Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 06

Total number of words is 3538
Total number of unique words is 1930
22.0 of words are in the 2000 most common words
30.6 of words are in the 5000 most common words
36.3 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan
lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka
pisara polttaa poloista kättäni." --


III.

Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja,
jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä
istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen
ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen
poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen
liljannuppuun.
Giorgio istui isän ja äidin välissä.
Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui
hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin
viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä
ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen
liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat
omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.
Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako
Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina,
tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän
äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi
on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa
on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä
hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta
kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati
miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! --
Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina
hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti
päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.
Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö
he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt
äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen
käyttäymisensä ja eleensä. -- Mutta Diego! --
Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista
vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen,
ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen.
Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta,
kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut
kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman
lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla
piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä;
punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään
ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat
hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä,
jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.
Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä
vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle
välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen
"hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso
minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän
huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän
melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään,
mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. --
Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti
isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.
Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät
lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat
hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät
sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen
peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima.
Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen
raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet
alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha,
tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja
luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää
pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka
peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen
puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen
herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.
-- Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta
sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. -- Muistan tarkalleen,
ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden
outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen
tuon miehen poika!
Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden
alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman,
tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun,
punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että
viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa
ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha
ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden
harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta -- kaikki nuo kurjat ja
surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset
heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla
valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. -- Soimatako häntä? Hänkin
kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta
vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu
sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä
piilee! -- Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. --
Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen
kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen
kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä
kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta
jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. -- Oliko äitini
häntä itkevä? --
-- Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti
hänelle. Etkö voi hyvin?
Ja Giorgio vastasi:
-- En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.
Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne
päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin
sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."
Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:
-- Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se
tuotiin minulle.
Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:
-- Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se
näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.
Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken
hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää
käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä
alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.
-- Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin
noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus
epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia
aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman
lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen...
Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti
vääntelee hänen sisälmyksiään! --
Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään
äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä
tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes
kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta
hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä
nostaen. -- Oi, äiti, jospa tietäisit!
Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.
Camillan sulhanen sanoi:
-- Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen
vaatimuksen, että...
Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen
jokaisen lauseensa jälkeen:
-- Epäilemättä... epäilemättä.
He vetivät alas pormestarin kunnian.
Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja
punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä
jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä
kultareunaiset kakkulat.
-- Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. -- He ovat jo
kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat
tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on
epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien
läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei
tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan
noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän
kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori
nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa...
Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien
läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista
sisareensa nähden. Hän katseli häntä.
Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja
solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat,
mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä,
milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä
vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.
-- Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti.
Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia
turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat
versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja
salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.
Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta
isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat
tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi
hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja
veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui
tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi
sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:
-- Miksi emme mene puutarhaan?
Äiti jäi kihlautuneiden luo.
Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.
Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut
käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana
tehdä Ippolitalle.
-- Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. -- Muistatko
kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?
Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.
-- Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!
Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se
tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.
-- Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura.
Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki
häntä huolestuttaa.
Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut
ajattelemaan kaukaista lemmittyään.
Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä
ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät.
Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli
säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja
suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina,
rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella
rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka
paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita,
syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki
vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat
kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa
kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata
vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.
-- Muistatko vielä, sanoi Cristina -- kuinka sinä putosit altaaseen ja
Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän
sai sinut hengissä vedestä ylös.
Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo
rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän
kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa,
jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton
halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa
kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä
ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä
mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena
ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa
muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän
säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti.
Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa
oikea omaisensa.
Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo
kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa
valuva kihara loi omituisen sävyn.
-- Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit
piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi
jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka
sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!
Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut,
vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan
joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona
iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka
häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki
hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä
pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä
lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin
rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat
vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä
edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä
aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan
ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta
sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä
saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen
oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli
palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen
omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa
rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa
tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa
muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman...
-- Se tapahtui Demetrion poissaollessa -- senkin hän muisti.
Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. -- Tahtoisin poimia
muutaman kukkasen.
Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien
painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut,
appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit -- kaikki yhdistivät
lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.
-- Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, -- miksi sinä olet niin miettiväinen?
Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut,
miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen
intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti
kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot
kohosivat hänen suonissaan.
Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:
-- Ajatteletko... häntä?
-- Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa
lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla,
ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa
sisarelleen Ippolitasta.
-- Vieläkö pidät hänestä... yhtä paljon?
-- Yhä vielä.
Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti,
molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa
kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi
kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille,
ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He
katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.
Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:
-- Jumalani, kuinka paljon kukkia!
Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia,
katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen
ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama,
kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä,
soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti
punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi
kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.
-- Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- huusi Giorgio
kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.
Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu
äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois
puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion
tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin.
Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä
heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:
-- Älä pelästy, Giorgio... se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa...
Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin... Mäethän, se
menee ohi. Nyt voin taas hyvin.
-- Tahdotko, että palaamme ylös taloon?
-- En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.
Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään
pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä
vilkastuttaakseen:
-- Pikku Luca!
Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan
varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan.
Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset
silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman
vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla,
olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.
Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.
Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.
-- Oi, Cristina!
Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia
kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.
-- Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina
vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole
valittanut, en koskaan ole kapinoinut... Sinä sen tiedät, Giorgio.
Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään
lohdutusta!
Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.
-- Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei
naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista,
mitä kaikki muut lapset tekevät... En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja
minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi
hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin
riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle
kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä... Työskentelen
vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa,
jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat... Se on hidasta
kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin
sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.
Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki
kyyneleitään.
-- Jos ainakin, -- hän lisäsi -- jos ainakin se, mitä kannan sydämen
alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon.
Jos Herra minua kerran auttaisi!
Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän
tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä.
Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken
istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.
Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja
suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä
juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava
tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta
läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet
asuinrakennuksesta.


IV.

-- Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni,
ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen
olennon eteen. -- Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki
tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton
vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa
huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.
Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan
rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar,
kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta,
odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. -- Todella,
minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää
näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota
velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa
jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin
mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään... Jopa hän
pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa;
ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä
yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden
mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot
herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan
omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja
lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä
osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut
ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan,
vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset
pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä
tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti
punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään
pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä
pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen
ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa
jotain etua? Ja minkä edun?" -- Kun hän ei itsestään ollut löytänyt
tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei
ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän
noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa
hyödyttömyyden: -- Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei
mitään.
Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva
joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en
voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja
loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti
onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai
välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa.
Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään
olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä,
jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi
kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia.
Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä
luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki
siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet,
tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon
miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti.
Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän
oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut,
isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani
siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko,
tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka
asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin
Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen
kanssaan... Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin.
Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin
kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.
Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä;
sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän
omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa
nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä
hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään
vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä
toimenpiteestä.
Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi,
vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut
maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat
kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että
illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.
-- Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen
astuvan sisään.
Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin
tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi
äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän
katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja
vihamielisenä seisoi siinä.
-- Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa
veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka
ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.
-- Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta
katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, -- ja nämä väittävät, että minä
muka olen toimittanut sen pois talosta.
Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä
huulilta.
-- Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa... Sinä olet auttanut
isääsi... Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että
vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta
sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... Toisten lasten suhteen
Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon
hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä
yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin...
Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä
ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli
suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka
hetki ollut maahan kaatumaisillaan.
-- Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo
mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja
taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman
lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille
ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme
lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä...
Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen
vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui
väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan
niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki
syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. -- Tuo mies
ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei
enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 07
  • Parts
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 01
    Total number of words is 3443
    Total number of unique words is 1848
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    32.1 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 02
    Total number of words is 3503
    Total number of unique words is 1958
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    39.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 03
    Total number of words is 3424
    Total number of unique words is 2056
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.5 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 04
    Total number of words is 3569
    Total number of unique words is 1970
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    30.5 of words are in the 5000 most common words
    35.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 05
    Total number of words is 3539
    Total number of unique words is 1882
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 06
    Total number of words is 3538
    Total number of unique words is 1930
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    30.6 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 07
    Total number of words is 3560
    Total number of unique words is 1980
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 08
    Total number of words is 3522
    Total number of unique words is 1912
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 09
    Total number of words is 3490
    Total number of unique words is 1950
    19.4 of words are in the 2000 most common words
    28.2 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 10
    Total number of words is 3410
    Total number of unique words is 2141
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    28.8 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 11
    Total number of words is 3402
    Total number of unique words is 2023
    20.5 of words are in the 2000 most common words
    29.7 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 12
    Total number of words is 3421
    Total number of unique words is 1906
    19.6 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 13
    Total number of words is 3514
    Total number of unique words is 1967
    21.5 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 14
    Total number of words is 3487
    Total number of unique words is 2076
    19.7 of words are in the 2000 most common words
    28.6 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 15
    Total number of words is 3414
    Total number of unique words is 2073
    18.4 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    32.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 16
    Total number of words is 3351
    Total number of unique words is 2126
    17.1 of words are in the 2000 most common words
    25.3 of words are in the 5000 most common words
    30.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 17
    Total number of words is 3387
    Total number of unique words is 2047
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    32.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 18
    Total number of words is 3457
    Total number of unique words is 1954
    19.8 of words are in the 2000 most common words
    28.3 of words are in the 5000 most common words
    33.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 19
    Total number of words is 3440
    Total number of unique words is 1992
    19.0 of words are in the 2000 most common words
    26.9 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 20
    Total number of words is 3358
    Total number of unique words is 2060
    18.2 of words are in the 2000 most common words
    25.5 of words are in the 5000 most common words
    30.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 21
    Total number of words is 3407
    Total number of unique words is 2119
    18.9 of words are in the 2000 most common words
    28.0 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 22
    Total number of words is 3586
    Total number of unique words is 1861
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 23
    Total number of words is 3418
    Total number of unique words is 1965
    17.3 of words are in the 2000 most common words
    25.5 of words are in the 5000 most common words
    31.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 24
    Total number of words is 3619
    Total number of unique words is 1887
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    36.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 25
    Total number of words is 3522
    Total number of unique words is 1886
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.