Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 03

joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi
liikutettuna ajattelin neti: -- Jospahan huuleni jälleen saisivat
omakseen tuon nimen! -- Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein
kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut
takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni
oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin
olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus!
Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja
ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni
Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit
poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran
katseesi kohtasi minut -- kenties sen vielä muistat -- kun tapasimme
toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.
-- Muistan kyllä.
-- Seurassasi oli lapsi.
-- Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.
-- Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin
merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin
kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni...
-- Sinä arvasit.
-- Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi.
Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti
tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin
taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua!
Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa
ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka
aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden
tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät
siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä
päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia,
missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin
melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi
sinun nimesi.
Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa
kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa
alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne
kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?
-- Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää -- jatkoi Giorgio
-- en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja
salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan
varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli
suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin
sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä
riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään
takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa
papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon...
Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä
penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa?
Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten
filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister
Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia,
ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se
nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa
naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia
silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään
vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl,
juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin
ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla,
oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine.
Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti,
Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen
fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen,
oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin
alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta,
joka on syventynyt bramanismiin... Siellä oli vielä eräitä toisiakin:
kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä
tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille
kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.
Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon
näyn. -- Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia;
muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti
johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä.
Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan
kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja
pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat
kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten
keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki
vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän.
Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi
leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa
edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua
nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu
naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin
selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman
suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja
kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa
kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja
kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten
taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden,
ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu -- suitsutussavua tai benzoe-pihkaa
-- liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa
lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä.
Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille
unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa.
Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen
unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.
Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä
lyyrillisellä henkäyksellä.
-- Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti.
Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija,
buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin
filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään
huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan
edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se
ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean
lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan,
missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä
yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin,
huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä,
kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään
unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää
Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!
Nauraen hän nousi.
-- Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen
mukaisesti.
Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:
-- Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.
Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.
-- Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.
He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi
himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä.
Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä
valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin
sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa.
Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.
-- Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita
ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!
Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan
asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.
-- Milloinka saavumme Albanoon?
-- Seitsemän ajoissa.
-- Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen
Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan
ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen
kanssaan.
Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:
-- Tahtoisitko taas mennä sisälle?
-- En, hän vastasi. -- Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme
nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.
Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion
käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja
mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan,
joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa
ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä
panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon
entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion
silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin
silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota
tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että
ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli:
-- Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin
olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen;
kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys
painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: -- Ehkä Giorgio on väsynyt
minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen -- hän
pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun
enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan
harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin;
kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että
häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta.
Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän
nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin
ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.
-- Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista,
ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle,
äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn,
vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä
suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan
sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me
rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti
minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa
meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja
herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen
veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa?
Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en
ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän
on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa
vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on
antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen
hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta
ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.
Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:
-- Etkö ole onnellinen?
Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan
verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja
vastasi:
-- Kovin onnellinen.
Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.
He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat
kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat
toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin
hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät
he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja
tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät
ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen
käärittynä kiitävän ohi.
Ippolita sanoi:
-- Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.
Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.
Ippolita sanoi:
-- Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.
Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois
suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen
hiuksiaan ja sanoi:
-- Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.
Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän
hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen
ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen.
Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan
ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki
jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten
kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.
Hymyillen sanoi Ippolita:
-- Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin
olemme kahdenkesken.
Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio
nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi
muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton
hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:
-- Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy
odottaa.
Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja
ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.
-- Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita
johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. -- Kuinka meidän tulee
hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä
vastanaineiksi.
Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa
vastaan.
-- Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme
virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.
Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken
suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja
lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde
kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He
liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin
rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan
halun kouristamina.
Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin
olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun
huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen
majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.
-- Miksi teimme tämän?
Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti
päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka
katosi varjoihin.
Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista
ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän
kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei
mikään tahto voi sulkea.
-- Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.
-- Sinua.
Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti
tekevät. -- Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin
nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon
väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin
vilkkaasti sanoi: -- Ei, ei. -- Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet
noin surulliseksi. -- Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja
seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä
katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina
kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla... -- Kauheta, kauheta!
-- Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi
lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja
sanoi:
-- Kärsitkö?
Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta
hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän
pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta,
mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt,
selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.
-- Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys
vihloi hänen korvaansa. -- -- Nouse, nouse, rakkaani, meidän on
astuttava pois junasta.
Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi
ikkunan ja pisti päänsä ulos.
-- On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan
vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.
Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti
pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen
ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.
Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa.
Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet
syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne
tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla
onnellisia!" -- Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion
sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja
rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä
liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja
siveänä yönä. -- Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia.
-- Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut,
tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen
tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien
vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä
ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin
häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.


V.

Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen
käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli
muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa.
Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla,
tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut,
menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä
tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin
tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla,
nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat
vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden
suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat,
loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn,
minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.
-- Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön
hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään
nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty
puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu
pitsikoristus. -- En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.
Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.
-- Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut
ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina
hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka
alla oli keinotekoisia kukkia... Muistan, että hän itki. Vanhusparka!
Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset
hiuskiehkurat ohimoilla.
Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin
hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä
ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden
tasainen ja jatkuva kalkutus.
-- Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa,
joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat,
joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen
karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein
joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan
ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne
ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni
ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja
minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun
ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta
suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin
ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen
ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun
sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen... Korvissani soi
vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni
musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa...
Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun
soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman
samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua
morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi
hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.
-- Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren
hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli
luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen
tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana.
Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista.
Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana
ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli
huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka
koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me
molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän
oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet.
Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä
irti höyhenen; sitten hän -- kauhistun sitä nyt ajatellessani -- kyni
sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut
nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty
ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä
hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa,
huutavan ja yskivän vuoteessaan... Clarice livisti heti tiehensä
portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky
kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen
minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt
häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä
vielä.
Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään
loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan
hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain
tasainen ja yhtämittainen kalskutus.


VI.

Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä.
He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien
kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy
kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he
olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja
läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.
He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain
matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan
koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:
-- Katso! -- Sinun kirjeesi. -- Kuljetan niitä aina mukanani.
Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:
-- Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?
-- Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi
ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni
käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä
luettavissa.
-- Saanko nähdä? -- kysyi Giorgio.
Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten
hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.
Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.
Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti
ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin,
niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.
-- Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen
lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle
kirjoitinkaan?
-- Hehkuvia sanoja.
-- Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.
Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen
voittamana.
-- No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme
niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.
-- En; tänään on melkein kuuma.
Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen
väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten
läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo
täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.
-- Siinä on jo Pancrazio -- sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen
ovelta.
Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä,
ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista
ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen.
Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän
oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä
japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot
silmät.
-- Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.
Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai
lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan
ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava
paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä
lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.
Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat.
Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja
jaettuina pienempiin tukkuihin.
-- Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.
-- Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja
kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.
Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat
lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden
rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas
mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan.
Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa
käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet
melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä
melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta.
Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut
sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin;
ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat
sieluni pohjasta... Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan,
yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä!
Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää
kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton,
varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun
ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle
vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: --
kuolema kouristaa minua."
Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen
yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei