävelinesi
sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena
ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä
sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut
siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo
vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se
kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa
varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: --
Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! -- Ei, ei! Se ei ole
merkityksesi... Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta
kuolla! -- Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma
poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä
himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin
tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen
liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot
siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat.
-- Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna
tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta
toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon
kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. -- -- --
-- Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle!
-- näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa
Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina
valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden
ja Kuoleman lähestyessä hän luulee _kuulevansa_ valoa. -- Kuulenhan
valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi
hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja
kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo
oli musiikkia; musiikki oli valoa. -- -- --
Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli
viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun
yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan.
Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi,
vihki heidän yhtymisensä kuolemassa.
-- -- -- Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen
joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot
syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa
muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta
soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä
olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi.
Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien
terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät.
Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui
voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään
sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!"


II.

Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa,
hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä
kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa,
saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa
musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman
huimaavassa korkeudessa.
Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan
heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja
kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja
kuoleman huminaa!
Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää,