Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 09

taudeilla, niinkuin rokolla, kavilla, paiseilla, syyhelmällä,
silmä-kipeillä j.n.e.
Vaikka, niinkuin sanottu on, enin osa Tschuvaschin kansaa tätä nykyä on
ristittyä, ei se ole hylännyt näitä entistä jumaloitansa, joka nähdään
siitäkin, että se vuosittain vielä kantaa niille _uhria_. Tavalliset
uhri-teuraat ovat: hevonen, härkä, lehmä, lammas, hanhi ja kana. Uhrit
ovat joko yhteiset, joissa koko kyläkunta eli useampiakin kyläkuntia
ottaa osan, eli yksinäiset, yhdeltä hengeltä eli perhekunnalta tehtävät,
ja toiseksensa kannetaan uhri joko jumaloille eli Keremet'ille. Tämän
niinkuin uhrin laadun ja suuruudenkin määrää se niin-kutsuttu _Jomse_.
Tämä sana on yhteen-liitetty sanasta _jom eli jomah_, puhe, lause, ja
johto-päätteestä -se, joka tarkoin vastas suomen-kielistä päätettä -ri,
vastaava siis jomse meillä taikuria, puhujaa eli tietäjää. Jos ketä on
ravaisnut esim. taudin kohtaus, lähetetään heti jomsea hakemaan. Hän
tutkii taudin syyt ja määrää uhriksi joko sille ja sille jumalalle eli
Keremet'ille esim. mustan lampaan. Heti keitetään olut ja likimäisille
sukulaisille annetaan tieto uhrista. Uhrin pitoihin tulevat kaikki
puhtaissa vaatteissa ja syömättöminä. Nyt talutetaan lammas pihalla
seisovan puun juureen ja tapetaan rukouksen pidettyä siinä. Lihat
lyödään kattilaan, vaan nahka, pää ja sisälmykset kääritään yhteen
myttyyn. Keitoksen joutuessa rukoillaan taas, ja syötyä poltetaan tämä
mytty jumalalle ja tuhka hajotellaan tuuleen. Sitten käydään olutta ja
viinaa juomaan, vieläpä tanssimaankin, jota iloa kestää talon varoja ja
tilaisuuden luontoa myöten päivä eli useampikin. Keremet'ille tehtävä
uhri on useammin tätä laatua, välistä vaan sillä eroituksella, että se
tehdään itse hänen asun-paikassansa, jona tavallisesti on, niinkuin
edellä sanoin, joku kylän seudussa kasvava lehto, vaan useasti myös
paljas rotko. Lepechin kertoo päivä-kirjassansa, matkustaessaan lopulla
mennyttä vuosi-sataa nähneensä Keremeti-lehdoissa suuret summattomat
rakennukset, joissa uhria teki suuri joukko kansaa. Keremet'in
palveleminen on siis, niinkuin sen jo ilmankin voi arvata, siitä ajasta
tuntuvasti vähennyt. Paitse edellisen-laatuista uhria uhrataan
Keremet'ille rahaakin, ollen hän tässä katsannossa joko _Hopea- eli
Vaski-Keremet_ sitä myöten, kummanko laatuista rahaa hänelle on
antaminen. Ja kuin nykyinen aika kaikessa viisastuu, niin on opittu
Keremet'iäkin pettämään, sillä hopea-rahan siaan annetaan hänelle vaan
rahan-muotoisia tina-suiluja, ja hevois-uhrin siaan, jota hän luonnossa
nyt enää ei koskaan saa, täytyy hänen tyytyä pieneen hevosen kuvaan,
tehty renikka-taikinasta. Näitäkään vähiä uhria saa hän harvoin rauhassa
nauttia, sillä Venäläiset keräävät ne heti uhraajien jälestä itsellensä,
ja minun täytyy itsestänikin tunnustaa, että kerran autoin venäläistä
poika-parvea Keremet'in-varkaudessa, joka asui vanhassa tammessa,
jolloin saalis oli tammen juurilta ja ontoista löydettyä hopea-rahaa 45
kop., koko joukko enemmän eli vähemmän homehtuneita renikka-konia, joka
tavara jäi poikain osaksi, ja noin pari-kymmentä kappaletta
rahan-muotoisia tina-suiluja, jotka minä pidin.
Korskeampi on yhteinen uhraus, jonka kylä eli useammat kylät yhdessä
tekevät. Tavallista tämmöistä uhrausta on kaksi vuodessa, nim.
ensimäinen touvon tehtyä, Pietarin päivän alla, joka uhri toimitetaan
hyvää vuoden-tuloa jumaloilta saadakseen, ja toinen myöhä-syksyllä, noin
marras-kuun lopulla, kiitos-ubri viljan edestä. Edellisen uhrin aika oli
juuri minun Ischaakissa oloni aika, mutta minä sainkin kuulla, että
kylässä sitä vasten kannettiin rahaa, ja olin eri lähettiläisten kautta
kokenut saada tietää päivän määrää, jolloin uhri oli tapahtuva,
ymmärsivät Tschuvaschit nämä kuitenkin saattaa väärille jälille, niin
että juhla jo oli ohitse, kuin minä valmistauduin sitä katsomaan. En
tiedä lienevätkö tämmöiset käytökset, jotka eivät ole juuri soveljaat
Kristin uskoa juurruttamaan vasta-käannetyssä kansassa, vaan asetuksissa
kielletyt eli ei, se vaan on varma, että uhri-teurasten ostoon kerätystä
rahasta osa menee paikkakunnan papin ja virka-miesten lakkariin, ja
seuraavasti ajattelee rahvas, että jos vielä sallisi jonkun oudon
herras-miehen, niinkuin minä olin, uhria näkemään, niin olisi siitä
sitte vaan uusi rahan-reikä häntä lahjoessa vaiti olemaan. Vahinkoni
tästä ei kuitenkaan ollut kovin suuri, sillä menetys tämmöisessä tilassa
on jo kylläksi tuttu. Seuraavalla tavalla kertoo eräs omin silminsä
nähnyt tschuvaschilaisen kevät-uhrin.
"Noin 8 virstan paikoilla Isenevan kylästä oli lammikon vieressä olevaan
rotkoon paikka rakettu rukousta ja uhria varten, jonne noin kello 9
paikoilla aamua kymmenestä kylästä matkusti Tschuvascheja yksinänsä,
ilman vaimoitta. Minä tulin paikalle juuri kuin ripustivat kattilat
tulelle, kantoivat vettä ja valmistihet tappamaan uhri-teuraita;
muutamia lehmiä, pari kymmenkuntaa lampaita ja useampia koti-lintuja oli
valmistettu teurastettavaksi. Kaikki nämä teuraat ostetaan uhria varten
kerätyllä rahalla ja ilman vähintäkään tinkimistä; min myöjä kysyy, sen
he antavatkin, ja tinkiminen uhriksi ostettavan kaupassa luetaan
suurimmaksi synniksi."
"Kattiloiden tulelle pantua ja veden kannettua astui neljä vanhaa miestä
keskelle rotkoa ja alkoivat lukea rukousta, anoen Toraa että hän
siunaisi heidän uhrinsa. Kaikki läsnä-olevat seisoivat samalla tavalla
alla päin ja sopottivat. Tämän lyhykäisen rukouksen lopetettua menivät
ne neljä ukkoa karjan tykö ja heidän jälestänsä kantoi puoli kymmentä
Tschuvaschia vettä ämpärillä. Ukot ottivat heiltä kukin vesi-ämpärin ja
kaatoivat vettä joka lehmän ja lampaan selkään. Sen lehmän ja lampaan,
jotka vedellä valettaissa värähtivät ja pyristikset, taluttivat eri
paikkaan, Vaan ne, jotka seisoivat liikahtamatta, jätettiin aloillensa.
Kaikki linnut veivät myös siihen paikkaan, jossa värähtänyt karja
seisoi. Tschuvaschit luulevat nim., että se eläin, joka vedellä
valettaessa seisoo liikahtamatta, on saastainen eikä kelpaa uhriksi; ja
tämänkaltaista tyyntä eläintä eivät koskaan teurasta uhriksensa."
"Vedellä koettelemisen perästä syntyi hirmuinen veren-vuodatus: siinä
tapettiin kolme lehmää, lampaat ja suuri joukko lintuja; toiset nylkivät
nahkan päältä, ottivat sisälmykset ulos, kynivät linnut. Kaikki tämä
tehtiin hyvin joutuisasti. Liha, hakattu suuriksi möhkäleiksi, oli
yhdessä läjässä; päät, nahkat ja sisälmykset toisessa. Kuin vesi tulella
olevissa kattiloissa rupesi kiehumaan, jaettiin liha kattiloita myöten
ja suolaa lyötiin tarpeeksi asti päälle, vaan sisukset jätettiin
paikalle."
"Näin saatuansa keittämisen asian toimeen valmistuivat Tschuvaschit taas
rukoilemaan ja asettihet rivihin, noin kolmea kymmentä miestä pitkältä,
ja yksi rivi seisoi toisensa takana; vaan ne neljä ukkoa toisten edessä.
Lakkinsa piti jokainen vasemassa kainalossaan. Ukot alkoivat rukoilla,
toiset heidän perästänsä puoli-ääneen, ja ukkojen tekemät liikenneet
tekivät toiset tarkasti jälestä, milloin silmiänsä käsillä pyhkien,
milloin kätensä taivasta kohti nostaen, milloin taas laskeutuivat
polvillensa, kumarsivat maahan, eivätkä kaualle aikaa nostaneet päätänsä
ylös; enimmän aikaa seisoivat kuitenkin yhdessä kohden, silmänsä alas
luoden. Rukousta kesti niin kauvan, ett'en enempää malttanut sitä
katsoa, vaan menin tammikkoon, söin aamuisen eväästäni, nukuin jonkun
ajan, ja he yhä vaan rukoilivat, eivätkä lopettaneet ennenkuin kello 4
jälkeen puoli-päivän. Rukoilemisen päätettyä kiirehti nälkä
Tschuvascheja ruoalle, he ottivat lihat kattilasta, kaatoivat liemen
suuriin maljoihin ja söivät ahnaasti. Linnut olivat eri kattiloissa
keitetyt ja syötiin atrian päättäjäisiksi."
"Ruokailtuansa rukoilivat he taas ja astuivat sitten suurissa joukoissa
siihen paikkaan, johon teurastettujen eläinten päät ja sisälmykset
olivat jättäneet. Luut kerättiin niini-mattoon ja viskattiin yhteen
päiden kanssa. Sitten tekivät suuren tulen; päät, nahkat, sisälmykset ja
luut panivat nyt roviolle ja lisäsivät tulta siksi, kunne kaikki oli
tuhkaksi palanut. Sen tehtyä keräsivät tuhkan lapialla mattoon ja
kantoivat sillä tammikkoon; ukko lapia kädessä astui jälestä ja
tammikkoon tultua heitteli hän lapialla tuhkan tuulen mukaan menemään.
Toinen ukko meni lähellä olevalle pellolle; hänen perästänsä kannettiin
höyhenet syys-kylvöä vasten kynnettyyn paikkaan. Tässä laski ukko
höyhenet ilmaan, joka tehdään siksi, että pelto antaisi hyvän kasvun.
Vaan Venäläiset eivät anna höyhenien kauan maata pellolla; he ovat
vaimojen ja lasten kanssa liki-seudussa varalla, ja Tschuvaschien
pois-mentyä keräävät he tarkasti höyhenet itsellensä. Tällä käytöksellä
loppuikin kevät-uhraus. Kotiin tultuansa juovat uhraajat muutamia päiviä
armottomasti ja tällöin ei puututa tanssiakaan eikä muuta riemua."
Pakanallisen uskon kanssa alkaa nyt Tschuvaschin mielessä sekautua
Kristin uskonkin päätteittä, ja ovatkin muutamat sen opista, niinkuin
esim. oppi kolminaisuudesta, jumalan äitistä (nim. kreikan-uskoisilla)
j.n.e. hyvin yhteen-menevät Tschuvaschien entisten luulojen kanssa.
Olletikin vaikuttavat kertomukset kreikan-uskon pyhistä ja niiden
ihme-töistä jalosti Tschuvaschien mielessä. Näistä pyhistä on se
Venäjänkin kansalta hyvin mielitty ihmeiden-tekijä Nikolai erinomaisessa
kunniassa Tschuvascheilla. Heitä ristimään alettaissa menneellä
vuosi-sadalla tapahtui nim., että siinä kylässä, jossa nyt Ischaakin
kirkko seisoo, uni-kakkiainen kolme yötä peräkkäin muutamalle
Tschuvaschille neuvoi paikan, missä hän pelloltansa olisi pyhän Nikolain
kuvan löytävä, ja kuin tämä ilmoitti unensa papille ja muulle rahvaalle
ja peltoa ruvettiin miehissä kaivamaan, niin katso! pienoinen, vanha ja
huonon-näköinen Nikolain kuva tulikin ilmiin. Halvan ulko-muotonsa
rinnalla oli tällä kuvalla suuri ihmeitä tekevä voima, niin että sen
ehdolla pian rakettiin iso ja komea kirkko, joka vieläkin seisoo
paikalla. Kuulu tämän kuvan ihme-töistä, varsinkin tautien
poistamisessa, ulkoni ulkonemistansa, niin että ei ainoastaan
Tschuvaschit, vaan muutkin täkäläiset kansat, niinkuin Tscheremissit,
Mordviinit ja itset Venäläisetkin pitkien matkojen päästä käyvät sitä
kumartamassa niin ahkerasti, että mainitulla kirkolla rukoilemassa
käyjien määrä vuosittain arvataan noin 15 tuh. hengeksi. Tschuvaschien
kristillisen hartauden kanssa on mielet kuitenkin niin ja näin.
Jumaluudessa ja yleisesti kaikissa henki-olennoissa ei hän näe muuta
kuin maallisen onnen, niinkuin rikkauden, terveyden, lapsi-lykyn j.n.e.
antajia eli hävittäjiä, ja jumalatansa ei hän palvele ja tottele,
niinkuin kristitty ja mahometiläinen, ansaitakseen tulevaisen onnellisen
elämän, josta hänen uskossansa ei näy löytyneen aavistustakaan, vaan
mainittuja maallisia lahjoja saadakseen eli maallisesta kurjuudesta
päästäkseen. Kuin hän nyt jossa kussa tämmöisessä kurjuudessa on
rukoillut ja uhrannut ensin Keremet'ille, sitten yhdelle eli useammalle
omista jumalistaan, ja se ei ole auttanut, sanoo jomse, jonka neuvoja
hän seuraa: "ota nyt ja käy Ischaakissakin ja tee uhri Vyrus-Toralle
(Venäjän Jumalalle) eli Nikolai-Toralle, ehkä se päästäisi sinun
taudistasi." Ja Tschuvaschi tulee, ostaa tuohuksen, asettaa sen pyhän
Nikolain kuvan eteen palamaan ja ristii silmiänsä pari kertaa. Paitse
tätä _uhraa_ hän vielä kirkollenkin jonkun vähän rahaa ja kylän
ulko-portilla pylvään komerossa olevalle saman pyhän kuvalle palasen eli
kaksi nisu-leipää, jota hän on ostanut kirkon oven edessä olevilta
venäläisiltä kauppiailta. Varmaan auttanee Nikolai-Tora useastikin
niitä, jotka häneltä apua etsivät, koska niiden määrä ei vähene, vaan
surkeata on kuitenkin nähdä, miten Tschuvaschilais-rukan uhrin kanssa
käypi. Uhrattu raha menee nim. kaikkein suurimmaksi osaksi pappien
lakkariin, jotka vasten tavallisuutta rikastuvatkin tässä seurakunnassa.
Ja uhratun leivän taas sieppaavat ihan uhraajan nenän edessä sen noin
kahta kyynärää korkean pylvään komerosta joko kylän tähän tottuneet ja
tällä elävätkin koirat elikkä ne näitä ei ujommat naakat. Vaan
Tschuvaschi arvelee ehkä, niinkuin oikein onkin, että uhrin ottaja ei
katso uhriin, vaan uhraajan sydämeen, ja näin katsoen, on se
arvattavasti yhtä, jos uhrattu leipä jääpi Nikolai-Toran eteen eli sen
koirat ja naakat syövät. -- Niinkuin jo sanoin, ei Tschuvaschien
vanhassa uskossa näy löytyneen aavistustakaan tulevasta elämästä; sillä
jos heillä olisi ollut ajatusta tästä, olisivat he varmaan kuvanneet
itsellensä Manalan ja Tuonen niinkuin muutkin kansat ja, joka on vielä
painavampi asia muistaa, olisi koko heidän suhteensa jumaloiden
kanssa muodostunut aivan toisen-laiseksi. Kristin uskosta eli
mahometiläisyydestä lainatuksi voimme siis päättää sen heissä tätä nykyä
löytyvän luulon, että haudan takana oleva tulevaisuus on melkein
yhtäläinen täkäläisen elämän kanssa, se vaan eroitusta, että siellä on
kaikkea runsaammasti, että sotamiehiä ei tarvitse tehdä, lahjoja ei
antaa virka-miehille j.n.e. Kuolleille panevat he sentähden mukaan
rahaa, tupakkaa, piipun ja muita matkalla välttämättömiä tarpeita.
Vuotisesti hautaus-maalla pitäessään kuolleidensa muistojaisia, joissa
tiloissa ei puututa hirmuista juomista ja kaikenlaista irstaista
vallattomuutta, lisäävät he näitä tarpeita, haudalle jättäen
vaatekappaleita, työ-kaluja ja olletikin isot määrät syömä-aineita:
viinaa, olutta, tupakkaa j.m. Tämmöinen tapa näyttäisi osoittavan
rakkautta ja huolen-pitoa pois-menneitä heimolaisia kohtaan; vaan niin
ei kuitenkaan ole, sillä kaikki nämä lahjat jätetään heille ainoastaan
siitä syystä, että pysyisivät nykyisissä asunnoissansa, eivätkä tulisi
entisiin kotihinsa rauhattomuutta tekemään. Kuolleita pelkääminen on
Tschuvascheissa erinomaisen suuri, niinkuin tästä lahjojen antamisesta
nähdään, ja näytäksen siinäkin, että jonkun kuoltua kaikki vainajan
vaatteet viskataan metsään eli rotkoon, josta lähi-seudun Venäläiset ne
itsellensä korjaavat samoin kuin he myös tarkasti silmällä pitävät
Tschuvaschien kuolleiden-muistojaiset ja niin ikään hörymättä haudoilta
korjaavat kuolleille jätetyn tavaran ja ruoan.
Tschuvaschien _runoelu_ ei ole kovin rikasta eikä erinomaisen
ihanatakaan laatua. Kertoma-runoa en siinä ole tavannut alunkaan, ja
sitä sen kanssa yhdistettyä loihtu-runoa ei Tschuvascheilla myöskään
ole, ehkä vähän jomsensa kuuluvat muutamissa tiloissa käyttävän
sanojakin. Tämä runoelu on ainoastaan laulu-runollista ja tuntuu minusta
semmoisenakin hyvin poikkinaiselta. Runo ei tarkoin noudattele mitään
mittaa, vaan nähtävä on kuitenkin sen lyhyt-pitkäinen luonto, niinkuin
koko kielenkin samoin voi sanoa lyhyt-pitkäiseksi kuin esim. Suomen
kieltä sanotaan pitkä-lyhyiseksi. Paitse tätä on Tschuvaschin runossa
alku-myötäisyyskin tuntuva. Muistuttaen, että venäläiset kirjoittajat
mainitessaan tämän kansan elantoa ovat päättäneet sillä laulua ei olevan
ensinkään, eli korkeimmakseen myödyttäneet, että se laulaessaan hyräilee
"mitä sylki suuhun tuopi," saan nyt tässä antaa muutamia näytteitä sen
laulusta.
_Poikien lauluja_. 1. "Sata seitsemän-kymmentä hirttä vedin, tuvan tein,
kaksi-toista ikkunaa hakkautin. Kahdesta ikkunasta itse olen katsova,
kymmenessä ikkunassa kymmenen neitsykäistä on seisova, kerran katsovat
ulos, toisen naurahtelevat. Kävin kylästä kylään, en yhtä
täysi-kasvuista tyttöä löytänyt. Yhdessä kylässä näin yhden tyttölöisen;
sen tahdoin ottaa, vaan rahaa ei ollut;[10] 'lähde kanssani!' tahdoin
hänelle sanoa, Vaan uskallusta ei ollut." -- 2. "Metsästä metsään
kävelin, kypsiä tuomen-marjoja en löytänyt; kylästä kylään kävelin,
rakastavaista neitoa en löytänyt. Tuomen-marjaa tahtonet syödä, syö
musta, leivän kanssa syödä on se hyvä; muuta marjaa tahtonet syödä, syö
punainen, leivän kanssa syödä on se hyvä; neitoa tahtonet ottaa, ota
kelta-tukkainen, yhdessä elää on se hyvä." -- 3. "Astuin, astuin tietä
myöten, tulin synkkään metsään. Hakkasin pähkinäpuuta, siitä juoksi
maito, ilman maidotta en leipää syö; hakkasin jalavata, siitä lensi
mehiläinen, mehiläisestä mesi juoksi, ilman medettä en leipää syö.
Astuin, astuin tietä myöten, tulin kylään, kylän koirat tulivat
haukkumaan, kylän naiset mua kiini ottamaan; yhden valkea-tukkaisen
neidon päälle laskin silmäni, tahdoin ottaa sen omakseni, isäni ei
antanut rahaa, pappi ei antanut kirjaa." -- 4. "Meidän kylän tytöt,
meidän kylän tytöt (hyppäävät) aidan yli kuin sudet, aidan yli kuin
sudet. Toisen kylän tytöt, toisen kylän tytöt (menevät) aidan alatse
kuin hiiret. Meidän kylän tyttöjä, meidän kylän tyttöjä, vedetään
hevois-parilla, vedetään hevois-parilla. Toisen kylän tyttöjä, toisen
kylän tyttöjä, vedetään sika-parilla, vedetään sika-parilla." -- 5.
"Isäni antoi mulle mustan hevoisen; 'annas panen valjaisiin,' ajattelin
kerran, tammiseksi pölkyksi muuttui koni! Isäni antoi mulle valkean
lehmän; 'annas lypsän lehmän,' ajattelin kerran; koivuiseksi pölkyksi
muuttui lehmä! Isäni antoi mulle punaisen lampaan; 'annas keritsen
lampaan,' ajattelin kerran; punaiseksi lahoksi muuttui lammas! Isäni
antoi mulle silkkisen vyön; 'annas vyötän vyölleni,' ajattelin kerran;
niineksi muuttui vyö vyölläni! Isäni antoi mulle silkkisen nästyykin;
'annas sidon nästyykin vyölleni,' ajattelin kerran; vaahteren lehdeksi
muuttui nästyykki." -- 6. "Pitkin tietä on mulla pelto; viljaa ei ole,
siit' on huoli; mustan ruskea ruuna ompi; ei pysy tiellä, siit' on
huoli; tyyni ja hiljainen vaimo ompi; ei puhu siististi, siit' on
huoli." -- Nämä kolme viimeistä olkoot myös pilkka-runon näytteenä.
7. _Tyttöin laulu_. "Maan-tietä myöten uhkasin käydä, Venäläistä,
Tatarilaista pelkäsin; kylän-tietä myöten uhkasin käydä, varkaita
pelkäsin; peltoa myöten uhtasin käydä, tuulta, tuiskua pelkäsin; metsän
läpi uhkasin käydä, karhua, sutta pelkäsin; kylän läpi uhkasin käydä,
koiria pelkäsin; kylän vierusta uhkasin käydä, nuorta poikaa pelkäsin."
8. _Rekruutin laulu_. "Ah isäni, ah äitini, jos oisin hanhi-lintuna,
oman kylän päällä mä lenteleisin. Jos oisin kylän porttina, kuin
kyläläiset tulisi, mä itse aukeaisin, ja itse kiini menisin; jos oisin
piha-porttina, isä äiti kuin tulisi, mä itse aukeaisin, ja itse kiini
menisin. -- Kuu se paistaa maiden päälle, maat on meidän marssia; tähdet
tuikkaa teiden päälle, tiet on meidän tallustaa. -- Huiskin tuiskin
tuisku lentää, niinpä meidän hiukset;[11] hyssin tyssin vettä sataa,
niinpä meidän kyyneleet; Volgaa pitkin jäitä juoksee, niinpä meidän
ruumihit. -- Kedolla seisoo vanha tammi, se on meidän isämme; kedolla
seisoo vanha koivu, se on meidän äitimme."
9. _Juoma-laulu_. "Isäni on laschman,[12] äitini on leivän-tekijä,
vanhempi veljeni on golovana, keskimäinen veljeni on jämsikkänä, nuorin
veljeni tynnörin-tekijä; vanhemman veljen vaimo laulun-laulaja,
keskimäisen veljen vaimo tanssin-tanssija, nuorimman veljen vaimo
kanteleen-soittaja, minä itse kauhan-kallistaja." (Tschuvaschit juovat
nim. sekä olutta että viinaakin kauhalla).
Velvollisuuteni olisi tässä myös antaa yleinen katsanto Tschuvaschin
kielestä ja sen heimolaisuudesta yhdeltä puolen Turkkilaisten, toisella
Suomen kielien ja likimmästi Tscheremissin kielen kanssa. Vaan osittain
on tämä kertomukseni jo ilmankin liian pitkäksi venynyt, osittain ei
viimeksi mainitusta kielestä, varsinkin niiden niin-kutsuttujen
Mäki-Tscheremissien murteesta, joka on Tschuvaschin kielen lähin
naapuri, vielä löydy niin tarkkoja tietoja, että niille semmoisen
vertaamisen luotettavasti voisi rakentaa. Sentähden jätänkin sen ja
yleisesti kaiken puhumisen itsestä Tschuvaschin kielestä toiseen
kertaan, ja lähden pian tästä ei kaukana elävien viimeksi mainittujen
Tscheremissien kieltä tutkimaan. Kuinka kauan tämä toimitus tulee
kestämään en vielä tiedä tarkoin sanoa; vaan ennen kahta kuu-kautta en
taida mitenkään näistä tienoin selvitä.

Neljäs Kirja.
Kasan'issa 3 p. lokak. 1856.
Muutamia päiviä takaperin tänne palattuani saan kesällisistä matkoistani
antaa seuraavan pienen kertomuksen.
Oloni tschuvaschilaisessa kirkon-kylässä Ischaakissa, joka kesti
ummellensa kuusi viikkoa, oli niin yhden-karvallista, että sitä on
vaikea kirjoittaa. Kylä, jossa on kolmeen neljään kymmeneen taloon, on
pienen joen kallalla kahdessa osassa, siten että Venäläiset asuvat
kirkon ympärillä kylän ylä-osassa, ja Tschuvaschit vähän alempana,
likempänä jokea. Ympärinsä on pelto-lakeuksia, joiden yli silmä ei
kanna; puita ei näe paljon muualla kuin kirkon-maalla ja pihoissa,
järveä ei tapaa tässä seudussa missään ja joenkin on kesä niin
kuivannut, että tuskin kylän hanhet löytävät sen pohjassa vähän savista
vettä rypälöidäksensä. Suomen vilppailla lehto-rannoilla eläneelle
minulle oli lämpimän helle kesä-kuun loppu-puolella ja koko heinä-kuun
sitä hirmuisempi, kuin elo-hopea Reaumur'in lämpö-mittarissa yölläkään
harvoin laskeusi 20:ttä pykälää alemmaksi, mutta päivillä oleksi 25
paikoilla ja nousi toisinaan 27:eenkin asti. Itikat, hyttiset, kirput ja
luteet hyöstyivät sanomattomasti tässä helteessä, ja vilpastusta ei
voinut muusta eikä muulloin saada kuin milloin ukkonen lähetti mustan
pilven maata ja luonto-kappaleita virvoittamaan, jota kaikeksi onneksi
tapahtui usein.
Lämpimän vaivoista pääsi paraiten se, joka jaksoi vahvasti maata,
niinkuin kylän venäläiset asujat yleisesti kestivät ja olletikin
korttieri-emäntäni, ennen nimitetty kirkon-palvelijan leski. Häntä ei
suinkaan rikkaus käskenyt makaamaan, sillä paitse rappiolla olevata
talo-rähjäänsä ei hänellä ollut muuta omaisuutta kuin Jumalan antama oma
itsensä ja kolme lasta, joista kaksi poikaa oli Kasan'issa, toinen
hengellisen Akateemian oppilaisena, niinmuodoin suuren herran toivo, ja
toinen, niinkuin eukko sanoi, "universiteetissä," joka tämän kotiin
tultua kuitenkin supistui siksi vaan, että hän oli välskärin opissa,
ala-upsierin arvosta. Vaan eukkoa elätti ensinkin talonsa, jossa hän
piti korttieria matkalaisille, ja toiseksi se virka, että hän leipoi
niin-kutsuttuja "prossoria," jotka vastaavat meidän oblaattia, vaan ovat
suuret ja huvemmat menemään, sillä joka oikein pyhänä tahtoo pysyä, se
ei koko suuressa paastossa (pääsiäisen alla) syö muuta kuin prossoria,
joita hän sitä vasten kerääkin ympäri vuotta. Tämän virkansa tähden
katsoi hän myös velvollisuudeksensa olla jumalisempi muita. Minun
kammarissani, joka oli hänen paraimmansa, oli perä-nurkassa ei vähemmän
kuin yhdeksän jumalan-kuvaa, kaikki kullalla silatut, siihen vielä kolme
pyhää munaa, muutamia pyhiä varpuja ja eräitä mainituita
prossori-leipiä. Joka lauantai-iltana eli muuna pyhän-aattona sytytti
hän lampun palamaan näiden eteen, josta asiasta hyvä sopu meidän
välillämme oli häirittyä, sillä lampusta tipahteli öljyä minun
kirjoilleni, ja kuin hän kerran tavoitti minun siitä tulta piippuuni
ottamasta (kuitenkin vaan tikulla), oli hän minulle siitä monta päivää
harmaana, sillä tupakkaa vihasi hän, niinkuin kaikki muutkin
jumalisemmat ihmiset alhaisesta säädystä tässä maassa, sentähden että
sen on muka paholainen kylvänyt ja kasvattanut. Kirkossa kävi hän joka
pyhä ja oli aina kirkon-menon loppuun asti, joka suurempina pyhinä ei
ole vähäinen asia, varsinkin kuin venäjän kirkossa pitää seisoa, eikä
saa uinahtaa sitä herttaista unta, joka meidän kirkossa kesä-lämpimällä,
virttä veisattaessa eli papin saarnata perkaessa, niin makealta maistaa.
Tämä emäntäni ahkeruus oli minulle monesti haittana; niin piti minun
esim. helluntai-päivänä tyhjällä vatsalla odottaa kirkon-menon loppua
kello 3:een asti.
Hänellä niinkuin muillakin tämmöisillä teko-pyhillä oli pienet vikansa,
ensinkin laiskuus, niinkuin sanoin, ja sitten sen kanssa yhdistetty
herrasteleminen, joka teki, että hän alussa töin tuskin kuontui minulle
tilaa tekemään, sen vähemmin lattiata lakasemaan. Siihen tuli vielä,
että hän kernaasti otti "kupin korvallensa" s.o. ei tee- eikä
kahvi-kupin, vaan kupin "paljasta puhdasta ruista," niin puhdasta kuin
ruis nim. on täkäläisessä viinassa. Tämä tapahtui enimmiten
paasto-päivinä (keski-viikkona ja perjantaina), hänen lausettansa myöten
sentähden, että paasto-ruoka muuten niin hiykeli sydäntä. Kaikeksi
onneksi oli hänellä hyvä viina-lyyli, ja minulle osotti hän tällöin
useasti rakkauttaan valittaen sitä onnettomuuttani, että olin syntynyt
sen jumalattoman Martin Lutherin lahkokuntaan, josta arvattavasti pitää
helvettiin vaeltaa. Paitse niitä pieniä epä-järestyksiä, jotka nämä
eukon sydämen-vahvistukset matkaan-saattoivat, elimme hyvässä rauhassa
keskenämme, sillä hän oli jotenkin siisti ja uskottava. Jälkimäistä
omaisuutta tulin kerran vahvasti epäilemään, kuin eukko eräsnä aamuna
tuli tyhjä vakka kädessä tyköni, sanoen: "mitäs nyt puoli-päiväiseksi
tehdään, kuin hiiret pakanat kuopassa söivät eilen ostamanne kalat?"
Niitä ei tosin ollut kuin viisi naulaa ja nekin vaan surkioita särkiä,
jotka eräs Tschuvaschi oli minulle haronut joen pohjalla olevista
lammakoista. Mutta kuin ne sillä kertaa olivat ainoa ruoan-teko-varani,
teki mieleni suuttumaan, olletikin koska tuota tähän asti en vielä ollut
kuullut, että hiiret kaloja syövät. Vaan muistaen vanhan Caton lauseen
miehelle, joka ihmetteli sitä, että hiiret olivat hänen kenkänsä
syöneet, Vastasin eukolle: "no slava Bohu, ett'eivät kalat syöneet
hiiriä," ja käskin hänen puoli-päiväiseksi muuta neuvottelemaan. Vaikka
hän tätä ennen oli myös kerran laskenut kanankin karkaamaan, jonka niin
ikään olin syödäkseni ostanut ja joka sitä tietänsä meni, ei minulla ole
syytä häntä luulla näistä pienistä vahingoista.
Kanssa-käymiseni kylän kahden papin kanssa oli alussa sangen ahkera. He
olivat nuoret ja vähän viisaammat maan-tieteessä kuin pappi Aunuksessa,
joka minulle päätti Veaporin ja Sevastopol'in olevan yhden meren
rannalla. He tulivat illoilla aina tyköni puhelemaan ja teetäni
maistamaan, jota kiittivät paremmaksi kuin omaansa, olivat myös niin
hyvät ja polttivat sikariakin, milloin vaimojen silmä vältti, tuppasipa
kerran toinen, tuhmempi heistä, partaansa kaksikin sikaria yhden ajoin
palamaan, kuin ei sanonut yhdestä kylläksi lähtevän savua. Meidän
kanssa-puheet pyörivät enimmiten uskon-oppiemme asioissa s.o. itsestä
opista ei juteltu paljo, jossa kristittyin lahkokuntain välillä vähä
lienee eroitusta, vaan ulko-käytöksistä sen enemmän, niinkuin kelloista
ja niiden soittamisesta, silmien ristimisestä, pyhistä ja niiden kuvain
palvelemisesta, pyhän savun suitsuttamisesta j.m.s., jotka aineet
pappien mielestä ainakin ovat olleet milt'ei pää-asioina pidetyt.
Pappien pitkä oppimatka meillä oli surkeata heidän mielestänsä ja
nähtävästi oli heillä meidän pappien luonnon-lahjoista sama ajatus,
vaikka eivät sitä juuri selvään sanoneet, kuin entisellä venäjän papilla
Ilomantsissa, joka, kuin suomalainen piispa hänelle kertoi niin ja niin
monta vuotta oppineensa eikä vielä liki-maillenkaan kaikkea tarkoin
tietävänsä, päätänsä puistaen sanoi: "kova pää! kova pää!" Minun
koto-peräisyyteni Helsingistä veti useasti puheiksi viimeisen sodankin,
jolloin toinen, viisaampi heistä, aina nauroi kuollaksensa sille
Englantilaisten lauseelle, että he muka kävivät sotaa sivistyksen edestä
sivistymättömyyttä ja raakuutta vastaan, jonka-laista hävitöintä
kerskausta hän ei olisi uskonut Iöytyvän Englantilaisissakaan, ja
niinkuin ei se olisi kaikille tuttu, että näiden sivistys ei ole muuta
kuin kauppurin viekasteleminen ja jumalatoin rahan-himo. Tässä
viisaudessansa otti hän minut todistajaksensa, kysyen minulta: "koska
kirjallisuuden voipi sanoa sivistyksen määräksi, niin sanokaapa nyt te,
kumpiko parempi ja rikkaampi on, meidänkö kirjallisuus vai Englannin eli
Ranskan?" Minä vastasin: "juuri nykyjään luimme arvoiselta venäläiseltä
kirjoittajalta kirjoituksen, jonka tarkoituksena on todistaa, että
teillä ei vielä ole ensinkään kirjallisuutta, vaan että se, jota te
täksi kutsutte, kaikki on lainattua Englantilaisilta ja muilta
ulko-maalaisilta. Minä olen hänen uskoansa." Hän vaikeni, vaan tämä
vastaus ja monta muutakin senkaltaista teki, että hän herkesi käymästä
luonani, johon osiksi oli syynä kukaties sekin, että minä en suuresti
tahtonut nauttia hänen viisauttansa Tschuvaschin kielessä, vaan jo heti
tultuani olin hankkinut itselleni mieleiseni kielen-kääntäjän, ja tein
tutkintoni aivan oman nokkani jälkeen.
Näistä tutkinnoista ja niihin kuuluvista toimistani kuin myös
Tschuvaschien elosta ja olosta yleisesti olen toisessa kohden tehnyt
tilin eikä olisikaan soveljas tässä ruveta puhumaan. Sen vaan sanon
tämän-kaltaisista tutkinnoista, että ne aineen vaikeuden ja myös