Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 04

enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. -- Niin toivoton alakuloisuus
on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa.
Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia
hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa
kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta
tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan
tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku,
pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan
tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun
jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien
välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua,
sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää
kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat... Kaihoan sinua
hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi
jälkeä -- mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan
olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet
suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan
ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen
minulle hyväilyn kaukaa... kaukaa... kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä
onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin
sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut?
Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?...
Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut
synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen
lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman
liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen
tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo
kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä
pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta
juomaansa rauhallisesti höyrysivät.
-- Muistatko? -- sanoi Ippolita. -- Se oli silloin, kun ensi kerran
matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.
Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä
mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää
niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei
ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne
oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten
himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys
huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: -- Olenko nyt siis niin kaukana
tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti
matkalle, oli suruni yhtä julma. -- Mutta hänen ei onnistunut
saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa.
Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa
kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä
purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden
sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia
kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja
väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat
niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä
jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee
rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden
vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat
sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä
tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen,
hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa
liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen
korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat
toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on
enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.
Giorgio ajatteli: -- Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta,
liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se
harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka
pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin
selvittämättömään sokkeloon?
Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen
henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin
oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä
onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten
yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.
Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti
Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo
kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat.
Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi
suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: _muistele minua... muistele
minua_!... Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti
taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen
ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne
olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta
sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo,
jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan.
He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa,
auttamattomasti poissa."
Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan
istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä
vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä
kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja
ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli
heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan
näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.
Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään
vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta
merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää
sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää
hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan
sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko _vilpitön_? Mitä
ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia
kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."
-- Tämä on niiltä ajoilta, -- sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä,
elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit
"Don Juanilla".
-- Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään
kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja
rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka,
josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun
lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! -- Syyskuun 2:nen
päivä. --
-- Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät!
Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi,
tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja
pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?
-- Tässä on kirje Veneziasta.
Sydän sykkien molemmat lukivat: -- "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut
Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä
säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa
merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn
suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut
aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan
tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme
joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin..." Toiselta sivulta
he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin
mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre.
Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi
kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus
on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet
voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties
vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka
parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli
Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi,
että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron
kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle
tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa
ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan
auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita!
Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi
sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar..." Ja
kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs
Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme
Riminin San Giuliano kirkkoon. -- Olimme jotenkin alakuloiset tuona
iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen
varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko?
Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen
kerran! -- Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"
-- Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus -- sanoi
Ippolita. -- Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut
öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä
epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin
gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun
aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä
voinut sanoa sinulle sanaakaan...
-- Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä
hinnasta tahansa.
-- Se oli ensi suuri varomattomuus.
-- Se on totta.
-- Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä
nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.
Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka
oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät
uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet
Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää,
jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä
maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.
Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet
viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen
syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton
tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden,
voidaksesi antaa minulle anteeksi. -- Tunnetko sen? Oletko varma siitä,
että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se
varma, järkähtämätön vakaumus?" -- Sivu sivulta intohimo kasvoi.
Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko:
ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen
käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut
voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein
paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka
oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut
itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa,
sisarensa talossa.
Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla
oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt
kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia
tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän
mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin
kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi
pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla... Näen
tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka
vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä.
Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku,
käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole
mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle
kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana
sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen
ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut
vastustamattomasti... Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen,
että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja
herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että
minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan,
syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani!
Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla
olevien hapsiesi sekavat vyyhdit..."
Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut
sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en
tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! -- Olitko mieletön, kun näin
kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin
en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano
minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot
jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita?
Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu
pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin:
'Mikä toivoton yö!' -- Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis
yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle
kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? --
Todellakaan ei ole kaunis yö! -- Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä
sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat
aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto
tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."
"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää
tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni
sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole
epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan
uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä
täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena
yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö;
hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä
pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi,
laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja..."
Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja
sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on
eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu
on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen
tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa
uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja
joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää
ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä
tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!"
Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa
ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä
pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden
hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa
vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen
tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan
sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume
on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän
yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään
en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen
niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja
ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi.
Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina,
oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin
silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta
huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin
sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo,
että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä
ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen
viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. _Mutta sinä sen
ymmärrät_. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen.
Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen
pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä -- viimeisten sisareni minulle
antamien ruusujen. Ne lankeavat -- _suloisina, kuin sinun päässäsi
syntyneet ajatukset_. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten
nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."
Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta
nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi,
epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani.
Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu,
kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi
tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun
ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta... Kirjoita minulle ja sano minulle,
että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun
omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana
minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä
ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen
ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa
minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo
käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja
hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä
ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran
kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan... Onko tämä rakkautta? Ei
suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille
ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja
tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa,
jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan
tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan
yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun
koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin
sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin,
että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei
lähde minusta... -- Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on
yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin
nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja
tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät
varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja
melkein vihamielisin ilmein... -- Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen
poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja
niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän.
Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina,
kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana:
"Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti
loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän
ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton,
että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni
sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja
vuoropuhelu kuoleman kanssa."
Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt
odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja
surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia
voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' -- Mitä sillä tarkoitat?
Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti,
ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin
on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut
siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama
katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi
kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut
levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää
minulla on ollut jotain _sinua vastaan_ sydämessäni. En tiedä, mitä se
on. Ehkä aavistus, enneluulo?"
Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha
haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi
ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli
astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä
mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä,
Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat
olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa,
tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne
tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon
hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen
kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä -- kauheata muistella -- hänet
omistaakseen.
Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa
pään. -- Emme enää lue sen pitemmälle.
Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon
miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta,
joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän
kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin
surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on
myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot
säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa
minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta
ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu
uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja
seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen
kokematon tuska... Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut
nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin
koskaan ennen... Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata
kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi
sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet
sinun ruumiiseesi... Kauheta, kauheata!"
-- Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme -- rukoili Ippolita uudelleen,
ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään.
-- Minä rukoilen, Giorgio. --
Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja
hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he
mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen
ja turha.


VII.

Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden
ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen
elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta
sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden
tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia
uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja
hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa.
Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan
syvään kuiluun.
Giorgio virkkoi:
-- Tämäkin on ohi.
Ja Ippolita sanoi:
-- Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin
sinun povellasi.
He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen
mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He
vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta,
joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu
kiihdytti heidän suruansa.
Giorgio nousi ja sanoi:
-- Se on sietämätöntä.
Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo
ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen
pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli
kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina
päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja
Giorgio ajatteli: -- Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä
alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista
vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni
kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää.
Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus,
jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi
kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä
voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä
kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa?
Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä
huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan
sisar, sisar-rakastajatar, _gravis dum suavis_, unelmieni olento. Ehkä
hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin
helpoittaa elämääni.
Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:
-- Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa
minulle.
Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.
Ippolita vastasi:
-- Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.
Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus
kaikui hänen sanoistaan.
Sitten hän jatkoi:
-- Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?
Ippolita vastasi:
-- En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.
Hän loi katseensa maahan.
Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.
-- Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?
Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?
Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan,
hän virkkoi:
-- Tiedäthän, että niin on laita.
Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:
-- Tunnet sairauteni.
Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin
olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä
hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:
-- Miten voisin tehdä sinut terveeksi?
He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa
pohtivat samaa ja tekivät saman.
-- Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon -- Matkustamme
vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin
pitkäksi aikaa kuin voimme... Ja sinä teet minut terveeksi.
Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:
-- Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.
Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen
matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo
kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut
orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel
Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan
kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: --
Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden
lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli
huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen
sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät
kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli.
Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon
salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun
monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli
Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut
peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat