Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 19

ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni
määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni
tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole
muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa
ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin
sairaan unihoureet, _Gravis dum suavis_! Milloinka? Se aika, jolloin
Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla
aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo
haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen
mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan
syvää merkitystä. -- Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni?
Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo
uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän
kauneuden muodossa.
Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen
luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen
tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä
yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.
Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla
liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli
tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan;
ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari
kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut
pyydettävissä.
-- Myönnä että olet voitettu -- sanoi Giorgio. -- Tulen olemaan
hienotunteinen.
-- En.
-- No, mutta myönnähän toki.
-- En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.
Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.
-- Kas, se lensi pois! -- huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään
tulenpalvelijan näkyvistään. -- Se pakeni.
Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä;
ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.
-- Tuossa se on! -- hän huusi riemuiten. -- Tuossa seinällä. Näetkö?
Ja jo hän katui huutoaan.
-- Älä liikahda -- hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.
Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana
kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja
hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle
seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.
-- Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.
Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.
-- Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin
olet minun vallassani.
Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän
juostessaan kummun rinteellä.
Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti
hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.
-- No, -- hän pyysi -- istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.
-- Odota, odota.
-- Mitä aiot tehdä?
-- Odota.
Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen
huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui
perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.
-- Kuinka julmaa! -- huudahti Giorgio. -- Kuinka julma sinä olet.
Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä
menettäneitä siipiään.
-- Kuinka julma sinä olet! -- Giorgio toisti hiljemmin, mutta
vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää
ja inhoa -- mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti
keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.
Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli
osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin.
Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen
kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja
verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen
sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka
kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas
kivitykselle jättämiä jälkiä.
-- Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. -- Hänessä
on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on
hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. -- Ja jälleen hän hengissä näki
tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän
eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun
hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.
-- Katso! -- sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä
perhoa, joka vielä liikutti siipiään. -- Katso, kuinka sen silmät
loistavat!
Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo
nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.
-- Se olisi kaunis koriste -- hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein
tukkaansa.
Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:
-- Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä
oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin.
Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja
salahankkeita kuvastava ilme... Haudotko mielessäsi jotain minua
vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.
Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä
ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut
muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija,
tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.
-- Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin
salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon?
Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt
minun suhteeni?
Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän
hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.
-- Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? -- hän sanoi tyynesti.
Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja
kaikkea, mikä sinua koskee.
Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan,
hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.
-- Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun
minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.
Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan
hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa
ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään
lakkaamatta ja nopeasti. -- Anna minun vaieta, äläkä minua epäile --
Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen
juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut
rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. --
Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet
minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan
suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki
tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin
tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä
sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan
kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun
liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti
sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota
en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja
sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät
silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat,
joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni
toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta
melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea
siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi
minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni
häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden
maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut...
Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin
lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä
mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa
lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka
hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet,
korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden
muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui
alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla
sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa
kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma
persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen
ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti.
Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän
tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan
unelmanomaiseen usvaan.


II.

Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana
uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen,
vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä
katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi
pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä
uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista
epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon
ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella.
Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin
helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön
ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi
jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä
ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen
heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja
voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren
veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan,
harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän
vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut
voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko
hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen
elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen.
Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi,
kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä
päivänpaisteessa.
Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen
tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät
sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen
vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä,
puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja
tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien
alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti
paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan
kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä
rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän
vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan.
Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin
suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla
olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti
yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana
päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias
ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua,
kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar,
jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus
joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä
samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää
itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun,
saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat
Hellesponton kristalli-pintaan.
Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli
häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen
heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen
tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.
Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja
vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat
rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen
syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta
katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin
muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän
ajatteli: -- Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään!
Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä,
hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa
vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi
tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle
asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta
tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset
välikappaleet...
Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen
mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon
tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli
sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä
ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä
hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt
sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä
virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön,
joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi
huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi
aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella
niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut
kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju
himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta
valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon
nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana
se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan
rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa,
päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon
suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.
Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on
takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on
muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa
kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen
vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki
kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan
hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen
raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta
elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen,
aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta -- kuolemaa...
Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli
kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: -- Ippolita
on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen
menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä
elinvaistoani. -- Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä
korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa
ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä
välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken
aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen
vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai
julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän
siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen?
Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja
rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen
kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto:
elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa
ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein
salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä
jatkuvasta hirviömäisyydestä.
-- Miksi et tule päivänpaisteeseen? -- kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen
hänen puoleensa. -- Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella
tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua
silloin?
Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa
liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä
olisi hänet vallannut.
-- Miellytänkö sinua silloin?
Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen
runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen
sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä,
aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän
paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen
suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset
välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. --
Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?
Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän
salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut
nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä
voitokkaana ilkkua.
-- Mitä sinä katselet? -- hän kysyi äkkiä säpsähtäen. -- Ei, ei, älä
katso niitä! Ne ovat rumat.
Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.
-- Ei, ei, en tahdo.
Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta,
kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.
-- Sinä häijy mies! -- hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen
leikkisyydestä ja harmista.
Giorgio sanoi hieman väkinäisesti:
-- Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.
Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja
suudella häntä.
-- Ei, odota. Et saa katsoa!
Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein
liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa.
Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja
ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät
täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain
itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus
sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai
nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: -- Minä olen tuo
ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut
kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja
minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on
keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä
voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt;
silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka
olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen
sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne
liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi.
Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.
Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen
lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle.
Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia.
Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia
kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan
äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan
hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä
Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei
nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa
silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin,
ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti
kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan
härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi
mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti
sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen,
koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.
Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen
sanovan:
-- Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?
Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:
-- En, en nuku.
-- Mikä sinun on?
-- Minä kuolen.
Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun
hän hymyili.
-- Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?
-- En, pukeudun itse. Mene, mene... minä tulen kohta jälestä -- hän
mutisi kuin unen pöpperössä.
-- No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja
tule.
-- Tulen, tulen.
Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi
uudelleen silmät ja koetti hymyillä.
-- Armoa!
Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri
hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja
lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni
joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.
Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka
näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti
istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän
katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden
tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää
ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä
ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet
valtasi valon kauhu -- Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan
nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian
tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua
täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas
vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.
Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset
kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta
ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi
voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.
Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä,
tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi
nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.
Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki.
Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti
valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana
tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden
odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen
nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä
huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä
kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö
väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän
näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat
vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin
valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman
lumous.
Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen
korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.
Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo
ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut
vahvistaa valtaansa.
-- Tule!
Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin
aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän
pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita,
ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: --
Heittäytyä nyt kiskoille... Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! --
Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen
kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi
päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.


III.

Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin
hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten
kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien
ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi
niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan,
he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen
sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän
kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin
kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo
Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: -- Istu luokseni
ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; -- ja Ruth oli istuutunut
elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.
Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja
ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen
alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota
harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään
pyhitti leivän synnyn.
Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja
odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä,
kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan,
yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi
puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten
rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa
viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän
lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten
tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen
ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo
ainaiseksi oli menettänyt.
Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä
pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät
ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta.
Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät
juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä
juhlallisuudessa.
Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja
selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän
tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota
reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse
välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin
pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien
matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä,
miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn
loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille.
Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä.
Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista
muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja
kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti
sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään.
Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien
pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon
vinosäteisessä paisteessa.
Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi