Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 08

ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen
olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi,
melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös
tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä;
hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa
tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä
riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi
vangitun linnun liverrykset.
Kauhistuen Giorgio ajatteli: -- Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo
nainen nyt on hänen luonaan.
Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku
kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen
äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi,
kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä,
mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia,
punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä.
Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan
ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja
hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä
verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka
halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein
oli kuullut puhuttavan.
-- No, nuori herra, minne matka?
Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä
ikkuna-aukosta:
-- Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!
Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää
vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli
kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen
suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet
pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja
välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas
täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi
tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.
Isä huusi ylhäältä ikkunasta:
-- Etkö tule tänne yläkertaan?
-- Tulen, tulen.
Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi
astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä
vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi
esiintyä rakastettavana.
-- Miten päätitkään tulla tänne?
-- Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin
aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole
muuttunutta...
Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki
veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.
-- Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi,
jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen
tuskallisuutta, joita aavisti.
-- Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi --
vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan.
-- Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen... sittenkuin minussa
on ilmaantunut tämä sydäntauti...
-- Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa,
vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. -- Ja kuinka
-- kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään... Ei kukaan ole koskaan
puhunut minulle siitä...
Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa
tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa,
joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin
hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt,
nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka
pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset
ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän
välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui
liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen
veren karvaiselta.
-- Kuinka kauan? -- hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien
inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden
kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan
seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.
-- Kuka voi sanoa, kuinka kauan? -- vastasi isä, joka nähdessään tuon
vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa
luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä,
joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. -- Kuka saattaa sanoa
kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä
puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy
alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua...
Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan
ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta
vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli
jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä
ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli
vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä
muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen
siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt
oli seuraava. -- Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman
käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada
hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan
varman päämäärän. Minkä päämäärän? -- Giorgio ei sisällään paheksunut
eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka
varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa
kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen
sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen
käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.
-- Etkö käy sisälle? -- kysyi isä.
-- Kuten tahdot.
-- Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia
papereita...
Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka
ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon.
Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä
muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä
tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana
pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli
varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa,
kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: -- Mitähän papereita isä tulee
minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa?
Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?...
Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen
mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat
yksityisseikat.
-- Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?
Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja
vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin
kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus.
Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi
kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.
-- Kuinka raskas päivä tänään! -- mutisi isä, teeskenteli sydämen
ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja
hengittäen vaivaloisesti.
-- Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko
tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.
-- Kärsin... mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on
mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman
lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan...
Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla;
joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota
tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä
saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin
karkea ja inhoittava, -- ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin
inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen
antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli
kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui,
kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän
kauhean hetken tuskallisuuteen.
-- Sen sijaan?... -- hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä
jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.
-- Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti;
onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on
ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten:
viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet
puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet... Katsohan: nämä ovat ne
paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää...
Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi
sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka
koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. -- Tämä
asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia
vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan
julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa,
johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä
tehdä?
Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili
pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset
olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen
tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt
isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus,
jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä
nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli
vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman
tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat
hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman
tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät
nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien
peittämät kädet.
Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta,
omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä,
paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä
täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden
punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti
valmiina siteitä. -- Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas
kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren,
joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän
käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen
ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä...
-- Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin
ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Kuulen, kuulen.
Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.
Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:
-- Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan...
Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui
viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen
tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.
-- Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta... luulen,
että hän vaatii sinua hyväksymään.
Sadin oli vihdoinkin jännitetty.
-- Vai minua hyväksymään... -- soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö
hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli
maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun
omaisuuden jäännöksiä.
Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä,
alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten
kieltäytymistä. -- Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa,
välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa,
joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään
hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko
siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut
huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan,
että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle?
Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä!
-- Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi
hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi,
tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen
kuolinhetkeään.
Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä,
ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat
pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen
häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:
-- Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta
minulle puhuit?
-- Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan
verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. -- Ovatko he sinullekin
toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että
minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet
sen uskonut!... Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa?
Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi
minua vihaa... Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle,
että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän
syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et
tiedä...
Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa
suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä,
joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni
ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä
vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua
hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi
suonenvedontapaisesti:
-- Ei, ei, en tiedä... Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin
minun pitää panna nimikirjotukseni.
Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän
luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain;
hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.
-- Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän...
Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli
turvonnut, osoitti tuota kohtaa.
Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään
ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä
huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti
vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen
sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän
huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa
halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään
sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja
ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat
häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton
katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa
ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota
pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja
sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki
oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla
ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän
ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen
itselleen rahaa... -- Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa
talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili
jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.
Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:
-- Lupaatko minulle, lupaatko minulle... ettet käytä... ettet käytä
näitä rahoja... mihinkään muuhun?
-- Tietysti, tietysti -- vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön
tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan,
nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.
-- Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni -- lisäsi Giorgio, joka oli
käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään
purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat
tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät
ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. -- Pidä varasi: minä en tahdo
olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.
-- Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi
ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa,
joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. -- Mitä
sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä
myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi
suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen!
Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla
rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä
vararikkooni on hän, ymmärrätkö? -- hän.
-- Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet
tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko
ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli
kiivastunut Diegolle. -- Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et
ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä
sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada
irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit... Hyi, sitä häpeää!... Ja
sinä julkeat parjata äitiäni!
Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen
polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.
-- Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi.
En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan
äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.
Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan
huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa
ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti
vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt
raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa
tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa
kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko
hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti
sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen
repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen
enensi: -- Minne pitää minun nyt mennä?
Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie
tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle
sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä,
oli hänestä välinpitämätöntä.


