Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 01

MUISTELMIA MATKOILTA VENÄJÄLLÄ VUOSINA 1854-58

Kirj.
Aug. Ahlqvist

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1859.

Paino-luvan antanut: L. Heimbürger.



Esipuhe.

Tässä ulos-tulevat matkamuistelmat eivät ole yleisölle tuntemattomat. Ne
ovat jo ennen olleet painettuina aika-kautisessa kirjasessa _Suomi_ ja
sanomalehdessä _Suometar_, ja ovat nyt, sen kehoittavaisen
hyvä-tahtoisuuden seureeksi, jolla moni maan-mies on minua niistä
puhutellut, tulleet kootuiksi yhdeksi kokonaiseksi, joksi ne kumminkin
jo alkujansakin olivat aiotut. Niiden painoon toimittamisesta ei minulla
ole ollut juuri muuta työtä kuin siellä täällä jonkun liikanaisen paikan
eli yli-määräisen lauseen pois-rapsiminen, kieli-opillisten näytteiden
pois-jättäminen ja kielen yleinen tasoittaminen.
Ankarat tarkkaajat ehkä lukenevat, ja lukekootkin, nämä muistelmat niin
laajuutensa kuin laatunsakin puolelta köyhyyden todistukseksi. Vaan
köyhyys, hengellinenkään, ei ole luettava häpeäksi yksityiselle, missä
se on niin yleinen kuin Suomen maassa ja Suomen kielellä. Tämä kieli ei
kirjoittaessa suju itsestänsä paperille, joten sivistyneiden kielten
voimme sanoa tekevän, vaan täytyy sitä käyttävän voittaa työssään
lukemattomia vastuksia, joita eivät muut tunne kuin kokeneet, ja jotka
tekevät, että hän isommalla vaivalla saa vähemmän valmista kuin ne,
jotka käyttävät ruotsia eli muita sivistyksen kieliä. Toinen syy tämän
teoksen vähäisyyteen lienee sekin, että tekijä ei ole koskaan pitänyt
matkojensa kertomista muuna kuin hyvin vähäisenä syrjäasiana; hänen
pää-tarkoituksensa on ollut se asia, jolle hän läksikin: suomiheimoisten
kielten tutkiminen ja niiden kautta pääseminen suurempaan ja syvempään
selvyyteen Suomen kielessä, jota hän näissä tutkinnoissaan ei ole
koskaan laskenut silmältä. Niiden ja niin muodoin itsen matkankin
saaliit lepäävät kuitenkin enimmäksi osakseen vielä alku-peräisessä
raakuudessansa, kunne vasta saanen tilaisuutta, aikaa ja varoja niiden
järestämiseen ja ulos-antamiseen.
Heikkoudeksi lienee tälle kirjaselle sekin luettava, että siinä löytyvät
kertomukset ovat kirjoitetut vähitellen ja itseltä matkalta, ei yhteen
menoon eikä tarkoin punniten sanoja, vaikka toiselta puolen tunteiden
vereksyyden pitäisi vakuuttaa kertomuksen totuutta. Ja totuutta olenkin
kertomuksissani tarkoittanut, ehkä mielelläni kuitenkin tunnustan, että
kynäni paikka-paikoin on teroittunut vähän terävämmäksi kuin olisi
tarvinnutkaan. Yleistä kuvaa ei se kuitenkaan ole pilannut; joka tuntee
itäiset naapurimme, on lukiessansa tätä kirjaa havaitseva, että useimmat
heidän sekä hyviä että huonoja omaisuuksiansa ovat siinä tarkoin
vaariin-otetut. Loukkausta enemmän kansoja kuin yksinäisiäkään kohtaan
en ole tahtonut missään tehdä; olen vaan tarkoittanut kirjauksillani
antaa Suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa
heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset.
Jos tässä aikomuksessani vähänkään olen onnistunut ja jos näillä
matka-muistelmillani voisin joissa-kuissa suomalaisissa majoissa
lyhentää muutaman syksyisen illan pituutta, niin on niiden
kirjoittaminen minulle jo silläkin hyvin palkittu.
Helsingissä, Mikon päivän jälkeen, v. 1859.
_Tekijä_.


AINEISTO:
_Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v 1854_.
I. Matka.
Matkan tarkoitus: runojen kerääminen Inkerin-maalla. Matkavarat,
matka-kumppali. Yleinen kaava matkasta. Pieniä matka-tapauksia.
II. Savakot ja Äyrämöiset.
Näiden kansa-murteiden piiri. Missä ne eroitakset toinen toisestansa,
vaatteuksessa ja kielessä. Miten ne ovat syntyneet.
III. Runollisuus.
Vanhoja runoja vaan Karjalaisilla. Mitä lajia ne ovat täällä.
Loihtu-runoja ei löydy ja syyt siihen.
IV. Tapoja.
Taian-teko. Arpominen. Tanssi. Soitto. Hää-tavat.
V. Rahvas.
Talon-pojan tila: enin osa kansaa herran-alustalaisia. Rakennukset ja
siistiys huonot. Kauppa. Näkin-keruu. Parkin-kiskominen. Ruunun-lasten
elättäminen. Herkullisuus. Tekemättömyys. Rahan-ahnaus. Siveys.
Hyppijät. Venäjästä lainatuita sanoja.
_Matka Aunuksessa v. 1855_.
Ensimäinen Kirja.
Suomalaisia Venäjällä. Lähtö Pietarista. Neva ja kulku sillä.
Pähkinälinna. Laatokka. Treschkot ja matkaaminen sillä. Laatokan kanava.
Matka-kumppalia. Lotina-Pelto. Livvin ja Lyydin kieli. Aunuksen
kaupunki. Matka-kumppaIi siitä. Suomalaisia Aunuksessa.
Toinen Kirja.
Vosnesenie ja sen liike. Petrosavodsk. Herra Vogel. Tykki-tehdas.
Vepsäläiset Soutu-järvellä. Äänis-järvi. Sikäläisestä rahvaasta.
Kolmas Kirja.
Matka Ojatille. Vanha pappi Järvissä. Turha yritys hänen kanssansa
tutkia Vepsän kieltä. Muutto Ladvan kirkolle. Tutkinnot siellä.
Vepsäläisiä arvoituksia. Isä-meidän rukous Vepsäksi. Tarinaisia tällä
kielellä. Paluu-matka.
_Matka Itä-Venäjällä vv. 1856 ja 1857_.
Ensimäinen Kirja.
Pääsiäinen Venäjällä. Kasan'in kaupunki. Tatarit. Heidän elämä-laatunsa.
Uskonsa, jumalan-palveluksensa ja opetuksensa. Kasan'in Yli-opisto.
Luteerilaisia Kasan'issa.
Toinen Kirja.
Matka Ischaakkiin. Volga. Uslon. Vaikeutta matkalla. Tsyvilsk'in
kaupunki. Venäläiset ravintolat.
Kolmas Kirja.
Tschuvaschin kieli ja kirjallisuus. Kosmodemjansk. Tscheremissejä.
Tschuvaschien maa. Ulko-näkö. Vaatteus. Usko. Keremet'in palvelu. Uhrit
ja eräs uhri-juhla. Tschuvaschien kristillisyys. Tschuvaschilaisia
lauluja.
Neljäs Kirja.
Olo Ischaakissa. Korttieri-emäntä. Papit. Kosmodemjansk. Majatalon väki
siellä. Volga ja liike sillä. Tscheremisseistä.
Viides Kirja.
Lähtö Kasan'ista Simbirsk'in lääniin. Buinsk'in kaupunki. Vastuksia
siinä. Gorodnitschij. Simbirsk. Hyvä kohtelu virka-miesten puolesta.
Siellä tapaama maan-mies. Koto-opettajat Venäjällä. Venäläinen
hovin-herra.
Kuudes Kirja.
Edellisistä askaroitsemisista. Suuri erilaisuus suomalaisissa kielissä.
Historiallisia viittauksia Tscheremissien kielestä. Tschuvaschien
tatarilainen peri-juuri. Bolgar. Burkassit. Tschuvaschilaisia
arvoituksia. Tschuvaschilainen satu.
Seitsemäs Kirja.
Olo Arbatov'assa. Virka-miehiä. Hävinnyt aatelis-mies. Maslenitsan
viettäminen. Venäläisiä lauseita. Venäläisen luonteesta näytteitä.
Pensa. Siistittömyys kaduilla. Matka Pensasta Krasnoslobodsk'iin ja
kylien surkea näkö tällä tiellä.
Kahdeksas kirja.
Mordvan kansan sia ja paljous. Sen kielen murteet. Ersäläinen
kirjallisuus. Mordvalaisia arvoituksia. Lauluja.
Yhdeksäs Kirja.
Olo Krasnoslobodsk'issa. Kehno korttieri ja ryyppäävä talon-väki. Toinen
korttieri ja sen emäntä. Seuruus-elämästä. Puute kirjoista.
Taika-luuloisuutta. Eräs puoli-päiväinen. Eräs huvi-matka.
Kymmenes Kirja.
Karatai-Mordvalaiset, erhetys oppineilta.
_Matka Siperiassa v. 1858_.
Ensimäinen Kirja.
Lähtö Kasan'ista. Iloiset tunteet. Lossi Vätka-joen yli. Perm'in
kaupunki. Votjakit. Baschkirit. Jekaterinenburg. Siperia. Tobolsk.
Turinsk. Matka Tavda-joella. Pelym.
Toinen Kirja.
Pelym'in kirkon-kylä. Matka Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Ylä-Pelym.
Voguulien valituksia. Tapaus Voguuli-paulissa. Massau-paul. Atimje-paul.
Loppu matkaa Pelym'illa. Maa-taival ja sen poikki kulkeminen.
Schohteltit-paul ja tulo Tapsje-joelle. Matka sitä myöten. Sortingjen
kirkko. Sulo Beresov'aan.
Kolmas Kirja.
Yleinen piirre matkasta Pelym'in ja Beresov'an välillä. Voguulien rajat.
Maan laatu ja tuotteet. Voguulien luku. Elämän-laatu. Metsästys.
Kalastaminen. Pähkinän-keruu. Seuran-pito. Voguulien kylät ja asunnot.
Vaatteus. Ruoka. Ulko-näkö. Sävy. Uskonto. Kauppa. Valtiollinen tila.
Neljäs Kirja.
Beresov'an kaupunki. Asujanten elatus-keinot ja köyhyys. Matkustaminen
peuroilla. Matka Obdorsk'iin. Obdorsk. Ostjakkilainen ruhtinas Taischin.
Maan-mies Beresov'assa. Beresovalaisten hyvä-tahtoisuus. Matka
Beresov'asta etelään päin. Ostjakit. Kondinsk. Ostjakkilaista soittoa ja
tanssia. Tobolsk. Pieniä kertomuksia. Verhoturje. Uraali ja sen
metalli-rikkaus. Tiet sen yli. Solikamsk. Nykyiset Permiläiset ja vanha
Bjarmin-maa. Sen kauppa. Postilla matkustaminen Venäjällä. Moskova.


Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v. 1854.

I. Matka.
Sota on kylmine rauta-kynsinensä jo kouristellut meidänkin maatamme,
sota palaa kaikkein mielessä, sodasta vaan kyselevät kaikki tietoja ja
sanomia. Vähän taitaa siis tällä kertaa olla toivomista, että kellään
olisi halua ja malttia tarkkuudella seurata niin peräti rauhallista
toimitusta kuin runojen keräämistä, eli lukea niitä vähäisiä mietteitä,
joita tätä vasten matkanneella olisi muille kertoa. Vaan ei luontokaan
aina jaksa myrskytä, eikä ihmiset aina sotia. Rauha tulee sodan perästä
kuin tyyni päivä-paiste raju-ilman perästä. Ihmisten ajatukset, rienteet
ja toivot kääntymät sitten entiselle ladullensa, ja tällöin saavat
rauhan työt taas entisen arvonsa. Tämä toivo -- sillä kanssa-ihmisten
hyväksyminen on jokaiselle tarpeen -- tämä toivo on palkinnut ja
ylläpitänyt minuakin, kuin mun matkatessani useasti on täytynyt painua
salomaihin, missä niiltä tienoin, joissa ihmisyyden tärkeimmät asiat nyt
miekalla ratkaistaan, pitkiin aikoin ei ole kuulunut muita sanomia, kuin
niitä eriskummaisia maineita, joita rahvaan seassa aina liikkuu
tämmöisinä aikoina. Tämä samainen toivo saattaa minun nytkin Suomettaren
palstoihin tallelle panemaan eräitä muistelmia alkupuolelta matkaani,
joista kukaties on jotakuta johdatusta vastaisille tutkijoille, vaan
jotka kauemman aikaa lyhykäisissä muistokirjoissani oltuansa
laimeneisivat ja mieleni muihin asioihin puututtua ehkä vielä jäisivät
laveammasti kirjoittamattakin. Aika ja tilaisuus eivät kuitenkaan
nytkään myöten-anna näitä muistelmia taiteellisesti järestää; niitä olen
kirjoitellut vähän kussai paikassa, Pohjais-Inkerissä matkatessani,
niillä väliajoilla, joita runonkerääjällä on kyllä joko laulajia
odottaessansa eli muusta syystä yhdessä kohden viipyessänsä, ja jokainen
tämmöisillä matkoilla käymätöinkin arvaa että, lasten lattialla
hälistessä, vaimojen ovessa hönnätessä ja miesten penkillä latturia
laskiessa, kirjoittajan on vaikea pitää ajatuksensa koossa. Elköön siis
lukija pahastuko, jos kaikki paikat kirjoituksessani eivät ole niin
tasaista ja säntillensä, kuin ne olisivat voineet tulla tavallisessa
olennossa ja totutuissa tiloissa kirjoittaen.
Jo kauan on tiedetty, että Inkerin-maahankin on säilynyt Suomen kansan
muinais-runollisuutta samoin kuin muihin osiin Suomalaisten maata,
joissa Karjalaisia elää, ja onkin jo useampia miehiä Suomesta täällä
matkustellut runoja keräämässä. Erittäinkin ovat oppilainen Europaeus ja
lisensiaatti Reinholm jo koonneet täältä isot joukot runoja. Edellinen,
joka mennä talvena viimeksi matkaeli Inkerin etelä- ja länteisissä
osissa, oli kuitenkin tällöin havainnut, että Inkerin-maan runot eivät
olleet vielä likimaillenkaan kaikki kerätyt, jonkatähden hän sekä
yksinäisissä että yleisöllenkin julastuissa kirjoituksissa kehoitti
suomalaisuuden ystäviä tästä asiasta puolia pitämään, ennenkuin laulut
täältäkin häviäisivät perikatoon samoin kuin muista osista Suomea. Tämän
johdosta ilmoitin minä Suom. Kirj. Seuralle Helsingissä aikovani vielä
kerran lähteä runon-keruussa onneani koettamaan, ja pyysin Seuralta
matka-rahaa. Seura, jonka varat tällöin olivat melkein vähässä, määräsi
tähän tarpeesen sen matka-rahan, tekevä 50 rupl. hop., jonka entinen
Savo-Karjalaisten osakunta hajotessansa perusti kassansa lahjoittamalla
Seuralle; tähän matka-rahaan lisäsi majisteri Tikkanen omista
varoistansa lahjassa Seuralle 75 rupl. ja jälemmin Viipurinkin Kirj.
Seura yhtä suuren summan. Minulla oli kumminkin tarkoituksena ei
ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkerissä ja muuallakin Venäjän
maassa löytyvien suomalaisten kieli-murretten tutkiminen, ja sen vuoksi
kauempi aikaa matkalla viivyttävä kuin minkä mainituilla rahoilla olisi
tullut aikaan. Tätä jälkimäistä tarkoitusta vasten määräsi Hänen
Keisarillinen Korkeutensa Perintö-ruhtinas, Yliopiston Kansleri, Hänen
annettavinansa olevista kanslerin-varoista matkakseni 300 ruplaa hop.
Näin varustettuna voin runon-keruuta vasten kumppalinkin ottaa kanssani,
ja oppilainen Kaarle Slöör on se, joka tälle huvituksista köyhälle
matkalle uskalsi lähteä kerallani.
Mutta runon-keruu Inkerin-maasta ilman Viipurin läänin etelä-puolta
tunnustelematta olisi ollut vaillinainen ja vaan keskoinen, ja sentähden
päätin menettää muutamia viikkoja viimeksi mainitun tienoon laulutaidon
tutkimiseen. Täällä oli minun myös odotettava kumppaliani, joka vasta
paria viikkoa myöhemmin kuin minä jousi matkalle, ja täällä oli meidän
kummankin ensin totuttava tämmöisen matkan toimihin ja vaikeuteen, sillä
varsin paha olisi ollut lähteä pelkkänä helsinkiläisenä ihan oudossa ja
vieraassa maassa matkustamaan.
Alkupuolella toukokuuta Helsingistä tultuani Pyhäristin kirkolle läksin
tästä matkalle 16 p, mainittua kuuta, ja vaelsin halki tämän pitäjän
Valkjärven kirkolle. Tästä käänsin tieni pohjaista kohti Pasurin,
Metsävirkin (Valkjärven pitäjää), Kuninkaanristin (Sakkulan pit.) ja
Puuskalan kautta Haaparannan taloloihin lähellä Tiuriinkoskea (Räisälän
pit.). Aikomukseni oli Vuosta pitkin kylä kylältä matkata Raisälän ja
Kaukosan kautta Käkisalmeen. Vaan näillä seuduin kuin ei puuttunut
minulle kelpaavata juuri muuta kuin vähän arvoituksia, päätin
Haaparannasta lähteä suorinta tietä Käkisalmeen ja täältä kääntyä
etelätä kohti matkaamaan, pitkin Laatokan rannetta, jossa saaliin
toivoin tulevan paremmaksi kuin Vuoksen tienoissa. Sentähden erosin
päiväksi tämän joen kauniista rannoista, ja potkalsin suoraan kuin
linjalla Käkisalmea kohti Särkisalon kylään, myöskin Räisälätä. Päivä
oli lauantai-päivä, ja Haaparannassa oli minun sanottu tästä kylästä
kirkkomiesten venheessä hyvästi pääseväni "linnaan," joka tapahtuikin
seuraavana eli 21 p. toukokuuta. Tämän kaupunkisen olin jo edeltä päin
määrännyt matkani pohjaisimmaksi paikaksi, ja tästä käännyin siis
etelätä kohti rientämään. Vaellukseni kulki siitä lähtien seuraavien
mainittavampain kylien ja paikkojen kautta, nimittäin: Pörtsikkö ja
Vuohensalo (Käkisalmen pitäjää), Riiska, Sortaulaks, Vernitsa (josta
käsin kävin Konevitsankin pyhää paikkaa katsomassa), Yläjärvi,
Ryhmänkylä, Enkkua (Pyhäjärven pitäjää), Saapro, Haitermaa ja Röykkylä
(Sakkulan pitäjää), josta viimeisestä kylästä palasin Valkjärven kautta
takaisin Pyhäristin kirkolle. Vähää ennen oli matka-kumppalinikin ennen
tehtyä päätöstämme myöten tullut tähän, ja siitä kulimme nyt yhtenä
Kivennavan kirkolle. Tästä siirryimme taas hiljan verkkaan Ahjärven,
Vuottaan, Kaukseman, Miettilän ja Lipolan kautta Anttolan myllylle, joka
jo on Raudun pitäjää. Tässä erosimme pariksi päiväksi. Kumppalini
matkusti Kuusenkannan ja muiden kylien kautta yhtymä-paikkaamme
kirkolle, minä taas Orjansaaren ja Mäkrän kautta. Raudun kirkolla
ystävällisessä paikassa levättyämme, erosimme taas niin, että Slöör
poikkesi siihen osaan Sakkulaa eli tämän pitäjän itä-puoleen, jossa minä
vielä en ollut käynyt, minä sitä vastaan läksin vielä Rautulaisia
laulattamaan, joka tapahtui enimmin Keripadan, Vakkilan, Liippuan,
Raasselin (aivan rajalla) ja Palkealan kylissä. Raudulta palasimme samaa
tietä, jota tulleetkin olimme, takaisin Kivennavalle, jossa matkamme
loppuikin Suomen rajojen sisässä. Syy, minkätähden koko länsi-osan
eteläistä Viipurin lääniä jätimme tutkimatta, tulee alempana kerrotuksi.
Näin kuiva-kiskoisesti olen luetellut matkani juoksun sentähden, että se
kerralla selvenee sille, joka sen tahtoo tuntea, ja ett'en sitten enää
tarvitse lukijata kuletella kylä kylältä kaikkein niiden seikkojen
kautta, mitä matkalla on tapahtunut, joita, ehkä ne kyllä voisivat olla
huvittavaiset lukea, monestakin syystä ei käy kaikkia kertominen. Se
vaan olkoon vielä matkasta yleisesti sanottu, että meidän kaikin paikoin
on ollut hyvin rauhallinen ja hyvä kulkea, vaikka meille ennen matkaan
lähdettyämme kyllä paljonkin kuvitettiin rahvaan muka pitävän meitä minä
vihollisen lähettiläisinä eli katsastelijoina j.n.e. Tätä ei ole
tapahtunut muualla kuin minulle vielä yksin ollessani, yhdessä paikassa
Räisälän pitäjää, jossa puheiksi saatua tavallisen vieraalta kysymisen
aineen: sodan, muuan ämmä vastasi kysymykseksi: "jos lienet siekin niitä
eklantilaisia? lienet tänne lähtenyt viisautta ottamaan!" Hänen ja
muutkin hänen sanoistansa pelästyneet sain kuitenkin sillä tavalla
tyyntymään, että osotin heille, kuinka selvä suomalainen olin, ja
vakuutin myös olevani "tätä yhtä suomen uskoa," jota vasten myös jakelin
tuvassa oleville muutamia suomenkielisiä kirjasia. Jälkeenpäin kuulin
tämän talon väellä olevan useammat ruokakunnat, jotka ei kuuluneet
elävän varsin hyvässä sovussa keskenänsä, ja paha ihminen on aina
kärkkäämpi toisestakin pahaa luulemaan. Nämä samat ihmiset olivat
muutamia vuosia takaperin luulevaisuudestansa joutuneet häpeään. Eräs
luonnontutkija Pietarista oli nim. talossa käymällä metsää myöten
kulkenut suoraan Vuoksen rannalle. Paimenet näkivät hänen, antoivat
sanan taloon oudosta metsässä kävelijästä, ja kohta oli rahvasta niin
paljo koolla, että miehistä voitiin otollinen jahti-linja asettaa jokeen
pistävän niemen tyvelle, josta sitten kiini otettavaa petoa ruvettin
ahdistamaan niemen nenään. Hän istuikin veden rannalla kiveä särkien ja
katsellen, ja rahvas töytäsi hänen päällensä. Vaikka kiini-ottajista
muuan oli vähän venäjätäkin ollut ymmärtävinänsä, ei vanki kuitenkaan
voinut selittää rantaansa sen puhtammaksi kuin että häneltä sidottiin
kädet selän taakse kiini. Viimein ymmärsivät talonpojat kumminkin hänen
puhettansa sen verran, että hänellä oli passi lakkarissa. Sen nähtyä
alkoivat miehet katua tekoansa, yksi toisensa perästä luiskahti metsään,
ja viimein oli luonnontutkija taas aivan yksinänsä, mutta kädet kiini ja
niinmuodoin mihinkään kykenemätöinä. Paimenko vai muu eläjä, joka siihen
oli sattunut tulemaan, lienee viimeinkin mies-paran päästänyt nuorista,
joihin rahvaan yksinkertaisuus ja osaksi paha-ilkisyyskin oli hänen
lyönyt.
Melkein samallainen seikka, ehkä ei talonpoikain tekemä, oli minulle
tapahtua Pörtsikön kylässä, 6 virstaa Käkisalmen kaupungista. Minä olin
päättänyt tässä ensi kerran koetella, mitä eteläpuolella Käkisalmen
osattaisiin runoja laulaa, ja sentähden katsoin jo kylään tullessani
paraammalta näyttävän talon maja-talokseni. Talon pihalle tultuani näin
kumminkin, että se oli herras-talo, jonkatähden jo päätinkin lähteä
toiseen taloon, vaan pistäysin kuitenkin tupaan kysymään rahvaalta, ken
talossa eli. Täällä sanoi eräs nainen, muistaakseni talon-isännän sisar,
joka loi leipiä uuniin, tässä elävän sen ja sen virantapaisesta eronneen
herras-tavan miehen. Onko se itse kotona? kysyin minä. Ei, vastasi
nainen, vaan minun käännyttyäni puhuttelemaan muutamia tuvassa lepääviä
miehiä, joista eräitä oli Jumalta, toista Iitistä, ja jotka täällä
kävelivät työtä etsimässä, pujahti eukko herran-pytinkiin, ja yhtäkkiä
pölähti se muka poissa oleva herra makuu-nuttu päällä tupaan. Nyt syntyi
meidän keskenämme seuraava kanssapuhe, jossa mainittu vaimo oli
tulkkina. "Mistä sie kulet?" -- Helsingistä. -- "No mikä mies sie
Helsingissä olet?" -- Tutentti. -- "A kunnepa matkaat, näin syrjäkylissä
käyden?" -- Täällä vaan kävelen. -- "Mitä etsimässä?" -- Lauluja, ja
laulatan teitäkin, kuin osannette suomea laulaa. -- "Mitä lauluja sie
etsit! mikä lienetkin maan karkulainen; onko pasporttia?" -- On kyllä,
vaan on täällä kontissani (joksi täällä laukkua sanotaan) niin syvässä,
ett'en sitä nyt rupea laittamaan sieltä, varsinkin koska te ette ole
mikään ruununmies, jolla olisi oikeus passia kysyä. Vaan ilman sitä
pitäisi teidän jo tutentti-merkistänikin nähdä, että minä passitta saan
matkata jos missä Suomen rajojen sisässä. -- Tästä uppiniskaisuudesta
vihastui herra julmasti, ja tutentti-merkistä puhuminen johdatti hänelle
mieleen hyvän välikappaleen, jolla muka saisi minun passin näyttämään.
Hän juoksi huoneesensa ja tuli heti takaisin virka-lakki päässä, jonka
rannun nyt piti minusta karkoittaa kaiken ylpeyden. Näin varustettuna
töytäsi hän minulle eteen, eikä enää malttanut tulkinkaan kautta puhua,
vaan kiljasi uhkaavilla liikenneillä: "pasportti pitää näyttämäs, muuten
talonpoika sitomas kiini." -- Nyt loppui minultakin kärsivällisyys, ja
minä vastasin yhtä kovalla äänellä: "pasporttia ei näytetä, vaan jos
kuka ei anna minun rauhassa olla, niin sille kirjoitan minä pasportin
tällä sauvallani selkään." Ukko taisi pelästyä sitä raskaanlaista
oksaniekkaa sauvaa, joka minulla oli kädessä, sillä hän läksi sukkelasti
ulos tuvasta muka "lautamiestä hakemaan." Minä odottelin vielä vähän
aikaa lautamiehen tuloa, vaan sitä ei kuulunut, ja viimein läksin pois
toisiin taloihin. Mennessäni tapasin lähellä eräitä miehiä huonetta
salvamassa, ja kerroin koko herran jutun niille. Ne sanoivat, että
semmoinen se on ilkeä roisto, se ei anna kenenkään olla rauhassa, ja
kertoivat hänestä monta hyvää seikkaa, joiden puhumisesta tässä ei
läksisi mitään hyötyä.
Mutta paitse näitä kahta tapausta ei meillä, niinkuin jo edellä sanoin,
ole ollut mitään vastuksia eli haittoja matkallamme. Pikemmin on kansa
meitä kaikin paikoin kohdellut hyvästi, ja virkamiehet sekä muut maalla
asuvat herrat ovat neuvolla ja työllä kukin seudussansa edestäneet
matkaamme, josta heille tässä mainitsen nöyrimmän kiitoksemme.

II. Savakot ja Äyrämöiset.
Harva voinee enemmältä matkata etelä-itäisessä osassa Viipurin lääniä,
ett'ei pian kuulisi puhuttavan Savakoista ja Äyrämöisistä. Tiedon halu
näistä on viime vuosina vielä enennyt sen kautta, että akateemikko
Köppen Pietarissa v. 1849 toimitti Inkerin-maasta kansallisuus-kartan,
jossa Venäläiset, Saksalaiset ynnä muut tämän maan eri kansat ovat
merkityt eri värillä, ja niiden seassa peittävät Savakot ja
Äyrämöisetkin suuret alat, kumpikin omalla värillänsä. Köppen'in selitys
ei kuitenkaan oikein tyydytä tiedon-haluista ja lukijan täytyy
hänestäkin erottuansa vielä kerran kysyä: mitä ovat nämä Savakot ja
Äyrämöiset? Viipurin läänissä on se minun tietäkseni vaan Äyräpään
kihlakunta (jolla, kesken puheen sanoen, on nimensä Äyräpään järvestä,
joka on Vuoksen, Pyhäristin pitäjään pistävä lahti) eli tarkemmin,
ainoastaan Pyhäristin, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät, joissa
Savakkoisuus ja Äyrämöisyys tulevat kysymykseen, sentähden että ne
näissä pitäjissä yhtyvät toinen toiseensa ja niillä siis niissä juoksee
rajansa. Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, eli kaikki mikä on länteen
päin näistä rajapitäjistä, on Savakkojen alustaa, jota vastaan taas
toisella puolen Pyhäjärvi, Sakkula ja Raudun pitäjä ovat niin synkkiä
Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi
jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on samalla myös sanottu
hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi.
Kysymyksessä oleva eroitus Savakkojen ja Äyrämöisten välillä ei meidän
aikoina enää näyttäy muussa kuin vaimojen puvussa. Tätä myöten on se
vaimo Äyrämöinen, jolla on seuraavat tunnus-merkit. Ensinkin pitää
hänellä olla yksivärinen (ei juovikas eli viirukas) hame, joko harmaa,
joka on tavallisin hameen karva, sininen, musta eli vieläpä
tulipunainenkin; ja hameessa pitää paistaa noin kahta sormea leveä
helmus, joka harmaissa, sinisissä ja mustissa on punainen, vaan
punaisissa hameissa, joita kuitenkaan ei paljon pidetä, keltainen.
Toinen omituinen merkki, josta Äyrämöis-vaimon heti tunnet, on se
niin-kutsuttu rekko, s o. leuan alle paidan rintaan keltaisella eli
puna-langalla tikattu neliskulmainen paikka, noin korttelia korkea ja
sen levyinenkin alapäästä, vaan yläpuolelta vähän kapeneva, joka laitos
äkkinäisestä näyttää melkein yhdenlaiselta kuin lasten rinta-lappu.
Tämän rekon toisessa ylä-kolkassa kiiltää suuri summatoin hopea-solki,
joka yhdistää sen, ei keskellä rintaa, vaan rinnan toispuolitse kulkevan
sepaluksen eli rinta-halkaseman nurkat yhteen, paitse näitä koristuksia
Äyrämöis-vaimot hyvin rakastavat sini-, puna- taikka kelta-langalla
ommeltuja kirjoituksia hihojen suussa, kainalojen alla, nästyykissä,
pyyhe-liinoissa j.m. Mainitsematta on vielä huntu, joka on Äyrämöisyyden
kruunu ja kukkainen, ja josta vaatteen-parsien tuntija näissä tienoin
heti voipi sanoa, mistä pitäjästä huntuniekka vaimo on kotoisin. Huntu,
joka on naidun vaimon merkki, on pohjais-puolella Vuosta pitkä,
pää-laelta selän takana riippuva valkea vaate. Sertingistä eli muusta
hienommasta kankaasta tehtynä se ei ole ensinkään ruma, vieläpä
kauniskin, jos se, niinkuin esim. Räisälän vaimojen nähdään työssä
ollessansa tekevän, asetetaan pää-laelle matalaksi nelis-kolkkaiseksi
lakiksi, joka pää-verho on aivan yhdenlainen sen lakin kanssa, mikä
Ekman'in Osteriassa nähdään sen aasin (vaiko hevosen) selässä istuvan
ihanan Italiattaren päässä. Mutta lähdepäs Vuokselta etelätä kohti, niin
pian loppuu tämä huntu-ihastuksesi! Pyhäristin pitäjässä ja Valkjärvellä
on se jo supistunut korttelia pitkäksi ja yhtä leveäksi liina-palaksi,
joka peittää hiukset; Pyhäjärvellä on se melkein yhtä pitkä, vaan ei
kuin paria eli kolmea sormea leveä ja milt'ei sen pää-rakkineen
näköinen, joka Mäntyharjussa niin oudostuttaa äkkinäistä, ja joka ei ole
muu kuin olleen suuremman hunnun jäännös. Mutta vasta Sakkulassa ja
Raudulla huntu on oikein osannut kutistua! Sillä nuorilla vaimoilla ei
se ole kuin entisen 5 kopeekan pätäkän kokoinen, otsalla riippuva
valkoinen ympyrä, vaan vaimon vanhetessa laajenee vähän huntukin, sekä
tämänlainen että Pyhäjärvellä pidettävä. Tämän pätäkkä-hunnun valta
ulottuu Inkeriinkin, kaikitsekin nähdään se pohjais-Inkerin Äyrämöisillä
Lempaalassa, Vuoleella ja Toksovassa.
Paljon olisi vielä lisättävää tarkoin selittäessä kaikkia
Äyrämöis-naisen vaatteuksessa löytyviä salaisuuksia ja koristuksia, kuin
myös erilaisuuksia varsinkin pään pukemisessa, joilla tytöt eroitetaan
vaimoista, ja tyttölöissä ripillä käyneet ripillä käymättömistä. Vaan
tähän on minulla liian vähän tietoa yleisessä puku-opissa, ja vielä
vähemmin halua, sillä näin paperilla puhuen ei tään-kaltaisia asioita
saa kuitenkaan niin selkeästi näkymään kuin sen lukija vaatisi.
Epäilemättä olisi maalari näihin seutuihin lähetettävä, joka tarkoin
kuvaileisi jokaisen puvunlajin, ennenkuin se käypi myöhäksi. Sillä
Savakkoisuus voittaa minun katsoessani alaa enemmän ja enemmän, ja
Savakkojen määrä niissä pitäjissä, joissa heitä on sekaisin Äyrämöisten
kanssa, isonee isonemistansa näiden vähenemisellä. Savakkoisuus on nim.
lyhimmästi sanoen vaate-parren uudemmaksi muuttuminen. "Ken rikas on, se
tekee tyttärensä Savakoksi," sanoi minulle Valkjärvellä eräs
Äyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett'ei ikä ja varat
myöten-antaneet hänen itsensä ruveta Savakoksi. Savakot tunnetaan siitä,
että heillä on juovikkaiset (s.o. pummuliset eli muut osto-) hameet,
jotka myös ovat pitemmät ja somemmasti tehdyt kuin Äyrämöisillä; että he
ovat enimmin paikoin jättäneet pois sen eriskummaisen hunnun, jonka
siassa heillä on tavallinen huivi, pois myöskin heittäneet vaatteistansa
ne niin iso-töiset rekot ja muut kirjat, ja ylipäätään puvussansa
lähenevät muun Suomen asujamia. Vastainen aika onkin siis epäilemättä
heidän kädessänsä. Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan
ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä
heidän esi-isien tavoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos
Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein eri väli-puheen kautta
täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimisia ei
kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni
eräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin
naitiin Raudulta, sanoi hän: "se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä
vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua." Eikä
taitaisikaan ketään surettaa, jos Äyrämöisyys vähitellen loppuisi
kokonansakin. Sillä on monta vikaa, ja enimmiten se, että se rumentaa
naiset, kuulkaapas se, kauniit Äyrämöttäret! He esim. käyvät kesät
talvet paljain päin, joka arvattavasti on suuri paha tukalle, joka ilman
mitäkään varjoa päivän ja ilman vaikutusta vastaan muuttuu
monenkarvaiseksi ja murenee onnettomasti, ja tämän jälkimäisen seikan