Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 07

menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli
tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään,
ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa,
missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut
hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati
säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä
pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa.
Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken
valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi
mihin käsiin!
-- Etkö häpeä? -- jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan
vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. -- Etkö häpeä liittoutua
isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole
kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä
olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät,
etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on
joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?
-- Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole
sitä ottanut, -- huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään;
hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman
punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän
näköiseksi. -- Oletko ymmärtänyt?
Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon
katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.
-- Diego! -- sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan,
-- mene ulos täältä.
-- Menen, milloin hyväksi näen, -- vastasi Diego ja kohautti
ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.
Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen
raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri
ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin,
vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia
kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee
ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista
muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman
perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa
tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka
seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on
kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt
kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin
huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen
ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky -- tuo lyhyentanakka
ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää -- tuo
ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman
veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa.
Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen,
paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen.
Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja,
punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä,
hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin
tuntuvaa inhoa.
-- Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai
pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.
Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi
tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.
-- Minä en ole sinun komennettavissasi, -- huusi Diego ja katsoi
vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan
otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.
-- Diego, varo itseäsi.
-- Minä en sinua ollenkaan pelkää.
-- Varo itseäsi.
-- Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? --
huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. -- Sinulla ei ole
mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En
tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti
tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet
toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua
on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt
oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan,
äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta...
Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa
tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa,
suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle
ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.
-- Vaiti! Vaiti!
Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.
-- Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää
tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä...
Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä
pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
-- Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi
pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.
Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä
sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat
askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi
sammua.


V.

Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä
ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää
jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset;
mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät
hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla,
seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse,
vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin,
irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama
omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen
mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut
harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova
lapsi kainalosauvoilleen.
-- Minun täytyy kuolla, -- ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa
kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen
raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen
painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen
huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan.
Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.
-- Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän
kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut
mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli.
Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä
oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi
hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle
ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja
keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään
välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi
siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä
mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan
kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi,
eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin
vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi
se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne
siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän
kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen
astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.
-- Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.
Tahdon mennä alakertaan. --
Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä
näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. -- Menen ulos, menen
Cristinan luo. -- Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista
hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän
päätti mennä hänen luokseen.
Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt
himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien
äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun
sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi
katujen pimeään. Tornissa löi kello.
Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen
hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli
täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti
näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi
kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään
henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa
Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että
kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen
alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen
mieleensä. Hän ajatteli: -- Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en
koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään
itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat
minua samalla tavalla. Äitini sanoi: -- Näetkö, miten täällä elämme?
Näetkö sen? -- Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin,
eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa... --
Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi
porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei
yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin
mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa
vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä,
jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen
jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet
olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat,
ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä.
Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don
Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli
vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.
Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen
vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa
etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä.
Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä
vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden
valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden
tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan
samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta
äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin;
ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana
salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi
kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa
takaa pakolaista.
-- No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama
levottomuus oli ilmeinen.
-- Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään
katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii
taloon. --
Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota
selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen
epämääräiseen tuskallisuuteen.
Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:
-- Voiko Luca hyvin?
-- Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.
-- Nukkuuko hän?
-- Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.
Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka
näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat
yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin,
ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja
hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun
ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi
jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen
oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun
viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.
Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi
panna pienokaisen levolle.
-- Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen
häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän
hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.
-- Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule,
anna hänelle suudelma!
Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille
silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne
loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio
otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään
tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti
sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta
puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin
tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä
hätääntynyttä pikkulintua kädessään.
-- Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen
mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.
Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän
kysyi häneltä:
-- Kuinka paljon pidät minusta?
Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi
epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen
poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta
tuon läpikuultavan ihon alla.
-- Mikä sinulla on tässä? -- hän kysyi häneltä, nähdessään hänen
sormessaan siteen.
-- Hän sai sormeensa äsken haavan, -- sanoi Cristina, joka
tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. -- Se on
vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.
-- Annatko minun nähdä, pikku Luca? -- kysyi Giorgio tuskallisen
uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. --
Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. --
Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio
suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä.
Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä
irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa,
muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat.
Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin
seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona
hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.
-- Se ei ole mitään, -- hän sanoi.
Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti
ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli
sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla,
karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka
taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta
mielenliikutusta.
Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:
-- Mitä sinä ajattelet?
-- En mitään.
Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin,
mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta,
virkkoi:
-- Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.
Lapsi tuijotti silmät levällään.
-- Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.
-- Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle -- huomautti
Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään
tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan
itkuun.
-- Ei, ei, se ei ole totta, -- hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion
polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, -- se ei ole totta, Luca, eno
laskee leikkiä.
-- Se ei ole totta, se ei ole totta -- toisti Giorgio, nousten vallan
järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun
kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan
menehtynyt.
-- Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. -- Pikku Luca
panee nyt maata.
Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.
-- Tule sinäkin, Giorgio.
Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen
vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen;
ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen
jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo
alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan
varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin
ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä
selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman
pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden
vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin
vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui
suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat,
jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat
vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä
heikko elämä tuntui haihtuvan.
-- Suutele häntä, -- sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti,
ennenkuin laski sen peitteen alle.
Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä
ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle;
sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.
Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä
valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.
-- Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. -- Veli ja sisar
vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin
vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden
lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä
irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja
pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.
-- Hän vaipuu uneen -- sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät
katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan;
heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät
kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.
Epämääräinen aika kului.
Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta,
ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.
-- Äiti, äiti!
-- Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!
-- Äiti!
-- Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.
-- Aja pois se! Aja pois se!


VI.

Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti
ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa
sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa -- kuinka pian hän olikaan
unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan
lopun -- eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut
sukeltanut esiin?
Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: -- Kaikki täällä arvostelevat
minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä
vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni
minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia
vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea.
Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin
jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.
Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti
häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä,
armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi
sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli
hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä
säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen,
jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä
siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen
ivallisuuttaan: -- Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä
et saa kärsiä... Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt
sanoa sinulle mitään... Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun
itkevän! --
Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään
kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta
äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut
nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut
hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita
vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli
pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan
kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso,
kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat,
kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle
näyttää!" -- Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko
äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen
säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa,
jonka turhaan laski poikansa hartioille? -- Oi, kuinka harvinaiset
ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen
ottavat uhrin päällensä! -- Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että
kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen
epätäydellisyyttään kärsimyksessä -- ollen vielä kuohuksissa ja
katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja
osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen
kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.
Hän astui edelleen -- hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan
liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa,
ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden
kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän
astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan,
kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen
muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai
elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli
tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita,
eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja
lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri
tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut
varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä
ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan
ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään
punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut
tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka
aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen
tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat
hänessä nostaneet.
-- Kenties en koskaan ole häntä rakastanut -- hän ajatteli. Hän
ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista
luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä,
viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän
huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon,
ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi
lyöntiä. -- En ole koskaan häntä rakastanut. -- Demetrio oli ollut
hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka
kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa
tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.
Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja
vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti
olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus
katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen
tieltä. -- Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän
mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä,
joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli
syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa
nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin
kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa
lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän
ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut
ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän
kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin
hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen
ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan
vapautukseen, jota varmasti odotti.
Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin
ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli
vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan
yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen
tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa
hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein
ajatustensa näkyväiset jäljet.
Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan
ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta
hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä
katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen
asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet
hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja
henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa
taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä
laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä
yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan
tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille
häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.


VII.

Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine
sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä
oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot;
niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat
suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.
Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista
muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti
äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia
maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä
liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin
sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni.
Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli
pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli
antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan
peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota
kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä
liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen
lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä
hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt
ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi,
melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman
menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen
päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä
vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt,
olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään
tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan
sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä
uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden,