Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 12

Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään
ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran
suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä,
suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten
silloinkin.
Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista
Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein
kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille
lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja;
tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin
iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen
ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.
-- Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu
henkiseksi! -- ajatteli Giorgio. -- Noin raukeana hän minua vielä
enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka
tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut
yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa
korkeimman muodon. Kuolemassa! -- Ja jos hän kuolisi? Silloin
hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi.
Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja
sovinnollista surua.
Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman
rauhassa. -- Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa
nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa
alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein
hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten
äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa,
jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja
seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän
näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja
Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan
valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä
pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja
tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta
kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat.
Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa
ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän
kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut.
Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta,
jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi
sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden
esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden
koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja
hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta
oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.
-- Onkohan todella joka kerta -- näin hän ajatteli -- kun olen hänestä
nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön
menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? -- Vakava levottomuus
virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. -- Likeisinkin
aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat
minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen
hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti
tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea
niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä
aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa
vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen.
Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa
useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä
tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä.
Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi
myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis
käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä
suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän
tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja
ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille,
joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen
nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän
kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan,
ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta
kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein
kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää
juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen
miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä
ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon
kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä
sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi;
ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana
rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että
panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein
hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa
suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo
intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan
ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos
hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus
tukahuttaa vastenmielisyyden alun? -- Toivo ennenkaikkea miellyttää
minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen.
Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa
koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin
hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos
hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta
hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut
naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun
hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien
kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut,
hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta
ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää
minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta,
hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti
minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista
hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy
hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine
voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko
hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen
pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden
tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on
harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.
Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti
tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta
tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.
Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän
paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään
muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla
väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina
päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille.
Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen.
Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi
uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi
ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen
välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden
viehtätyksen.
Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä
kantapäähän.
Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa
asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi
ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat
lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja
luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine
ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta
polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan
katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien
keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia.
Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen
väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen
kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä
valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden
vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa
ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin
kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki;
nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla
oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien
jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin
kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut
sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin
viidestä aistista.
Giorgio ajatteli Othellon lausetta: -- Ennemmin olla rupikonna ja elää
vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta
toisille. --
Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka
yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin
että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot.
Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä,
sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet
esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun
ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta
kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton
seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima,
joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä
ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle
ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja
täydellisemmin symboolisen kauneuden -- ilme oli Ippolita Sanzion suuri
lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden
alituinen esine.
-- Sellainen nainen -- hän ajatteli -- on ensin ollut jonkun toisen
omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on
eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin
aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka
tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen
miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa
hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä
tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut.
-- Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme,
herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja
neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita
kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: -- Sinä
otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. --
Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon.
Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan
tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman
välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta
inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet
kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt
intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli
antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla
äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja.
Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: -- Sinä otat minut
neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. --
Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen
selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat
tunteet, tavattomat aistimukset.
Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota
esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut
tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut
vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut
kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden
viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin,
mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on
tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli
Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen
säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran
ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman
kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt
tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka
saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen
kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus,
hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen
luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen
ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua
vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut
yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen
vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat
uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja
jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen
nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä
toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana
lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli
hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli
päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut
pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä
hohtivat.
Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen
henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan
värähtelevää haltioitumista.
Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta,
kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen
liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen
ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman
näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli
nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi,
omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja
vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken,
mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan
Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja,
eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella.
Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon
vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas.
Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: _Gravis dum
suavis_.
Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin
taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen -- minkä
nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä
kaukana hänen luotaan?
Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun
Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman
hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu
henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo
tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: -- Anna minulle anteeksi, että
tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni
ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. -- Näin puhuen hän oli hänen
eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat
arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.
Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia
toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä
kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä.
-- Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä,
joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan.
Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun
ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan
hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä
miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi,
innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni
läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena,
välttämättömänä aineksena elämässään.
Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi
olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen
muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno
silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa
sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen
ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan
tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota
lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena
unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen
outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä
kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.
Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien.
Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi
avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys;
aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. -- Mitä hän
näki unissa?
Giorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi
kiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä
merkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. -- Mitä
ilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut
tukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta.
Ippolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön
kouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen
Giorgioon päin, huoaten ja huutaen: -- Ei, ei! Sitten hän pari kolme
kertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen.
Ollen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä,
kuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin:
jonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin
ukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata.
Ippolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi
unenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein.
-- Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? -- hän kysyi
ääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet
esiin hänen sydämensä tykytykset.
-- En sitä tiedä -- vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen,
painaessaan poskeaan hänen povelleen. -- Minä en enää muista. -- --
Hän nukahti taaskin.
Mutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän
tunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä
vaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan
lepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän
uteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä
ainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut
asettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka
vierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan
hänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi
ja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen
silmänsä ja voihki:
-- Oi Jumalani!
-- Mikä sinun on? Mitä näit unissa?
-- En tiedä...
Hänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi:
-- Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit.
Hän kärsi ilmeisesti.
-- Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut... Aika-ajoin hänellä oli
kohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä
ohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan.
Yhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan,
painoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään.


X.

Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:
-- Tahdotko, että aterioimme taivasalla?
Ippolita suostui. He menivät alas.
Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin
kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat
nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta,
syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen
reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon
määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan
heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he
astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he
kuuntelivat merta.
Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja
kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän
sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta,
tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka
heille yksin ilmaistiin.
Harvat hetket -- ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys,
ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään
ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta
ilostaan. Muutamat hetket -- jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat
tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön
muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden
heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo
ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.
Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota
avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain
vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:
-- Kuinka se on avaraa!
Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät,
äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä,
tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se
ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen
täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta,
ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän
täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin
ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen
lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine
vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden
lehtiin ja levitti niiden tuoksua.
-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Giorgio kavahtaen ylös
mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta
surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.
Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana.
Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen
sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä
tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi
häntä silmiin. -- Mitä sinä ajattelet?
-- Riminiä -- vastasi Ippolita hymyillen.
Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän
muistelua tänä hetkenä! -- Loiko sama meri heidän verhottujen
katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään
vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja
sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki
huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet
seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä.
Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen
kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä
lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä,
jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta
miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? -- Tuon
äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt
kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen
herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin
ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen
elinehtoonsa.
Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas
kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä,
ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka
oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui
kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen
hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:
-- Onko sinun nälkä?
Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja
lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.
-- On vähän, hän vastasi naurahtaen.
Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.
Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.
-- Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, -- huomautti Giorgio --
keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen...
-- Minä olen kaikkeen tyytyväinen...
Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki
pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin
ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka
somistivat valkoista hienoa porsliinia.
-- Kaikki miellyttää minua täällä.
Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen
punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen
tuoksua sieramiinsa.
Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen
rasahtelevaa reunaa.
-- Kuinka hyvää leipää!
Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää;
kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä
aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon
liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi
rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.
-- Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!
Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea
jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen
käsiintuntuvasti hilpeyttään.
-- Ota!
Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan
tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen
kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa
houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin
juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen
voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän,
yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen
vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä
tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua
esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä,
jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat
häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta
olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista
ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta
surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne
nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara
maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla
tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan
kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen
hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo --