Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 01

  
  MUISTELMIA MATKOILTA VENÄJÄLLÄ VUOSINA 1854-58
  
  Kirj.
  Aug. Ahlqvist
  
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1859.
  
  Paino-luvan antanut: L. Heimbürger.
  
  
  
  Esipuhe.
  
  Tässä ulos-tulevat matkamuistelmat eivät ole yleisölle tuntemattomat. Ne
  ovat jo ennen olleet painettuina aika-kautisessa kirjasessa _Suomi_ ja
  sanomalehdessä _Suometar_, ja ovat nyt, sen kehoittavaisen
  hyvä-tahtoisuuden seureeksi, jolla moni maan-mies on minua niistä
  puhutellut, tulleet kootuiksi yhdeksi kokonaiseksi, joksi ne kumminkin
  jo alkujansakin olivat aiotut. Niiden painoon toimittamisesta ei minulla
  ole ollut juuri muuta työtä kuin siellä täällä jonkun liikanaisen paikan
  eli yli-määräisen lauseen pois-rapsiminen, kieli-opillisten näytteiden
  pois-jättäminen ja kielen yleinen tasoittaminen.
  Ankarat tarkkaajat ehkä lukenevat, ja lukekootkin, nämä muistelmat niin
  laajuutensa kuin laatunsakin puolelta köyhyyden todistukseksi. Vaan
  köyhyys, hengellinenkään, ei ole luettava häpeäksi yksityiselle, missä
  se on niin yleinen kuin Suomen maassa ja Suomen kielellä. Tämä kieli ei
  kirjoittaessa suju itsestänsä paperille, joten sivistyneiden kielten
  voimme sanoa tekevän, vaan täytyy sitä käyttävän voittaa työssään
  lukemattomia vastuksia, joita eivät muut tunne kuin kokeneet, ja jotka
  tekevät, että hän isommalla vaivalla saa vähemmän valmista kuin ne,
  jotka käyttävät ruotsia eli muita sivistyksen kieliä. Toinen syy tämän
  teoksen vähäisyyteen lienee sekin, että tekijä ei ole koskaan pitänyt
  matkojensa kertomista muuna kuin hyvin vähäisenä syrjäasiana; hänen
  pää-tarkoituksensa on ollut se asia, jolle hän läksikin: suomiheimoisten
  kielten tutkiminen ja niiden kautta pääseminen suurempaan ja syvempään
  selvyyteen Suomen kielessä, jota hän näissä tutkinnoissaan ei ole
  koskaan laskenut silmältä. Niiden ja niin muodoin itsen matkankin
  saaliit lepäävät kuitenkin enimmäksi osakseen vielä alku-peräisessä
  raakuudessansa, kunne vasta saanen tilaisuutta, aikaa ja varoja niiden
  järestämiseen ja ulos-antamiseen.
  Heikkoudeksi lienee tälle kirjaselle sekin luettava, että siinä löytyvät
  kertomukset ovat kirjoitetut vähitellen ja itseltä matkalta, ei yhteen
  menoon eikä tarkoin punniten sanoja, vaikka toiselta puolen tunteiden
  vereksyyden pitäisi vakuuttaa kertomuksen totuutta. Ja totuutta olenkin
  kertomuksissani tarkoittanut, ehkä mielelläni kuitenkin tunnustan, että
  kynäni paikka-paikoin on teroittunut vähän terävämmäksi kuin olisi
  tarvinnutkaan. Yleistä kuvaa ei se kuitenkaan ole pilannut; joka tuntee
  itäiset naapurimme, on lukiessansa tätä kirjaa havaitseva, että useimmat
  heidän sekä hyviä että huonoja omaisuuksiansa ovat siinä tarkoin
  vaariin-otetut. Loukkausta enemmän kansoja kuin yksinäisiäkään kohtaan
  en ole tahtonut missään tehdä; olen vaan tarkoittanut kirjauksillani
  antaa Suomalaisille jonkun tiedon siitä kansasta ja maasta, jonka kanssa
  heillä onni ja onnettomuus nyt ovat yhteiset.
  Jos tässä aikomuksessani vähänkään olen onnistunut ja jos näillä
  matka-muistelmillani voisin joissa-kuissa suomalaisissa majoissa
  lyhentää muutaman syksyisen illan pituutta, niin on niiden
  kirjoittaminen minulle jo silläkin hyvin palkittu.
  Helsingissä, Mikon päivän jälkeen, v. 1859.
   _Tekijä_.
  
  
  AINEISTO:
  _Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v 1854_.
  I. Matka.
  Matkan tarkoitus: runojen kerääminen Inkerin-maalla. Matkavarat,
  matka-kumppali. Yleinen kaava matkasta. Pieniä matka-tapauksia.
  II. Savakot ja Äyrämöiset.
  Näiden kansa-murteiden piiri. Missä ne eroitakset toinen toisestansa,
  vaatteuksessa ja kielessä. Miten ne ovat syntyneet.
  III. Runollisuus.
  Vanhoja runoja vaan Karjalaisilla. Mitä lajia ne ovat täällä.
  Loihtu-runoja ei löydy ja syyt siihen.
  IV. Tapoja.
  Taian-teko. Arpominen. Tanssi. Soitto. Hää-tavat.
  V. Rahvas.
  Talon-pojan tila: enin osa kansaa herran-alustalaisia. Rakennukset ja
  siistiys huonot. Kauppa. Näkin-keruu. Parkin-kiskominen. Ruunun-lasten
  elättäminen. Herkullisuus. Tekemättömyys. Rahan-ahnaus. Siveys.
  Hyppijät. Venäjästä lainatuita sanoja.
  _Matka Aunuksessa v. 1855_.
  Ensimäinen Kirja.
  Suomalaisia Venäjällä. Lähtö Pietarista. Neva ja kulku sillä.
  Pähkinälinna. Laatokka. Treschkot ja matkaaminen sillä. Laatokan kanava.
  Matka-kumppalia. Lotina-Pelto. Livvin ja Lyydin kieli. Aunuksen
  kaupunki. Matka-kumppaIi siitä. Suomalaisia Aunuksessa.
  Toinen Kirja.
  Vosnesenie ja sen liike. Petrosavodsk. Herra Vogel. Tykki-tehdas.
  Vepsäläiset Soutu-järvellä. Äänis-järvi. Sikäläisestä rahvaasta.
  Kolmas Kirja.
  Matka Ojatille. Vanha pappi Järvissä. Turha yritys hänen kanssansa
  tutkia Vepsän kieltä. Muutto Ladvan kirkolle. Tutkinnot siellä.
  Vepsäläisiä arvoituksia. Isä-meidän rukous Vepsäksi. Tarinaisia tällä
  kielellä. Paluu-matka.
  _Matka Itä-Venäjällä vv. 1856 ja 1857_.
  Ensimäinen Kirja.
  Pääsiäinen Venäjällä. Kasan'in kaupunki. Tatarit. Heidän elämä-laatunsa.
  Uskonsa, jumalan-palveluksensa ja opetuksensa. Kasan'in Yli-opisto.
  Luteerilaisia Kasan'issa.
  Toinen Kirja.
  Matka Ischaakkiin. Volga. Uslon. Vaikeutta matkalla. Tsyvilsk'in
  kaupunki. Venäläiset ravintolat.
  Kolmas Kirja.
  Tschuvaschin kieli ja kirjallisuus. Kosmodemjansk. Tscheremissejä.
  Tschuvaschien maa. Ulko-näkö. Vaatteus. Usko. Keremet'in palvelu. Uhrit
  ja eräs uhri-juhla. Tschuvaschien kristillisyys. Tschuvaschilaisia
  lauluja.
  Neljäs Kirja.
  Olo Ischaakissa. Korttieri-emäntä. Papit. Kosmodemjansk. Majatalon väki
  siellä. Volga ja liike sillä. Tscheremisseistä.
  Viides Kirja.
  Lähtö Kasan'ista Simbirsk'in lääniin. Buinsk'in kaupunki. Vastuksia
  siinä. Gorodnitschij. Simbirsk. Hyvä kohtelu virka-miesten puolesta.
  Siellä tapaama maan-mies. Koto-opettajat Venäjällä. Venäläinen
  hovin-herra.
  Kuudes Kirja.
  Edellisistä askaroitsemisista. Suuri erilaisuus suomalaisissa kielissä.
  Historiallisia viittauksia Tscheremissien kielestä. Tschuvaschien
  tatarilainen peri-juuri. Bolgar. Burkassit. Tschuvaschilaisia
  arvoituksia. Tschuvaschilainen satu.
  Seitsemäs Kirja.
  Olo Arbatov'assa. Virka-miehiä. Hävinnyt aatelis-mies. Maslenitsan
  viettäminen. Venäläisiä lauseita. Venäläisen luonteesta näytteitä.
  Pensa. Siistittömyys kaduilla. Matka Pensasta Krasnoslobodsk'iin ja
  kylien surkea näkö tällä tiellä.
  Kahdeksas kirja.
  Mordvan kansan sia ja paljous. Sen kielen murteet. Ersäläinen
  kirjallisuus. Mordvalaisia arvoituksia. Lauluja.
  Yhdeksäs Kirja.
  Olo Krasnoslobodsk'issa. Kehno korttieri ja ryyppäävä talon-väki. Toinen
  korttieri ja sen emäntä. Seuruus-elämästä. Puute kirjoista.
  Taika-luuloisuutta. Eräs puoli-päiväinen. Eräs huvi-matka.
  Kymmenes Kirja.
  Karatai-Mordvalaiset, erhetys oppineilta.
  _Matka Siperiassa v. 1858_.
  Ensimäinen Kirja.
  Lähtö Kasan'ista. Iloiset tunteet. Lossi Vätka-joen yli. Perm'in
  kaupunki. Votjakit. Baschkirit. Jekaterinenburg. Siperia. Tobolsk.
  Turinsk. Matka Tavda-joella. Pelym.
  Toinen Kirja.
  Pelym'in kirkon-kylä. Matka Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Ylä-Pelym.
  Voguulien valituksia. Tapaus Voguuli-paulissa. Massau-paul. Atimje-paul.
  Loppu matkaa Pelym'illa. Maa-taival ja sen poikki kulkeminen.
  Schohteltit-paul ja tulo Tapsje-joelle. Matka sitä myöten. Sortingjen
  kirkko. Sulo Beresov'aan.
  Kolmas Kirja.
  Yleinen piirre matkasta Pelym'in ja Beresov'an välillä. Voguulien rajat.
  Maan laatu ja tuotteet. Voguulien luku. Elämän-laatu. Metsästys.
  Kalastaminen. Pähkinän-keruu. Seuran-pito. Voguulien kylät ja asunnot.
  Vaatteus. Ruoka. Ulko-näkö. Sävy. Uskonto. Kauppa. Valtiollinen tila.
  Neljäs Kirja.
  Beresov'an kaupunki. Asujanten elatus-keinot ja köyhyys. Matkustaminen
  peuroilla. Matka Obdorsk'iin. Obdorsk. Ostjakkilainen ruhtinas Taischin.
  Maan-mies Beresov'assa. Beresovalaisten hyvä-tahtoisuus. Matka
  Beresov'asta etelään päin. Ostjakit. Kondinsk. Ostjakkilaista soittoa ja
  tanssia. Tobolsk. Pieniä kertomuksia. Verhoturje. Uraali ja sen
  metalli-rikkaus. Tiet sen yli. Solikamsk. Nykyiset Permiläiset ja vanha
  Bjarmin-maa. Sen kauppa. Postilla matkustaminen Venäjällä. Moskova.
  
  
  Matka etelä-osassa Viipurin lääniä v. 1854.
  
  I. Matka.
  Sota on kylmine rauta-kynsinensä jo kouristellut meidänkin maatamme,
  sota palaa kaikkein mielessä, sodasta vaan kyselevät kaikki tietoja ja
  sanomia. Vähän taitaa siis tällä kertaa olla toivomista, että kellään
  olisi halua ja malttia tarkkuudella seurata niin peräti rauhallista
  toimitusta kuin runojen keräämistä, eli lukea niitä vähäisiä mietteitä,
  joita tätä vasten matkanneella olisi muille kertoa. Vaan ei luontokaan
  aina jaksa myrskytä, eikä ihmiset aina sotia. Rauha tulee sodan perästä
  kuin tyyni päivä-paiste raju-ilman perästä. Ihmisten ajatukset, rienteet
  ja toivot kääntymät sitten entiselle ladullensa, ja tällöin saavat
  rauhan työt taas entisen arvonsa. Tämä toivo -- sillä kanssa-ihmisten
  hyväksyminen on jokaiselle tarpeen -- tämä toivo on palkinnut ja
  ylläpitänyt minuakin, kuin mun matkatessani useasti on täytynyt painua
  salomaihin, missä niiltä tienoin, joissa ihmisyyden tärkeimmät asiat nyt
  miekalla ratkaistaan, pitkiin aikoin ei ole kuulunut muita sanomia, kuin
  niitä eriskummaisia maineita, joita rahvaan seassa aina liikkuu
  tämmöisinä aikoina. Tämä samainen toivo saattaa minun nytkin Suomettaren
  palstoihin tallelle panemaan eräitä muistelmia alkupuolelta matkaani,
  joista kukaties on jotakuta johdatusta vastaisille tutkijoille, vaan
  jotka kauemman aikaa lyhykäisissä muistokirjoissani oltuansa
  laimeneisivat ja mieleni muihin asioihin puututtua ehkä vielä jäisivät
  laveammasti kirjoittamattakin. Aika ja tilaisuus eivät kuitenkaan
  nytkään myöten-anna näitä muistelmia taiteellisesti järestää; niitä olen
  kirjoitellut vähän kussai paikassa, Pohjais-Inkerissä matkatessani,
  niillä väliajoilla, joita runonkerääjällä on kyllä joko laulajia
  odottaessansa eli muusta syystä yhdessä kohden viipyessänsä, ja jokainen
  tämmöisillä matkoilla käymätöinkin arvaa että, lasten lattialla
  hälistessä, vaimojen ovessa hönnätessä ja miesten penkillä latturia
  laskiessa, kirjoittajan on vaikea pitää ajatuksensa koossa. Elköön siis
  lukija pahastuko, jos kaikki paikat kirjoituksessani eivät ole niin
  tasaista ja säntillensä, kuin ne olisivat voineet tulla tavallisessa
  olennossa ja totutuissa tiloissa kirjoittaen.
  Jo kauan on tiedetty, että Inkerin-maahankin on säilynyt Suomen kansan
  muinais-runollisuutta samoin kuin muihin osiin Suomalaisten maata,
  joissa Karjalaisia elää, ja onkin jo useampia miehiä Suomesta täällä
  matkustellut runoja keräämässä. Erittäinkin ovat oppilainen Europaeus ja
  lisensiaatti Reinholm jo koonneet täältä isot joukot runoja. Edellinen,
  joka mennä talvena viimeksi matkaeli Inkerin etelä- ja länteisissä
  osissa, oli kuitenkin tällöin havainnut, että Inkerin-maan runot eivät
  olleet vielä likimaillenkaan kaikki kerätyt, jonkatähden hän sekä
  yksinäisissä että yleisöllenkin julastuissa kirjoituksissa kehoitti
  suomalaisuuden ystäviä tästä asiasta puolia pitämään, ennenkuin laulut
  täältäkin häviäisivät perikatoon samoin kuin muista osista Suomea. Tämän
  johdosta ilmoitin minä Suom. Kirj. Seuralle Helsingissä aikovani vielä
  kerran lähteä runon-keruussa onneani koettamaan, ja pyysin Seuralta
  matka-rahaa. Seura, jonka varat tällöin olivat melkein vähässä, määräsi
  tähän tarpeesen sen matka-rahan, tekevä 50 rupl. hop., jonka entinen
  Savo-Karjalaisten osakunta hajotessansa perusti kassansa lahjoittamalla
  Seuralle; tähän matka-rahaan lisäsi majisteri Tikkanen omista
  varoistansa lahjassa Seuralle 75 rupl. ja jälemmin Viipurinkin Kirj.
  Seura yhtä suuren summan. Minulla oli kumminkin tarkoituksena ei
  ainoastaan runojen kerääminen, vaan myös Inkerissä ja muuallakin Venäjän
  maassa löytyvien suomalaisten kieli-murretten tutkiminen, ja sen vuoksi
  kauempi aikaa matkalla viivyttävä kuin minkä mainituilla rahoilla olisi
  tullut aikaan. Tätä jälkimäistä tarkoitusta vasten määräsi Hänen
  Keisarillinen Korkeutensa Perintö-ruhtinas, Yliopiston Kansleri, Hänen
  annettavinansa olevista kanslerin-varoista matkakseni 300 ruplaa hop.
  Näin varustettuna voin runon-keruuta vasten kumppalinkin ottaa kanssani,
  ja oppilainen Kaarle Slöör on se, joka tälle huvituksista köyhälle
  matkalle uskalsi lähteä kerallani.
  Mutta runon-keruu Inkerin-maasta ilman Viipurin läänin etelä-puolta
  tunnustelematta olisi ollut vaillinainen ja vaan keskoinen, ja sentähden
  päätin menettää muutamia viikkoja viimeksi mainitun tienoon laulutaidon
  tutkimiseen. Täällä oli minun myös odotettava kumppaliani, joka vasta
  paria viikkoa myöhemmin kuin minä jousi matkalle, ja täällä oli meidän
  kummankin ensin totuttava tämmöisen matkan toimihin ja vaikeuteen, sillä
  varsin paha olisi ollut lähteä pelkkänä helsinkiläisenä ihan oudossa ja
  vieraassa maassa matkustamaan.
  Alkupuolella toukokuuta Helsingistä tultuani Pyhäristin kirkolle läksin
  tästä matkalle 16 p, mainittua kuuta, ja vaelsin halki tämän pitäjän
  Valkjärven kirkolle. Tästä käänsin tieni pohjaista kohti Pasurin,
  Metsävirkin (Valkjärven pitäjää), Kuninkaanristin (Sakkulan pit.) ja
  Puuskalan kautta Haaparannan taloloihin lähellä Tiuriinkoskea (Räisälän
  pit.). Aikomukseni oli Vuosta pitkin kylä kylältä matkata Raisälän ja
  Kaukosan kautta Käkisalmeen. Vaan näillä seuduin kuin ei puuttunut
  minulle kelpaavata juuri muuta kuin vähän arvoituksia, päätin
  Haaparannasta lähteä suorinta tietä Käkisalmeen ja täältä kääntyä
  etelätä kohti matkaamaan, pitkin Laatokan rannetta, jossa saaliin
  toivoin tulevan paremmaksi kuin Vuoksen tienoissa. Sentähden erosin
  päiväksi tämän joen kauniista rannoista, ja potkalsin suoraan kuin
  linjalla Käkisalmea kohti Särkisalon kylään, myöskin Räisälätä. Päivä
  oli lauantai-päivä, ja Haaparannassa oli minun sanottu tästä kylästä
  kirkkomiesten venheessä hyvästi pääseväni "linnaan," joka tapahtuikin
  seuraavana eli 21 p. toukokuuta. Tämän kaupunkisen olin jo edeltä päin
  määrännyt matkani pohjaisimmaksi paikaksi, ja tästä käännyin siis
  etelätä kohti rientämään. Vaellukseni kulki siitä lähtien seuraavien
  mainittavampain kylien ja paikkojen kautta, nimittäin: Pörtsikkö ja
  Vuohensalo (Käkisalmen pitäjää), Riiska, Sortaulaks, Vernitsa (josta
  käsin kävin Konevitsankin pyhää paikkaa katsomassa), Yläjärvi,
  Ryhmänkylä, Enkkua (Pyhäjärven pitäjää), Saapro, Haitermaa ja Röykkylä
  (Sakkulan pitäjää), josta viimeisestä kylästä palasin Valkjärven kautta
  takaisin Pyhäristin kirkolle. Vähää ennen oli matka-kumppalinikin ennen
  tehtyä päätöstämme myöten tullut tähän, ja siitä kulimme nyt yhtenä
  Kivennavan kirkolle. Tästä siirryimme taas hiljan verkkaan Ahjärven,
  Vuottaan, Kaukseman, Miettilän ja Lipolan kautta Anttolan myllylle, joka
  jo on Raudun pitäjää. Tässä erosimme pariksi päiväksi. Kumppalini
  matkusti Kuusenkannan ja muiden kylien kautta yhtymä-paikkaamme
  kirkolle, minä taas Orjansaaren ja Mäkrän kautta. Raudun kirkolla
  ystävällisessä paikassa levättyämme, erosimme taas niin, että Slöör
  poikkesi siihen osaan Sakkulaa eli tämän pitäjän itä-puoleen, jossa minä
  vielä en ollut käynyt, minä sitä vastaan läksin vielä Rautulaisia
  laulattamaan, joka tapahtui enimmin Keripadan, Vakkilan, Liippuan,
  Raasselin (aivan rajalla) ja Palkealan kylissä. Raudulta palasimme samaa
  tietä, jota tulleetkin olimme, takaisin Kivennavalle, jossa matkamme
  loppuikin Suomen rajojen sisässä. Syy, minkätähden koko länsi-osan
  eteläistä Viipurin lääniä jätimme tutkimatta, tulee alempana kerrotuksi.
  Näin kuiva-kiskoisesti olen luetellut matkani juoksun sentähden, että se
  kerralla selvenee sille, joka sen tahtoo tuntea, ja ett'en sitten enää
  tarvitse lukijata kuletella kylä kylältä kaikkein niiden seikkojen
  kautta, mitä matkalla on tapahtunut, joita, ehkä ne kyllä voisivat olla
  huvittavaiset lukea, monestakin syystä ei käy kaikkia kertominen. Se
  vaan olkoon vielä matkasta yleisesti sanottu, että meidän kaikin paikoin
  on ollut hyvin rauhallinen ja hyvä kulkea, vaikka meille ennen matkaan
  lähdettyämme kyllä paljonkin kuvitettiin rahvaan muka pitävän meitä minä
  vihollisen lähettiläisinä eli katsastelijoina j.n.e. Tätä ei ole
  tapahtunut muualla kuin minulle vielä yksin ollessani, yhdessä paikassa
  Räisälän pitäjää, jossa puheiksi saatua tavallisen vieraalta kysymisen
  aineen: sodan, muuan ämmä vastasi kysymykseksi: "jos lienet siekin niitä
  eklantilaisia? lienet tänne lähtenyt viisautta ottamaan!" Hänen ja
  muutkin hänen sanoistansa pelästyneet sain kuitenkin sillä tavalla
  tyyntymään, että osotin heille, kuinka selvä suomalainen olin, ja
  vakuutin myös olevani "tätä yhtä suomen uskoa," jota vasten myös jakelin
  tuvassa oleville muutamia suomenkielisiä kirjasia. Jälkeenpäin kuulin
  tämän talon väellä olevan useammat ruokakunnat, jotka ei kuuluneet
  elävän varsin hyvässä sovussa keskenänsä, ja paha ihminen on aina
  kärkkäämpi toisestakin pahaa luulemaan. Nämä samat ihmiset olivat
  muutamia vuosia takaperin luulevaisuudestansa joutuneet häpeään. Eräs
  luonnontutkija Pietarista oli nim. talossa käymällä metsää myöten
  kulkenut suoraan Vuoksen rannalle. Paimenet näkivät hänen, antoivat
  sanan taloon oudosta metsässä kävelijästä, ja kohta oli rahvasta niin
  paljo koolla, että miehistä voitiin otollinen jahti-linja asettaa jokeen
  pistävän niemen tyvelle, josta sitten kiini otettavaa petoa ruvettin
  ahdistamaan niemen nenään. Hän istuikin veden rannalla kiveä särkien ja
  katsellen, ja rahvas töytäsi hänen päällensä. Vaikka kiini-ottajista
  muuan oli vähän venäjätäkin ollut ymmärtävinänsä, ei vanki kuitenkaan
  voinut selittää rantaansa sen puhtammaksi kuin että häneltä sidottiin
  kädet selän taakse kiini. Viimein ymmärsivät talonpojat kumminkin hänen
  puhettansa sen verran, että hänellä oli passi lakkarissa. Sen nähtyä
  alkoivat miehet katua tekoansa, yksi toisensa perästä luiskahti metsään,
  ja viimein oli luonnontutkija taas aivan yksinänsä, mutta kädet kiini ja
  niinmuodoin mihinkään kykenemätöinä. Paimenko vai muu eläjä, joka siihen
  oli sattunut tulemaan, lienee viimeinkin mies-paran päästänyt nuorista,
  joihin rahvaan yksinkertaisuus ja osaksi paha-ilkisyyskin oli hänen
  lyönyt.
  Melkein samallainen seikka, ehkä ei talonpoikain tekemä, oli minulle
  tapahtua Pörtsikön kylässä, 6 virstaa Käkisalmen kaupungista. Minä olin
  päättänyt tässä ensi kerran koetella, mitä eteläpuolella Käkisalmen
  osattaisiin runoja laulaa, ja sentähden katsoin jo kylään tullessani
  paraammalta näyttävän talon maja-talokseni. Talon pihalle tultuani näin
  kumminkin, että se oli herras-talo, jonkatähden jo päätinkin lähteä
  toiseen taloon, vaan pistäysin kuitenkin tupaan kysymään rahvaalta, ken
  talossa eli. Täällä sanoi eräs nainen, muistaakseni talon-isännän sisar,
  joka loi leipiä uuniin, tässä elävän sen ja sen virantapaisesta eronneen
  herras-tavan miehen. Onko se itse kotona? kysyin minä. Ei, vastasi
  nainen, vaan minun käännyttyäni puhuttelemaan muutamia tuvassa lepääviä
  miehiä, joista eräitä oli Jumalta, toista Iitistä, ja jotka täällä
  kävelivät työtä etsimässä, pujahti eukko herran-pytinkiin, ja yhtäkkiä
  pölähti se muka poissa oleva herra makuu-nuttu päällä tupaan. Nyt syntyi
  meidän keskenämme seuraava kanssapuhe, jossa mainittu vaimo oli
  tulkkina. "Mistä sie kulet?" -- Helsingistä. -- "No mikä mies sie
  Helsingissä olet?" -- Tutentti. -- "A kunnepa matkaat, näin syrjäkylissä
  käyden?" -- Täällä vaan kävelen. -- "Mitä etsimässä?" -- Lauluja, ja
  laulatan teitäkin, kuin osannette suomea laulaa. -- "Mitä lauluja sie
  etsit! mikä lienetkin maan karkulainen; onko pasporttia?" -- On kyllä,
  vaan on täällä kontissani (joksi täällä laukkua sanotaan) niin syvässä,
  ett'en sitä nyt rupea laittamaan sieltä, varsinkin koska te ette ole
  mikään ruununmies, jolla olisi oikeus passia kysyä. Vaan ilman sitä
  pitäisi teidän jo tutentti-merkistänikin nähdä, että minä passitta saan
  matkata jos missä Suomen rajojen sisässä. -- Tästä uppiniskaisuudesta
  vihastui herra julmasti, ja tutentti-merkistä puhuminen johdatti hänelle
  mieleen hyvän välikappaleen, jolla muka saisi minun passin näyttämään.
  Hän juoksi huoneesensa ja tuli heti takaisin virka-lakki päässä, jonka
  rannun nyt piti minusta karkoittaa kaiken ylpeyden. Näin varustettuna
  töytäsi hän minulle eteen, eikä enää malttanut tulkinkaan kautta puhua,
  vaan kiljasi uhkaavilla liikenneillä: "pasportti pitää näyttämäs, muuten
  talonpoika sitomas kiini." -- Nyt loppui minultakin kärsivällisyys, ja
  minä vastasin yhtä kovalla äänellä: "pasporttia ei näytetä, vaan jos
  kuka ei anna minun rauhassa olla, niin sille kirjoitan minä pasportin
  tällä sauvallani selkään." Ukko taisi pelästyä sitä raskaanlaista
  oksaniekkaa sauvaa, joka minulla oli kädessä, sillä hän läksi sukkelasti
  ulos tuvasta muka "lautamiestä hakemaan." Minä odottelin vielä vähän
  aikaa lautamiehen tuloa, vaan sitä ei kuulunut, ja viimein läksin pois
  toisiin taloihin. Mennessäni tapasin lähellä eräitä miehiä huonetta
  salvamassa, ja kerroin koko herran jutun niille. Ne sanoivat, että
  semmoinen se on ilkeä roisto, se ei anna kenenkään olla rauhassa, ja
  kertoivat hänestä monta hyvää seikkaa, joiden puhumisesta tässä ei
  läksisi mitään hyötyä.
  Mutta paitse näitä kahta tapausta ei meillä, niinkuin jo edellä sanoin,
  ole ollut mitään vastuksia eli haittoja matkallamme. Pikemmin on kansa
  meitä kaikin paikoin kohdellut hyvästi, ja virkamiehet sekä muut maalla
  asuvat herrat ovat neuvolla ja työllä kukin seudussansa edestäneet
  matkaamme, josta heille tässä mainitsen nöyrimmän kiitoksemme.
  
  II. Savakot ja Äyrämöiset.
  Harva voinee enemmältä matkata etelä-itäisessä osassa Viipurin lääniä,
  ett'ei pian kuulisi puhuttavan Savakoista ja Äyrämöisistä. Tiedon halu
  näistä on viime vuosina vielä enennyt sen kautta, että akateemikko
  Köppen Pietarissa v. 1849 toimitti Inkerin-maasta kansallisuus-kartan,
  jossa Venäläiset, Saksalaiset ynnä muut tämän maan eri kansat ovat
  merkityt eri värillä, ja niiden seassa peittävät Savakot ja
  Äyrämöisetkin suuret alat, kumpikin omalla värillänsä. Köppen'in selitys
  ei kuitenkaan oikein tyydytä tiedon-haluista ja lukijan täytyy
  hänestäkin erottuansa vielä kerran kysyä: mitä ovat nämä Savakot ja
  Äyrämöiset? Viipurin läänissä on se minun tietäkseni vaan Äyräpään
  kihlakunta (jolla, kesken puheen sanoen, on nimensä Äyräpään järvestä,
  joka on Vuoksen, Pyhäristin pitäjään pistävä lahti) eli tarkemmin,
  ainoastaan Pyhäristin, Valkjärven ja Kivennavan pitäjät, joissa
  Savakkoisuus ja Äyrämöisyys tulevat kysymykseen, sentähden että ne
  näissä pitäjissä yhtyvät toinen toiseensa ja niillä siis niissä juoksee
  rajansa. Uusikirkko, Koivisto ja Viipuri, eli kaikki mikä on länteen
  päin näistä rajapitäjistä, on Savakkojen alustaa, jota vastaan taas
  toisella puolen Pyhäjärvi, Sakkula ja Raudun pitäjä ovat niin synkkiä
  Äyrämöisiä, että täällä koko näistä nimistäkään ei tiedetä mitään, tahi
  jos ketä vaimoa sanotaankin Savakoksi, niin on samalla myös sanottu
  hänestä kaikki, mitä vaimo-ihmisestä ilkeintä sanoa voipi.
  Kysymyksessä oleva eroitus Savakkojen ja Äyrämöisten välillä ei meidän
  aikoina enää näyttäy muussa kuin vaimojen puvussa. Tätä myöten on se
  vaimo Äyrämöinen, jolla on seuraavat tunnus-merkit. Ensinkin pitää
  hänellä olla yksivärinen (ei juovikas eli viirukas) hame, joko harmaa,
  joka on tavallisin hameen karva, sininen, musta eli vieläpä
  tulipunainenkin; ja hameessa pitää paistaa noin kahta sormea leveä
  helmus, joka harmaissa, sinisissä ja mustissa on punainen, vaan
  punaisissa hameissa, joita kuitenkaan ei paljon pidetä, keltainen.
  Toinen omituinen merkki, josta Äyrämöis-vaimon heti tunnet, on se
  niin-kutsuttu rekko, s o. leuan alle paidan rintaan keltaisella eli
  puna-langalla tikattu neliskulmainen paikka, noin korttelia korkea ja
  sen levyinenkin alapäästä, vaan yläpuolelta vähän kapeneva, joka laitos
  äkkinäisestä näyttää melkein yhdenlaiselta kuin lasten rinta-lappu.
  Tämän rekon toisessa ylä-kolkassa kiiltää suuri summatoin hopea-solki,
  joka yhdistää sen, ei keskellä rintaa, vaan rinnan toispuolitse kulkevan
  sepaluksen eli rinta-halkaseman nurkat yhteen, paitse näitä koristuksia
  Äyrämöis-vaimot hyvin rakastavat sini-, puna- taikka kelta-langalla
  ommeltuja kirjoituksia hihojen suussa, kainalojen alla, nästyykissä,
  pyyhe-liinoissa j.m. Mainitsematta on vielä huntu, joka on Äyrämöisyyden
  kruunu ja kukkainen, ja josta vaatteen-parsien tuntija näissä tienoin
  heti voipi sanoa, mistä pitäjästä huntuniekka vaimo on kotoisin. Huntu,
  joka on naidun vaimon merkki, on pohjais-puolella Vuosta pitkä,
  pää-laelta selän takana riippuva valkea vaate. Sertingistä eli muusta
  hienommasta kankaasta tehtynä se ei ole ensinkään ruma, vieläpä
  kauniskin, jos se, niinkuin esim. Räisälän vaimojen nähdään työssä
  ollessansa tekevän, asetetaan pää-laelle matalaksi nelis-kolkkaiseksi
  lakiksi, joka pää-verho on aivan yhdenlainen sen lakin kanssa, mikä
  Ekman'in Osteriassa nähdään sen aasin (vaiko hevosen) selässä istuvan
  ihanan Italiattaren päässä. Mutta lähdepäs Vuokselta etelätä kohti, niin
  pian loppuu tämä huntu-ihastuksesi! Pyhäristin pitäjässä ja Valkjärvellä
  on se jo supistunut korttelia pitkäksi ja yhtä leveäksi liina-palaksi,
  joka peittää hiukset; Pyhäjärvellä on se melkein yhtä pitkä, vaan ei
  kuin paria eli kolmea sormea leveä ja milt'ei sen pää-rakkineen
  näköinen, joka Mäntyharjussa niin oudostuttaa äkkinäistä, ja joka ei ole
  muu kuin olleen suuremman hunnun jäännös. Mutta vasta Sakkulassa ja
  Raudulla huntu on oikein osannut kutistua! Sillä nuorilla vaimoilla ei
  se ole kuin entisen 5 kopeekan pätäkän kokoinen, otsalla riippuva
  valkoinen ympyrä, vaan vaimon vanhetessa laajenee vähän huntukin, sekä
  tämänlainen että Pyhäjärvellä pidettävä. Tämän pätäkkä-hunnun valta
  ulottuu Inkeriinkin, kaikitsekin nähdään se pohjais-Inkerin Äyrämöisillä
  Lempaalassa, Vuoleella ja Toksovassa.
  Paljon olisi vielä lisättävää tarkoin selittäessä kaikkia
  Äyrämöis-naisen vaatteuksessa löytyviä salaisuuksia ja koristuksia, kuin
  myös erilaisuuksia varsinkin pään pukemisessa, joilla tytöt eroitetaan
  vaimoista, ja tyttölöissä ripillä käyneet ripillä käymättömistä. Vaan
  tähän on minulla liian vähän tietoa yleisessä puku-opissa, ja vielä
  vähemmin halua, sillä näin paperilla puhuen ei tään-kaltaisia asioita
  saa kuitenkaan niin selkeästi näkymään kuin sen lukija vaatisi.
  Epäilemättä olisi maalari näihin seutuihin lähetettävä, joka tarkoin
  kuvaileisi jokaisen puvunlajin, ennenkuin se käypi myöhäksi. Sillä
  Savakkoisuus voittaa minun katsoessani alaa enemmän ja enemmän, ja
  Savakkojen määrä niissä pitäjissä, joissa heitä on sekaisin Äyrämöisten
  kanssa, isonee isonemistansa näiden vähenemisellä. Savakkoisuus on nim.
  lyhimmästi sanoen vaate-parren uudemmaksi muuttuminen. "Ken rikas on, se
  tekee tyttärensä Savakoksi," sanoi minulle Valkjärvellä eräs
  Äyrämöis-nainen, kukaties vähän kateudella, ett'ei ikä ja varat
  myöten-antaneet hänen itsensä ruveta Savakoksi. Savakot tunnetaan siitä,
  että heillä on juovikkaiset (s.o. pummuliset eli muut osto-) hameet,
  jotka myös ovat pitemmät ja somemmasti tehdyt kuin Äyrämöisillä; että he
  ovat enimmin paikoin jättäneet pois sen eriskummaisen hunnun, jonka
  siassa heillä on tavallinen huivi, pois myöskin heittäneet vaatteistansa
  ne niin iso-töiset rekot ja muut kirjat, ja ylipäätään puvussansa
  lähenevät muun Suomen asujamia. Vastainen aika onkin siis epäilemättä
  heidän kädessänsä. Ja vaikka Äyrämöiset kyllä tietävät olevansa vanhan
  ja kotisyntyisen puolella, eivät Savakot kuitenkaan kunnioita tätä
  heidän esi-isien tavoissa pysymistänsä sitä enemmän kuin että, jos
  Savakko-mies naipi Äyrämöis-tytön, tämän oikein eri väli-puheen kautta
  täytyy luvata luopuvansa Äyrämöis-puvusta. Tämmöisiä naimisia ei
  kuitenkaan tapahdukaan kuin hyvin harvoin, ja Kivennavalla kysyttyäni
  eräältä mieheltä, mikä siihen oli syynä, että heille niin harvoin
  naitiin Raudulta, sanoi hän: "se kuin on heillä Äyrämöisillä niin hirveä
  vaatteen manieri, niin siihen ei meidän pojat uskalla puuttua." Eikä
  taitaisikaan ketään surettaa, jos Äyrämöisyys vähitellen loppuisi
  kokonansakin. Sillä on monta vikaa, ja enimmiten se, että se rumentaa
  naiset, kuulkaapas se, kauniit Äyrämöttäret! He esim. käyvät kesät
  talvet paljain päin, joka arvattavasti on suuri paha tukalle, joka ilman
  mitäkään varjoa päivän ja ilman vaikutusta vastaan muuttuu
  monenkarvaiseksi ja murenee onnettomasti, ja tämän jälkimäisen seikan