Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 18

vieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin
kuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua
tehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa.
-- Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu
oleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne
asettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. --
Tämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista
ahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi
edelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin
vahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi
säilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun
partaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi _elää edelleen_. Hänen jatkuvat
kokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä
oli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten
menettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta
oli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu
aaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse
oli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan -- joko seurata Demetrion
esimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen,
jäädäkseen elämään. -- Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi
kammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä
nosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae
ulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle
luuloittelevat. Palvele harhaluuloa. --
Ja jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa
syvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus
täyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä
hetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat
hänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä
hetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä
yhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä,
tarjosi todella omituista viehätystä.
Epäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän
vastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä
silmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä
sekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin
kestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän
kahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi
uinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen;
ja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä
ristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa
välissä tuon "irtiraastetun hiustöyhdön". Ja räikeässä päivänvalossa,
tuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä
kaatuvantautisen haamu -- tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä
oli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli
väännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä
kiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella,
jota tunkivat hampaiden väliin. -- Tuo kummitus saapui ja katosi,
ikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. -- Jos hän heräisi ja samalla
hänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! -- ajatteli Giorgio sisäisestä
kauhusta väristen. -- Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä
minuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän
unen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy
kouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? --
Ja hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia,
joita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän
elimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia
väli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat
hänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen
tauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa
muodossa astua hänen yhteyteensä?
Tarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä
vuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen
kasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä
ulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen
sydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja
sulki silmät, enempää ajattelematta.
Juuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä
pudisti.
-- Giorgio! --
Pelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut
missä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään
silmäluomensa.
-- Hyvä Jumala, mikä kipu! -- hän valitti kipua ohimoissa.
-- Missä olemme? -- Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta!
-- Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne -- sanoi Giorgio
levottomana. -- Kuinka sitä kadun.
-- Minä en jaksa nousta. Auta minua.
Giorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita
horjahti ja takertui häneen.
-- Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- hän huusi, täynnä kauhua,
ääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana
avunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. -- Mikä sinun
on? --
Hän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa
sydän rajusti sykki.
-- Ei, ei, se ei ole mitään -- soperteli Ippolita, joka heti käsitti
hänen kauhistuksensa ja vaaleni -- se ei ole mitään. -- Päätäni hieman
pyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään.
Hänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta
lemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja
pahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta
ja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: -- Jos tämä tauti
kouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan
jälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä --
Ippolita sanoi hiljaa:
-- Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi
juotavaa?
-- Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat -- vastasi Giorgio.
Ippolita pudisti päättäväisesti päätään.
-- Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä.
Itsepintaisesti Ippolita vastusti.
-- Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun
hänet heti.
-- Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme
jotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme.
Hän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös.
Saavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän,
valkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen
luona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot.
Vallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui
vanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet
polvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset
hapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä
poimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen
ilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima.
-- Onko hän kuollut? -- kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja
kunnioitusta pysähtyessään.
Kirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa
auringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta
ja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan
päähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään
kirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät
seisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät
rintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen
tervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Liikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta,
kauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään
hänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa,
jonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä.
Jos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen
silmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki
aistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta,
joka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti.
-- Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös
tässä ihmisrauniossa! -- ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen
henkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen
kuva.
-- _Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä?
Hänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele
viisaalta maaemolta?_ -- Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden
runoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten
vertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään.
-- Menkäämme, Giorgio -- sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan.
-- Kuinka kaikki täällä on surullista! --
Hänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä
varjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia.
Hän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta
johtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti
häälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt
kaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa.
Mutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan
tukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota
ei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen
epätoivoisena.
-- Jumalani, Jumalani, kuinka surullista!
Se oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka
kohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka
sietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut
vajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää
nousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi
aineeksi, hengittää pois elonsa.
-- Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua
auttaakseni -- sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä
pelästyksestä.
Eiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire?
Ippolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät
hieman mulkoillen.
Pelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille
jäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi.
-- Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa... Missähän
Cola lienee?
Giorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen.
-- Ehkä hän etsii meitä joukosta -- hän sanoi -- tai on hän jo lähtenyt
matkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä.
-- Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. --
-- Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. --
He kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa.
Tuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän
kuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä.
Ylistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen
itsepintaisesti kaikista muista äänistä.
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Kuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä.
-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! -- Se oli nuori mies.
Hänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti
toisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli
yhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli
kammoittavan näköisenä.
-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! --
Giorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa.
Mutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla
vaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen
punaista ja rupista leikkauksen arpea.
-- Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa!
Ja näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä
toistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä:
-- Armoa! --
Toinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella,
joka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä
petroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana,
mistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä
hän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan
kärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat.
-- Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa!
Huomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti
askeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat
vaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten:
-- Vihdoinkin!
-- Onko Casalbordinossa majataloa? -- kysyi Giorgio ajurilta.
-- On kyllä, herra.
-- Pitkältäkö sinne on matkaa?
-- Niukasti puolen tuntia.
-- No, ajakaa sitten.
Hän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle.
-- Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä
perinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen
vallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä...
Nauraen hän lisäsi:
-- Eikö sinun ole hieman nälkä?
Ippolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin
Luigi Tagnin vanhan majatalon:
-- Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko?
Hänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi.
Hän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia.
-- Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa
maistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista...
Oletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin?
-- En... Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo
kauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan.
-- Lemmikki parka!
Giorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti
viljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti:
-- Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme
katseitamme sen näyllä!
Joka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot,
korkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen
päivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta,
jotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi
kullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden
henki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena
vastaanottivat.
-- Mutta mikä häikäisevä valo! -- sanoi Ippolita luoden alas pitkät
ripsensä.
-- Onhan sinulla uutimesi...
Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi
ollut haihtumaisillaan.
Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä
vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi
hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon
häikäisevän valkoiseen pölyyn.
-- Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!
-- Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!
-- Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!
-- Armoa, armoa!
-- Antakaa pieni almu!
-- Antakaa pala leipää!
-- Armoa!
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä
enemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä;
käheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä
ääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä.
-- Almua, almua!
-- Armoa!
-- Seis! Seis!
-- Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden!
-- Armoa!
-- Seis!
Ja pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka
kädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi
tapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet.
Toisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten
raskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella
oli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin
heilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka
teki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa
hampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja
yläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia
kammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin
olisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa.
-- Seis! Seis!
-- Pieni ropo!
-- Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!
-- Minulle! Minulle!
-- Pieni ropo!
-- Armoa!
-- Minulle!
Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät
järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi
täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.
-- Seis! Seis!
Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle,
painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä
hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut
hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla,
missä vilisi surkeita olentoja.
-- Seis! Seis!
-- Pieni ropo!
-- Minulle! Minulle!
Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa
voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja
jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa.
Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta
eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.
-- Minulle! minulle!
Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty
peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä
koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja;
mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.
-- Älä pelkää, rouva -- sanoi ajuri. -- Ei yksikään enää rohkene
lähestyä, sen minä lupaan.
Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja
Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa
luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota
ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli
molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut
kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.
-- Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! -- mutisi Ippolita,
pyörtymäisillään. -- Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän,
Giorgio, kääntykäämme!
Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia
joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän
tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet
ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain
venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka
alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava
hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren
tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena -- ei mikään kaikesta tästä
ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo
laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo
ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen
eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja
kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.
Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen,
lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia
vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän
laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta
kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.
Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen,
sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli
perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi
korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä,
tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä
yhteishyvää varten.
-- Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa,
millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!
Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea
kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten
jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen
ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut
mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa
näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin
talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä,
joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja
joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle.
Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään
taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa.
Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin
kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti
väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin,
milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin.
Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie,
joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko
ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun
vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.
-- Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio,
käännytään takaisin! -- toisti Ippolita väristen kauhusta,
taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan
paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde,
saavansa nähdä vielä kammottavampaa.
-- Mutta minne? Minne ajamme?
-- Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle.
Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.
Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus
lisäsi molempien levottomuutta.
-- Näetkö? Näetkö? -- hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi
nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. -- Näetkö? Sillä ei ole
ollenkaan loppua.
Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä
joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki
jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä
henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä,
millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion
tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät
esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja
silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen
kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut
verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta
oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi
johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla
muutamat kolikot kilisivät.
-- Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua!
Pyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita!
Ja miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja
verenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia
käsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin
hänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja
nilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä
armottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi.
-- Käänny takaisin! Käänny takaisin! -- huusi Giorgio ajurille. --
Käännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla.
-- Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät?
-- Käännä ja aja takaisin.
Tämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa
melua käänsi hevoset.
-- Aja, aja!
Ja kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi,
missä silloin tällöin kaikui käheä huuto.
-- Minne pitää ajaa, herra? -- kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä.
-- Alas, alas, merelle päin. Aja, aja.
Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen
elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui.
Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja
herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi
eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin
painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan
tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon
rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä
jälleen hänen suloista hymyänsä.
Eläköön Maria!
Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran
ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen
temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle
pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja
äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien
viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.
-- Meri! Meri! -- puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut
olevansa turvissa.
Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta.
-- Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!



V.
TEMPUS DESTRUENDI


I.

Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine
posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen,
siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki
kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.
-- Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen... Sillä on
silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?
Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen,
tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta
vasten välkkyen kuin kiiltokivet.
-- Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! -- Hän nauroi
vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota
Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen
läheisyyteensä.
-- Oh, se täytyy minun saada! -- Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen
lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta
löyhyi lampun ympärillä.
Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän
kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä
särkeä lampunkuvun.
-- Mikä into! -- ilkkui Giorgio. -- Sinä et saa sitä kiinni.
-- Saanpa kyllä -- vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä
silmiin. -- Tahdotko lyödä vetoa?
-- Mistä?
-- Mistä tahansa.
-- Hyvä -- vapaan valinnan mukaan.
-- Niin -- vapaan valinnan mukaan.
Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja
viehättävimmän värityksen peittämät -- tuon värityksen, joka oli
kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties
kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa
muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka
oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli
hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat
silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.
Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja
hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä,
jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää
esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä
eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä,
levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.
Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: -- Montako eri