Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 10

sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli
toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.
Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä,
vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne
lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli
hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen.
Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka
päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.
Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. -- Viiden
minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen,
mihin minun on laskeutuminen. --
Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta
tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä,
kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo
hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten
surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon
nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi
laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa
jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata,
että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä
helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään.
-- Ippolita. --
Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä
salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta.
Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle,
joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran
valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.



III.
ERAKKOMAJA.


I.

Ippolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä:
"Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti.
Jo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista
hotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet
häntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella
tämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan
ensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt
erakkomajan?" ja kauempana: "Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani
sanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän,
kuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin
sinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka.
Kaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä.
Kaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua... Oi, milloin voin joka
päivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi!
Silloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja
lempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan
sinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki
sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi,
sisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on
selvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä,
enkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää
sinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla
minusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä... Minulla on monta
vikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä
olet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua.
Myöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi;
nyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on
oleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että
olen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva,
kuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua
rakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista
ei vielä koskaan ole ollut..."
Jälkikirjoituksessa: "Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen
poiminut Isola Madren puistosta. -- Eilen löysin tuon harmaan hameeni
taskusta, jonka tunnet, _Grand Hotel a Europé à la Poste_ hotellin
laskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi.
Se on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista
haloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? --
Rohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään
kymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun
kanssasi, missä vaan, kaikkialla!"


II.

Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen
raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.
Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille.
Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien
erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo
tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan.
Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin
kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli
elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta
potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.
-- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut
parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä
sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä
on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen
varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta.
Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää
ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen
tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä
lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän
itkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti
lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä.
Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti
taaskin ihmisyyttään.
Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta,
Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun
puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden
suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.
Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat
parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat.
Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän
puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran
huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.
Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien,
talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen
itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat
pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat
kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja,
jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin,
meri taustanaan.
Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita
-- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin.
Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään
Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä
hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä
oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie
kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena
suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen
uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan
hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti
suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.
Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä,
odottamattomana onnena.
Perheen päämies, vanhus, sanoi:
-- Talo on kokonaan sinun.
Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:
-- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.
Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät
katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin
suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän
oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa
hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi
käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet
muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää
vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden
leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja
kärsivällisistä vaivoista.
-- Voit antaa meille mitä tahdot.
Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka
ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen,
kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta
jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään
vaatimukselta.
Giorgio kysyi:
-- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?
Vanhus osoitti hymyillen merta:
-- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.
Sitten hän lisäsi:
-- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.
Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.
Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen,
iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat
silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli
raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi
sydäntä keskellä.
Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö,
kymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei
katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.
Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:
-- Albado --! Albadora!
Ja lapsenlapselleen:
-- Huuda sinä, pikku Elena!
Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:
-- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle
kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme
poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen
naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut
Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on
rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet
tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata
poikaa ei elätä yhtä isää.
Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko
maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet
törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut,
näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten
murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan
kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen
hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat
sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä,
vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli
hänen kädenselkänsä.
Ukko ilmoitti hänelle:
-- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.
Eukko huudahti:
-- Olkoon hän siunattu!
Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja
vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään,
joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:
-- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan
kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!
Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut
kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.
Ukko sanoi Giorgiolle:
-- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi
"Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt
katsomaan puutarhaa.
Giorgio seurasi maanviljelijää.
-- Tänä vuonna tulee hyvä kesä.
Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti
tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä
tarkastaessaan.
Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki
yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun
virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin
olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa
ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni
oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.
Ja Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton
vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua
hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin
älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja
arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen
sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen
oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista
ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti,
että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan
sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen
muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi
puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja
joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä
kenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen
huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka
kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi
hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi
unelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen.
Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen
havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen.
Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän
koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle
salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun
suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.
Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta
luonnonihmeestä:
-- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.
Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:
-- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.
Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään
valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti
puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää.
Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät
terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät
silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat
väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan,
kuvaamattoman vaikutuksen.
Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän
tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta
kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän
huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen
kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen,
varjon tai valoheijastuksen.
Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja
notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti
häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata
hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle
joka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan
täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle
muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat
kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä
hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä
värähteli huimaavan nopeasti.
Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan
kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi
koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen
valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä
hänen sydämessään_.
Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui,
kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan
ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa
näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano
vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama
vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian
kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen,
suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä
ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten
vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita.
Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka
pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin
hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.


III.

Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon
järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi
elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan
perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi
sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut
mieleen: _Parva Domus, Magna quies_. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa
orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.
Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän
löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden
ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut.
Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa
ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli
heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin
olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus
tunkenut häneen asti.
Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran
jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut,
nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: --
Kenen tähden sinä minut hylkäät? --
Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja
valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän
oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää
tukahuttaa, millä huumauksella?
Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä
hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli
määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen
korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho
saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa
tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein
toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin
suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.
Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä
sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva
ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä,
hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän
ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten
toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut
viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen
rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?
Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat
hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi
käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä,
sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri
pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin
kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot...
Ja äidin väsyneet silmät kysyivät:
-- Kenen tähden sinä minut hylkäät?


IV.

Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin
nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän
katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein
rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän
ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi
tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.
Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu
jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä
vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja
oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään,
missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean
suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja
kauniine sinikukkineen.
Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.
Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi
pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät
vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan
peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt.
Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä.
Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois
korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi
kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.
Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle,
valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä
tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa,
olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu
kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.
Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti
tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle
parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit
hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta
näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita
kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä,
joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä
hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.
Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili
tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.
Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha,
tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat
liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman
näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris,
uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan,
neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti
äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen,
aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka
vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi
päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle,
jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla
portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien
varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle
otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen
säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen
nuotti.
Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän
läpitunkemia.


V.

Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla
kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.
Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule,
tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut
raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt
hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään
muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut
kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni,
sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä
yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni,
että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa
erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua,
joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon.
On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi
jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda
mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten
riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen
tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen
lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä _kirjastossa_, huoneessa, johon on
kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä,
jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias
hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!...
Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä
näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin
puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode.
Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri
koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla
olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka
hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä
antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta
tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta.
Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi
näky."


VI.

Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä.
Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään.
Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti
kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan
kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen
tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo
hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä
lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin
selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli
melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.
Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka
oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen
olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi,
aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä
todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta,
joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet
alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät
hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne
kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät
äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa,
kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä
ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin
onnistunut täyttää.
Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta,
että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo
yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin
vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut
turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen
ponnistuksensa olivat tehottomat.
Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin