Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 16

jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä
vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten
seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä
tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan
neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen
vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle
pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.
Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun
päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan
tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen
tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta
ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut
tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista
alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis
aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin,
jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon
valtoihin.
-- Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? -- hän kysyi. -- Huomenna
on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen
näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.
Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan.
Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa,
ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista
yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon
vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt
alkuperäisen leimansa.
-- Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan -- Giorgio lisäsi, tuntien
levottomuutta laulun lähestyessä.
Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia
koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli
läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä
äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi
sielujensa.
Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä
kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät
iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä
lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa,
lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat
loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet
tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.
-- Sinä häijy! -- hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut
yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.
Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan
hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä.
Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui
nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä
virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti
ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein
latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin
askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan
saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin
että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa
varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat
loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin
timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa
silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.
Sinä velhotar -- huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä
ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden
salaisessa välkähdyksessä.
Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen
huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken
puusta poimitusta hedelmästä.
-- Tuossa! Tuossa! Tuossa!
Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille,
ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle
uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan,
kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen
lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta
tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen
vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota
juopumusta tuskantuntemukseen asti.
-- Tuossa!
Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn
äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.
He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli
erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois
kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät
vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta.
Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. -- Näin oli elämä, melkein
varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän
tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien
unikuvien luostarissa! -- Mutta oliko se todella elämää? Eikö se
kenties ollut unelmaa? -- Toinen niistä on aina toisen varjo -- hän
ajatteli. -- Missä on elämää, siinä on unelmaa.
-- Katso! -- sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.
Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä
ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.
Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat
viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden
tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa
näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen
liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä,
ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään
yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös
vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli
häviämäisillään.
Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: -- Vinea mea
coram me est. --


V.

Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet
äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä
pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä
seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet
toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos
vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat
ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse
nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja
kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin
riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua
kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.
Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti
kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista.
Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä
taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.
Giorgio sanoi ystävättärelleen:
-- Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian
rasittavaksi.
Hän vastasi:
-- Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä,
ansaitakseen armon.
Ja hymyillen Giorgio virkkoi:
-- Aiotko rukoilla jotain armoa?
-- Yhtä ainoata.
-- Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!
-- Se on totta!
-- No siis?
-- Anonpa sittenkin.
He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin
tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he
lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle
kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin
karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli
riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla,
säestäen pamauksia käheillä huudoilla.
-- Pitkältäkö on matkaa perille? -- kysyi vanhukselta Ippolita, jota
kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä
odottanut joku erinomainen tapaus.
-- Ei täyttä puoltatuntia -- vastasi toissilmäinen.
-- Onko se vanha kirkko?
-- Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä.
Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.
Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen
auki ja näytti sen Giorgiolle.
-- Lueppa. Tässä on koko tarina.
Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. -- Enkeli-kuoron
ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli
polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli
Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: -- Herran vuonna 1527,
kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina,
raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat,
viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro
Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli
rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen
sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti
jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja
rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa,
joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken
hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä
valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä
valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen
vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä
sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä
temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi,
ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." -- Neitsyt
katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa
vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni
Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä
levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko
kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan
kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen
tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.
Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven;
ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen
hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha
Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. --
Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka
perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat
laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta,
matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle
kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.
-- Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä --
sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen
povelleen. -- Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin
kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa.
Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista...
Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka
nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus
abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan
etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut
uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista
olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan
muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin
yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se
hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa,
viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset,
pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan
aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja
vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille,
kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi
tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt
halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut
uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon
sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla
veteen ehyttä muotoansa.
-- Aligi hoi! -- huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa
vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.
-- Hoi!
Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:
-- Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä
lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän
ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!
-- Tietysti. Seis! -- huusi Ippolita osaaottavana.
Vaunut pysähtyivät.
-- Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta
rattaille.
Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena
pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen,
auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta
reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien
peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta
ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät
silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat
kaatuvantautista.
Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:
-- Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille
armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.
Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.
-- Onko sinulla siinä uhrilahjasi? -- kysyi häneltä toissilmäinen. --
Näytäppä.
Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli
valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli
pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.
-- Etkö näe, että se sulaa?
Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.
-- Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.
Aligi toisti:
-- En voi nousta ajoneuvoihin. -- Olen tehnyt lupauksen.
Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen
silmiensä tasolle.
Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä
valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea
esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava
seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä
mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja
kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.
-- Eteenpäin!
Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.
Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien
viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin
vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta
haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä
hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen
kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.
-- Tuossa on pyhättö! -- huusi Ippolita, osoittaen punaista
tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.
Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.


VI.

Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten
ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen
nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne
veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.
Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet,
kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet,
hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus,
petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt
välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien
ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien
toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta.
Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden,
kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely;
tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset,
tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen
alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta
kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin
elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet
ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan;
kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos
yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen
haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se
kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.
Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton,
tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden
myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä
vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat
kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat
suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat.
-- Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet
kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman
paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla
oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät
kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva
punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka
näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä
saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu
ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti
soitti kelloa.
Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina
ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden
helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse
tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta
tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli
puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö,
joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan.
Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan,
laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta
kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa,
ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.
Eläköön Maria!
Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille
vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä
nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin
sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti
kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä
päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan
syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia
ja huusi: -- Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman
suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin
pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä
läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja
pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä
mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa
ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia
huuliaan.
Maria eläköön!
Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat.
Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla
tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen
ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien
nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen
leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota
ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin
soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka
näyttivät kilpikonnan iholta.
Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät,
hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet,
eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa,
melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten
vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä
ja himokkaana kärpäspilvi.
Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat
kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin,
päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti
vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen
pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo
kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan
työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän
pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko
heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä
villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi,
levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa
hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka,
tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja
kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan
sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret
anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä
virvoitusjuomia.
Maria eläköön!
Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas
paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka
jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat,
kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat
heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi
saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut
harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet
toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin
lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä
poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he
puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä
helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja
onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta
peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan.
Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa
peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin.
Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä
kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää
ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi -- nuo sanomattomat
kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen
itaruuden likaiseksi ja raaaksi -- kaiken tämän paljasti se vapiseva
känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.
Maria eläköön!
Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi
keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi
kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti
kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta.
Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat
tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.
Maria eläköön!
Eläköön Maria!
Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat
äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä
täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten
siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa
ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä
näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen
sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä
kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni
räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.
-- Menkäämme kirkkoon! -- sanoi Ippolita, joka näytti olevan
suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi
kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta
helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.
-- Vieläkö jaksat? -- kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. --
Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä
voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? --
-- En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle
asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule,
kuinka he huutavat! --
Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet
ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat
huitoneet käsillään ympärilleen.
Cola sanoi:
-- He rukoilevat lunastusta.
Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta
ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen
heille tilaa.
-- Tahdotteko mennä sisälle? -- hän kysi.
Ippolita ratkaisi:
-- Menkäämme, menkäämme!
Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä.
Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki
voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein
käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla
äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein
kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota
isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka
kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili;
se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.
Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen
pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.
Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn
vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he
seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.
Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla
koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina
nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui
hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki
rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin,
rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi
niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan
armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia
lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo
häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut;
suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien
tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia
taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla.
Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja
kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai
syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia,
kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin
märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä.
Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä
kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin
kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla;
vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia
rauhaisrohkoja. -- Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha
on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon
ohi.
Eläköön Maria!
Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli