Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 09

toinen merkitys.
Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.


IX.

Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi
hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä
pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui
hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä
vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua
toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. --
Sulkea silmänsä ja odottaa unta! -- Toukokuun aamun neitseellinen
kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla
pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt,
kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä
näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet
vallatakseen -- kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista
säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa
aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena;
hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan
tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet
katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen
mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli
luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella,
räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. -- Entä jos se
sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut
katkeran purevasti: -- Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli
siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen
vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli
ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde...
Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta,
vahvasti päättäen vihdoin toimia -- Ennen iltaa se on tapahtuva.
Missä? -- Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin
hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen
varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen
mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä
tottelemaan.
Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus,
että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen
kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille
kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen
tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se
tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa,
tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille
tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos
sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa,
missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti
kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään
kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä
huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten
syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa;
kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä
peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia;
jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen
haudallaan: -- Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää
sopusointuiseksi unelmansa kanssa -- ja sitten Ippolitan tuskaa,
epätoivoa, mieletöntä surua...
Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?
-- Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! -- hän ajatteli. Hänen
mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike,
jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman
jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen
muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen
mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen
välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti
halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien
ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo,
miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys
jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista
seikkaa, _heidän rakkauttaan_, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen
menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä,
keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan
oli sitä muistuttanut?
Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä
näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset
kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän
kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen
hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä
tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?
-- Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä
tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut... Ja tuo
synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana,
kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina
aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen
melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen
kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona
ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa
oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun
ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin
olisi se saavuttanut hänetkin.


X.

Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään
salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset
huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.
Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden
omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne
koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat
itäänpäin puutarhan puolella.
Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan
olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi
täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen
huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän
pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän
aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman
askeleen.
-- Kuka siellä on? -- kysyi sisältä käheä ääni.
-- Minä se olen, täti.
-- Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. --
Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein
kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin
kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen,
toivatko kädet jotain mukaansa.
-- Menen noihin huoneisiin tuolla -- sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon
viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.
-- Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.
Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta
asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat
askeleet takanaan.
Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys
löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka
makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut
pyhimyksiensä parissa -- tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän
paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan
täysi sisar!
Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä
erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan
melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä
muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi
oven ja astui sisälle.
Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa
ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea
valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi
luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota
siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion,
hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan
ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän
näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän
näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana,
mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka
narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot
värähtelivät.
Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa
valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon
tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut
häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen
huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.
Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone.
Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan
vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja
verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.
Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui,
ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt,
mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen
taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka
puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten
säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään
povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat.
Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.
Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan
likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi
ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen
suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin
istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi
rekviemiä.
-- Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! -- ajatteli
Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli
Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka
oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista,
jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä
oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan
jumalisen höperön suonissa! -- Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus
panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo
kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein
jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! --
Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.
-- Täti, on parempi, että poistut täältä, -- sanoi Giorgio, joka ei
enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. -- Tämä ilma ei ole sinulle
terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut
pois.
Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä,
tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen.
Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen
pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon.
Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä
seurassa.
Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen
yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo
ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.
Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot
täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea
kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.
-- Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli.
-- Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli,
olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut
hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa
jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen
persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä,
mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa,
liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset,
jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin
nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen
persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen
inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten
ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen
yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa
yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta,
seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja
voimakkaampana kuin konsanaan ennen.
Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet,
salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys
panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet
suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten,
pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja.
Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien
tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.
Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja
kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden
tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät
heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt.
-- Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä
kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi,
vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan
korkeamman elämän vilkastuttamina. -- Ovatko nämä mielikuvat, jotka
sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta?
Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista?
Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän
oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin
ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen
sisälle.
Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina,
ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset
rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat.
Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät
soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla,
jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi
kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti,
melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.
Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin
motetista: -- Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: _Andante quasi
Allegretto: Surrexit pastor bonus_... -- Lisäksi oli siinä lähellä
kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin
painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio
aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty
oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät.
Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä;
se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli
Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.
Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä
ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä
otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa,
ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän
viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia.
Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla,
hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat
niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että
tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta
suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa
lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui
täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti
rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen
otsansa oli tavattoman puhdas.
Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen
elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä
ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa.
Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen
hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa,
mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa
kappaleet. -- Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja
korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin
kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat
yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän
sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti
olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun",
joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli
paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat
uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui
kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki
rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia
kulkijaan.
Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta
syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin
oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti
tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä
viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä,
kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa
vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi
säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen
silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman
pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!
Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja
itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla,
koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista,
äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.
Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman
lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista,
jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred
Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio
itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja
oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. -- Missä olikaan tuo lehti?
Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä
nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän
muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.
Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä
kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty
ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä
piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on
kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.
-- Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani!
sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli
hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti
vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta,
sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea
tietää! Mikä muutos tässäkin! -- Ja hän luki runoilijan ajatukset,
joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: --
"Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, --
jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet -- pulppuavat
sydämestä ja kokoontuvat silmään -- kun autuaalliset syyskedot
aukeavat sen katseille -- kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää
ole. -- Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella -- joka
tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta -- surullisina
kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella --
joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin
surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet.
-- Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa -- kuin tuskin
heränneiden lintujen viserrys -- kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan
muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; -- näin surulliset,
näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Rakkaat kuin suudelmat,
joita muistelemme kuoleman jälkeen -- yhtä suloiset kuin toivottoman
pyyteen kuvittelemat -- huulille painetut, jotka ovat toisille
määrätyt; syvät kuin rakkaus -- kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä
valitusta; -- oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."
Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana,
hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä
innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen
puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa,
pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus
virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä
kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu
sanoi: -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana
välkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä
rakastamme; -- niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Ja
viulu valitti itkien: -- oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää
ole! --
Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn
ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä
vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla
Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon
sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.
Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi
kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin
äärettömiin pitkitetty kadenssi: -- oi, kuolo elämässä, ne päivät,
jotka eivät enää ole! --
Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen.
Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat
häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään
kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa
tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa
ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.
Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven
ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle
lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi
sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena
ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut
jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien
käyneen herkiksi.
Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä
häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty,
mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman
hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona
hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi
kuin kivettyneenä ruumiin edessä.
Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan
siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt
taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään
selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä.
Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan
silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät
paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä
puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä
hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin
neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.
Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä:
tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja
valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di
Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa
rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden
kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten
koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä
hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta
huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat,
vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.
Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään
epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt
mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän
määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut
valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli
noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen
aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka
jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan
järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi
ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä
vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.
-- Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta
jälkeenelävän mielestä. -- Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai
saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi?
Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.
Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella
vuodetta riippui seinällä, -- uskonnollisuuden merkki, äidin muisto.
Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin,
Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus -- Hän
rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua,
ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli
mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän
ei uskonut Jumalaan. --
Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä
hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. -- Yhdellä näistä
pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla
vuoteella.
Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet
uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä
todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona
traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut
mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen
lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen,
jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus
aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei
ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset
siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä
olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka
hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen
suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli
kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden
verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.
Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut
perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli
yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.
Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja
surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota
kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset
synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja