Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 02

Total number of words is 3503
Total number of unique words is 1958
23.4 of words are in the 2000 most common words
33.0 of words are in the 5000 most common words
39.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
alentavat häntä... Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien
tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi
emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa
elämäämme?"


II.

Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään
Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa,
joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.
Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:
-- En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.
Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:
-- Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on
välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.
Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.
Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori
mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla
elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi
seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä,
vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli
olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä
tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä
nöyryytyksiä.
Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman
nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:
-- Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi.
Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan
vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.
-- Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan
välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut
osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän
käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät
sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. -- Sinä saatat minut
hämmästymään.
Exili hymyili.
-- No, älä nyt ole häijy -- hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö.
-- Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne
takaisin huomenna.
Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.
-- Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.
Palvelija löysi avaimet.
-- Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.
Palvelija ojensi hänelle lompakon.
-- Voitte mennä.
Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi
väkinäisesti hymyillen:
-- Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?
-- En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.
Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen
laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän
huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:
-- Sinulla on jalo sydän.
Hän katseli ympärilleen.
-- Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.
Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti
kotelonsa sikaareilla.
-- Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?
-- Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.
-- Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa... Onko hän
vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on
matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.
Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän
loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää
likööri-pullon.
-- Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen
raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari
kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties
tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti... luultavasti et häntä
tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen
mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi
takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä...
Tuolla Montilla on paljo rahaa.
Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui
kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen
lasin.
-- Nukutko, Giorgio?
Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut
kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä
tykytykset peitteen läpi.
-- Giorgio!
Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.
-- Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?
-- Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. -- Katsohan,
kilpikonnanluinen hiusneula!
Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja
laski sen sitten peitteelle.
-- Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja
imartelun sekainen väre. -- Näkemiin siis.
Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen
alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.
-- Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.
Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan
myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.


III.

Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.
-- Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa -- sanoi
Ippolita. -- Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken,
missä tahansa, mutta poissa täältä.
Giorgio virkkoi:
-- Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?
-- Muistan.
-- Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä...
-- Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen...
-- Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin
suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.
-- Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!...
-- Sinulla oli kuitenkin niin kiire...
-- Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he
koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään
asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!...
-- Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen
vuosipäivä.
-- Niin oli.
-- Ja kuinka päivä paahtoi.
-- Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa...
-- Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin"
kukat.
-- Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle
niitä niin paljon kaulaan, hihoihin... muistatko?
-- Muistan.
-- Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.
Ippolita hymyili.
-- Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin
poimussa.
-- Niin, sinä sen kerroit.
-- Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen
ajattelin... Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.
Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:
-- Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista
vuosipäivää?
-- Minäkö? En?
-- Enkä minäkään.
Giorgio ajatteli: -- Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa
aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota
juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista
säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. -- Nyt Ippolita on vapaa. Mutta
miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle
kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut
rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon
silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta.
Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.
Tämä virkkoi:
-- Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.
Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö,
äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut
asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun
vaan järjestää asia.
Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa
hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota
jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen
se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän
vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. -- Minkätähden minä niin
suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun
iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä
päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja
loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen
tekoon!
-- Emme kuitenkaan voi -- näin Ippolita huomautti, -- lähteä liian
kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä
puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.
-- Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.
-- Hakekaamme yhdessä.
Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin
eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä
oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen
katkelman.
Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta
kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän
tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata
syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä
kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita
käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut
kantanut safiiri-korvarenkaitaan. -- Ehkä hän on uhrannut ne perheen
rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen
ahdinko. -- Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin
tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: -- Kun hän on väsynyt
minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan,
joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa
hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin
olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu
pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän
tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa
mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle
mieluisa.
Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä
rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin
oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin
lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti
ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä,
tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan
tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta
tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut
hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen
olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia
lankeemuksia.
Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:
-- En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto... Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.
Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän
purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan
huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka
saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.
-- Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?
Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen
sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden
valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä
välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten
ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.
-- Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa
karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa
kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: -- ikkunat
suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka
kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista
sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella;
torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka
lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.
Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä
olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:
-- Mikä rauha!
-- Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin
sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin
pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden... Oi, mikä
rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar,
tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta;
tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun;
hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota
kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä
sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin
poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta
sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta;
ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten
neitseellisten verhojen takana.
Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän
välittömänä:
-- Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.
Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen
käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan
nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:
-- Kerro minulle edelleen.
Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan
mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.
-- Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.
Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista
ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä,
lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen
mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli
vakava ja viehkeä -- _gravis dum suavis_.
-- Puhu minulle! soperteli Ippolita.
Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut
kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.


IV.

"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman
osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen,
että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde
Orvietoon." -- Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.
Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli
lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt.
Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja
Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu
ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot
henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."
He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla.
Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän
täynnä levotonta iloa.
-- Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. -- Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!
He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi
mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme
matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.
-- Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.
-- Sanon sen sinulle myöhemmin.
Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla
oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki,
jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman
navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa
johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen
saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta
pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja
ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen
sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen
liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten
hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä
katseella.
Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. -- Missä hän oli tuon parin
kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta
hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat
jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.
-- Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.
-- Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen
enne. Tiedätkö, missä he olivat?
-- En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.
-- He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun
sinuun tutustuin...
-- Aivan oikein; nyt muistan!
Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.
-- Mikä hyvä enne!
Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen
alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen
piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon:
-- kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen
kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen
pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri
tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai
kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu
sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.
Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen
ystävänsä puoleen, kuiskasten:
-- Ajatteletko sinäkin sitä vielä?
Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa
hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään
yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään
väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja
niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman
turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen
liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan
verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet
torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas
matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.
-- "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa,
kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä
tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun
ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa
hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa
ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen
kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun
omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni
edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko
rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän
viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään
melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu --
jyvä... orvokkivihko..."
-- Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, -- sanoi Ippolita hänelle hiljaa.
-- Tyynesti kuin lapsi.
Sitten hän hymyillen lisäsi:
-- Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu
tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.
Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien
lomitse.
-- Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio.
-- Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen
kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa
valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi.
Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten
pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!
-- Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.
Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.
-- Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian
pitkälle?
-- Enpä suinkaan!
-- Hyvä. Kysyhän.
-- Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.
Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.
-- Albano? -- hän kysyi.
-- Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko
aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt
astua junasta Cecchinassa, hyvä herra.
Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet
hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen
rakastajaansakin.
-- Mitä tehdä?
Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.
Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta
ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua.
Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin
auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta
mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.
-- Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi
vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään
maisemaan. -- Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä
jälleen!
Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen:
-- Entä nyt?
Muudan asemamies ilmoitti heille:
-- Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.
-- No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. -- Nyt on kello puoli
kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini
tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni.
Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.
Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä
iloisiksi.
-- Missä on Segni? Missä on Paliano?
Lähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät
kaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi
ainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa
sinne tänne.
Sade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa
asematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka
tuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet,
joiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui
neliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä
liköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla
päällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta.
-- Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä -- Segnissä on
Gaetanon pikkuravintola.
Tuo nimi nauratti häntä.
-- Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi
vuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin...
Uudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman
hetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa.
Usvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään
rankkasateen alla.
-- Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se
oli syntynyt jo ennen tuota päivää.
Ippolita pani vastaan.
-- Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi
hellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen
mieltään. -- Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet
sytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille...
Minä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin
kuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa,
hiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain
ihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni... Enkö koskaan ole
sinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta
talosta... On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu
pyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta,
mielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus?
Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut,
vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka
näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon,
hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.
-- Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa.
Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin
taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä
kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai
kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin
erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En
ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin:
"Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan
verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut
ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja,
jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen,
joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin
hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä
sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan:
näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn
äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.
Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden
ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa
entisajoilta.
-- Olin todella kalpea, hän sanoi. -- Olin noussut tautivuoteelta vasta
muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin
katsonut kuolemaa silmiin.
Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän
ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös
juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa
luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa,
tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan
itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu
kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa.
Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän
kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna
kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään
oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan
molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista
seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun
nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja
palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa:
auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.
Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan
aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä
kuolleita esineitä.
-- Mikä sinun on? -- kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.
-- Entä mikä sinun on? -- kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.
Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat
uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa.
Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja
sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen
himmenivät.
-- Ippolita Sanzio -- sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin
olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. -- Kuinka sydämeni sykki, kun
viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin
tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani,
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 03
  • Parts
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 01
    Total number of words is 3443
    Total number of unique words is 1848
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 02
    Total number of words is 3503
    Total number of unique words is 1958
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 03
    Total number of words is 3424
    Total number of unique words is 2056
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.5 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 04
    Total number of words is 3569
    Total number of unique words is 1970
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 05
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 1882
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 06
    Total number of words is 3538
    Total number of unique words is 1930
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 07
    Total number of words is 3560
    Total number of unique words is 1980
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 08
    Total number of words is 3522
    Total number of unique words is 1912
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 09
    Total number of words is 3490
    Total number of unique words is 1950
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 10
    Total number of words is 3410
    Total number of unique words is 2141
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    28.8 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 11
    Total number of words is 3402
    Total number of unique words is 2023
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 12
    Total number of words is 3421
    Total number of unique words is 1906
    19.6 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 13
    Total number of words is 3514
    Total number of unique words is 1967
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 14
    Total number of words is 3487
    Total number of unique words is 2076
    19.7 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 15
    Total number of words is 3414
    Total number of unique words is 2073
    18.4 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 16
    Total number of words is 3351
    Total number of unique words is 2126
    17.1 of words are in the 2000 most common words
    25.3 of words are in the 5000 most common words
    30.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 17
    Total number of words is 3387
    Total number of unique words is 2047
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 18
    Total number of words is 3457
    Total number of unique words is 1954
    19.8 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 19
    Total number of words is 3440
    Total number of unique words is 1992
    19.0 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 20
    Total number of words is 3358
    Total number of unique words is 2060
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    25.5 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 21
    Total number of words is 3407
    Total number of unique words is 2119
    18.9 of words are in the 2000 most common words
    28.0 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 22
    Total number of words is 3586
    Total number of unique words is 1861
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 23
    Total number of words is 3418
    Total number of unique words is 1965
    17.3 of words are in the 2000 most common words
    25.5 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 24
    Total number of words is 3619
    Total number of unique words is 1887
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    36.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 25
    Total number of words is 3522
    Total number of unique words is 1886
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.