VIII.

Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket
vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen
yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli
pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta;
ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli
katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet;
melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren
kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan
soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve
puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan;
paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli
keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä
ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut;
ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea
kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset
kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne
kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana
olivat kavahuttaneet hänet ylös -- kaikki tämä palasi sekavana hänen
muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli
tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään
pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen
ruumiin tunnottomuuteen.
Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana
hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen,
toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja
panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen
vastenmielisyytensä ponnistuksiin. -- Missä hänen oli itsensä
surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä?
Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? -- Vielä hänellä ei siitä ollut mitään
varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva
katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja
enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut
hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli
vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi
ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon.
Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia,
koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti,
sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella
heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän
liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen
jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin
sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan,
joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.
"Giorgio!"
Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.
-- Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!
Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän
kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:
-- Miten voit? Miltä tuntuu?
-- Laatuun käyvästi... päätä hieman pyörryttää... Minulla on suussa
karvas maku; tahtoisin juoda jotain...
-- Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.
-- Kuten tahdot, äiti.
Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi
hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä
luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt.
Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti
aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon
surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät
säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon
kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä:
Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman
pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli
häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän
oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen
hänen ylitsensä... Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella
hänet surmata. -- Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket;
hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja
äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin
tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa
jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois
sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan
elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli
häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli
hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin
suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti
hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä
syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät
mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen
tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen
ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus
niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja
sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä,
että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli
välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat
aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan
uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka
läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan
erityisen näkökohdan määräämiä.
Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli
tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin
harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa
elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren
salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia
odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän
kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti
peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua
kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman
vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka
hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut
verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten
mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: -- Kun hän
sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.
Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli
kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.
-- Mikä sinun on? kysyi äiti.
-- Ei mitään... hermoväristys.
-- Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?
-- Ei mikään, äiti... Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut...
Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja
suonenvedontapainen ilme.
-- Oi, kuinka kadun, hän huudahti -- kuinka kadun, että lähetin sinut
sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.
-- Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli
välttämätöntä.
Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä
vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli
hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti
oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon
tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän
sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla
oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle,
että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain
inhimillistä ja pyhää. -- Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon
suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä
vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän
ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi
tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia
muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka
suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet
noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt
kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? -- Ja kaikki
vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat
hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.
Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta.
Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko
salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen
kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen
olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei
hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti
häntä viimeiseen tekoon. -- Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani?
Olisinko ehkä voinut välttää sitä? --
-- Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan