Kuoleman riemuvoitto: Romaani - 21

kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren
kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan
ankkurin nostamista. -- Purjeisiin! Purjeisiin! --
Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi
niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.
Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy
vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, -- kuinka tavaton ja
harvinainen tahansa -- olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi
hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka
olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden
säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon
näköinen nenä.
Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten
tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina.
Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet,
ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi
paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti
suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän
leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.
-- Hyväkö saalis? -- kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä
verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.
-- Tänään ei yhtään mitään, herra -- mutisi Turchino, pidättäen
raivoaan.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
-- Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!
-- Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!
Pojat ryhtyivät työhön.
Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa
oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset
tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä
tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia
taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin
piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja
ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi
kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla
paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt
suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin
oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten
kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden.
Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut
hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon
kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin
tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista
taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo
puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan.
Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää
ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon
paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja
räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili,
oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin
paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani
ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet
armottoman työnsä.
Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski
ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena
sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.
-- Ei yhtään mitään -- mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan
nousevan vedenpintaan.
Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja
piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet
ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei
kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.
Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta
oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta
hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein
tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. -- Olihan hänkin pahan
lumouksen uhri! -- Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen
vartalo erosi kallioisesta taustasta.


V.

Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille.
Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat
olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä
kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen
leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta.
Ja hän oli aina antelias heille.
Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä
etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä,
kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen
merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä
mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka
tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma.
Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut
muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen
innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy
Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren
kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: _into something
rich and strange_. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren
tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla,
joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa... Missä olikaan
tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli
"Don Juan" pursi? -- Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja
Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja
joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.
Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa
hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa,
tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu
toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut.
Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! -- Ja hän kuvitteli
usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen
San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.
Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä
haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui
avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin
ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas,
lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet
etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä
hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.
Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli
peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä
viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla.
Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä,
päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti
hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan
humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun
hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi,
ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta;
ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin
olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.
Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö
he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa
päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti
näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän
antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja
silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta
ruumiista.
Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta,
maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä
autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna
del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa
tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon
päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin
alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen
pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi
alakuloisuutta.
Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä
lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä
oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi
hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei
missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen
kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.
Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän
tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset.
Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa
mylvintää sen sammuttaessa janoaan -- ylimielisen vesivyöryn,
äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan
murtuneen aallon -- vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja
lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja
monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin
voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.
Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä
puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä
paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin.
Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat
niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina;
näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta,
kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko
symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste
taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas -- sellainen
oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa
synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan
herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin
viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien
valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen
pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin.
Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti,
saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin
kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen
lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa
pitkin äärettömiin.
Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla
kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden
tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan;
se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti
vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein
siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut
väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin
urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja
surun säveliä.
Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja
uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana,
epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän
kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen
syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät;
se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen
niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen.
Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa;
suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen
tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden
kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta
syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää
kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä -- kaikkea tätä
se jäljitteli. -- Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan
esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa;
titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista
surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman
henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta;
hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä;
keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija
kuulee, entisaikojen sirenien lumoja -- kaikkea tätä se matki. Ollen
yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja
unelman kielet.
Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden
maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä
taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin
kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että
oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua
näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää
olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan
laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä
noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli
harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa.
Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion.
Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut
Kristuksen sanat: -- Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.
Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot
täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva
mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.
Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta
ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen
virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten
soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies
oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan
koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän
havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään
yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli
löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.
-- Varmasti -- hän ajatteli -- musiikki vihki hänet kuoleman
mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää.
Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta,
salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja
paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet
ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati
piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan
usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan
suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden
pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin,
sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa
kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla
sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?
Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa
toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen
muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman
ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun
haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan
sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä,
kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja
urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki
jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka
äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat
sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja
täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien
tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen
kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien
alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat
ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella,
ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle
kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä
siihen asti ilomielin oli vaeltanut.
-- Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!
Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!
Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.
Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu,
jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut
ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa
valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen.
Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden
ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä
tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien
pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan
meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas
ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen
Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa
palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen
seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne
kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky
soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun
tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:
-- _Cor cordium_.
Eikö hänkin, kuten _Epipsychidionin_ runoilija, aikaisemmassa
olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?
Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia,
ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon
puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta
eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt,
jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.
Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen
vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja
viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.
Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.
-- Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?
Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli
pelästyneen hätähuuto.
-- Giorgio, missä sinä olet?


VI.

Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi,
että piano ja nuotit pian saapuivat. -- Kuinka hän oli hänelle
kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet
keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää
viettelemykset...
Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen
tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi
kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan
uupumuksen lepo tai toisen pako.
-- Niin et siis -- hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta
ilman katkeruutta -- niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle
paalulaiturille... Eikö niin?
Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään
hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.
-- Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne -- hän mutisi pehmein
äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.
-- Minkätähden? -- Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy
silloin kun ihminen kalpenee.
-- Peläten minun suudelmiani.
Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä
omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli
kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.
-- Eikö se ole totta? -- hän lisäsi. -- Eikö se ole totta?
Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen
eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen
korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka
alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.
-- Eikö se ole totta? -- hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän
kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka
kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. -- Eikö se ole
totta?
Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän
tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.
Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet
voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa
häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: -- Sinä et voi
minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa
herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa
enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä
huomaan tuota pelkoasi. --
Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan
aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja
pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena
hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään
mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein
raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa
-- hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki
hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän
yhteydestä -- joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon
elämän hedelmöittäjättärenä -- hän oli ensin vaistomaisesti, sitten
tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista
valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla,
veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä,
herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja
tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus
kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet,
jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja
monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden
niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut
hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien
kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen,
joka hänet oli turmellut.
Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä
oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja
liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että
Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän,
haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin
alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen
näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden
kuolintuska.
Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän
lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia
sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti
erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus
sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen
elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se
pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo
huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen,
vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus
tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka
Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka
ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja
mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: --
Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta,
joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun
mielihyväni ja minun mielipahani. -- Mielikseni uskon, ettei koskaan
mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. -- Ippolita oli
ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä,
joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä;
hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot
vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut
kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden
sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön -- kuten äskeisessä
tilanteessa.


VII.

Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä
pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut:
-- Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten
minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet.
Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin
ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni
keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan?
Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani
häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin
kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin
perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. -- Hän viipyi tässä
ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa
tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili
lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.
Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi,
kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä,
jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa
jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä
tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä
rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana.
Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.
-- Rohkeutta! -- hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. -- Et voi oppia
mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.
Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka
kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti
hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen
jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi
siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle
tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut
vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä
mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti
hänen intoansa.
-- Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa
siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella
pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit
levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia... Tahdotko?
Rohkeutta!
Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli,
häälyi pelon ja halun välillä.
-- Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?
-- Silloin minä sinua autan?
-- Ja jos eivät sinun voimasi riitä?
-- Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?
Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman
vesipisaran tippua huulilleen.
-- Kuinka se on karvasta! -- hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän
voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.
-- No niin! Olen valmis.
Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun
oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot.
Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin
hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui
kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän
vettä suuhun.
-- Auta, Giorgio! Auta!