Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 18

soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa
oleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä
pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen
Sosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta
hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he
suurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja
elävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven
pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on
nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan
eli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä
vuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että
hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä
ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä
hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö -- ja se ei ole vähä --
kuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla
vartailla talven varaksi.
Se, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan,
että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen
seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia
jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee
ja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä
lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä
kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän
maan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa
tienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä
maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta
ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä
pähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä
useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät
rahat.
Niinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit
vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito
luonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on
se yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää
menestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli
vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän
syrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät
pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa
aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä
todistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä
palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa.
Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen,
jossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva
Atimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän.
Jälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia
tavataan.
Hevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit
peuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja
eräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin
mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein
rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi
raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla
Voguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen
vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu
tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on
täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.
Maa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella,
joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi.
Pelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat
metsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin
yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja
Voguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa
metsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki
saalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin
että kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt
isäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada
käyttääksensä.
Harvat ihmisten asunto-siat lienevät niin surkeat ulko-muodoltansa kuin
Voguulien kylät eli paulit ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle
joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki
yhtyy suurempaan, sillä joen-suissa on kalan-pyyntö parempi kuin muualla
ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin
metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden
ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja
kalan-pyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi eli kolme
jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä
matkallani olen tavannut, on edellä-mainittu Atimje-paul Pelym-joella,
jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahden-laiset: talvi- ja
kesä-jurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella
malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä
kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa eli
suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli
siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Oven vierus-nurkassa on
pieni, aivan englannilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta
kyhätty tuli-sia, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi
katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan
tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian
huonoista aineista tehty, ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika
vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurttaan pienestä
ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös
kalan-nahkasta eli paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä
kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin
Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella eli kaisloista
kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään
lavitsalle hänen levätäkseen useampia peuran-nahkoja. Oudon ei ole
kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sialle, sillä
tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille
pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan
kuuluu yksi eli pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja
aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua
Voguuli niin rakastaa. Kesä-jurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän
ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvi-jurttien paikalle kesäksi, ovat
tuohesta ja Sosva-joella kukkuran-muotoiset. Niissä on tuli-sia keskellä
jurttaa ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne
ovat katteattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuin talvi-jurtat.
Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Voguulien asunnot.
Eteläiset Voguulit eli Pelym'in ja Sosvan varsilla asuvaiset pitävät
harvoin kesä-jurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa
asunnoissa. Ne eivät eroa Sosvalaisten jurtista muussa kuin siinä että
edellä-kirjoitetun tuli-sian viereen on muurattu ison-lainen pata, jossa
ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan
tuli-siaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Voguulien
nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan
jurtan perään ja ovat kamarin eli vieras-huoneen asemesta.
Huone-kalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla
monen-laiset. Paitse koiraa on Voguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka
heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on
hänellä: keihäs karhua vasten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä
tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa eli pataa ovat
kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he
osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole
läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohi-kalut
tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut
ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä
ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteen päin melomalla. Sosvalla ja Obilla
ovat Voguulienkin venheet suuremmat ja masto-niekat, ja kuin koko
perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja
katetaan tuohella.
Vaatteus on eteläisillä Voguuleilla yhden-lainen kuin sen seudun
Venäläisillä, se vaan eroitusta että heidän pukimensa ovat huonommat ja
repaleisemmat kuin näiden. Sosvan Voguulien vaatteus on se hyvin
tunnettu malitsa, joka kesällä on Venäjän sarasta, talvella
peuran-nahkainen ja kaksin-kertainen, niin että päällimäisen malitsan
karva-puoli on ulos-päin, alimaisen sisään. Lakista eivät Sosvalaiset
tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu
tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä
vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla
kukkarolla myös peuran-nahkasta. Jalkineet ovat kesän talven
peuran-nahkaiset pitkä-vartiset pieksut, tunnetut nimellä _pimy_, ollen
kesä-pimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan
talvi-pieksut ovat karvan kanssa ja kaksin-kertaiset. Alus-vaatteet
(paita ja housut) ovat muutamilla Venäjän piikosta, useammilla nekin
peuran-nahkasta. Vaimojen puku on myös peuran-nahkainen, leikattu
melkein samoin kuin Tatarittarien päällys-vaate; päässä on heillä suuri
huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin
kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi
mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla
helistimillä. Sormet ovat täynnä vaski-sormuksia, joita nähdään
miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Voguulittarilla kädet ja jalat
ovat koristetut iho-piirroksilla, jotka ovat monen-muotoisia, aika
sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja
neulan haavat ruudilla hieromalla.
Ruoassansa ei Voguuli ole ylen herkullinen eli hyleksivä. Hänen ainoa
elatuksensa kesän talven on metsä-linnut ja kala, sillä eroituksella
että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään.
Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin
varakkaampien. Eteläisille Voguuleille on suolan ja leivän nautinto jo
tullut tarpeeksi, mutta Sosvan asujat pitävät näitä aineita vielä
herkkuina vaan, joita isä kirkolla eli kaupungissa käydessään tuo jonkun
vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talon-poika meillä sokuria ja
vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkutteleminen ja niin
yleinen, että Pelym'in Voguulissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat
tupakkaa ja jälkimäisilläkin on oma piippunsa; Sosvalaiset sitä vastaan
eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen
ja sitä sanotaan terveelliseksi keri-pukkia vastaan. Yleisesti voipi
voguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle
metsästys-matkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä
ja viikko-kaudenkin elää raalla kalalla eli teirin-lihalla, joita hän
nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruoan ääreen päästyänsä on
hän mies velkansa takaisin ottamaan, ja se ei ole mikään kumma että
Voguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi tetriä, päälle vielä
ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.
Ruumiin-rakennukselta ovat Voguulit keskin-kertaista kokoa.
Lyhyt-kasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä
vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsä-mies konsanansakin on
Voguuli kevyt jalalta, vaan hartea-voimassa ei hänen sanota vetävän
vertoja Venäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvot vähän ulos-seisovat
niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä mutta ei litteä, hiusten
yleisin karva on mustan-ruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin
muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta
savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat
matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Voguuleissa, en minä heissä
ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä että eteläisissä
Voguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat
hyvin ulkona, hiukset ovat piki-mustat, ihon karva tumman-kalvea ja
parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Voguulit siten vielä vähentävät,
että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis
mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansan-aineilla
kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulko-näössä enemmän lähenevät
muita Suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä toden-mukaisempi kuin
heidän maansa muusta Voguulien alasta on lähinnä ja avoinna etelästä ja
idästä tulleille vieraille kansoille.
Sävyltänsä on Voguuli huoletoin ja tyyni luonnon-lapsi. Keskenänsä
rupattavat he ja nauravat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu
erinomainen hyvän-tahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa
kateutointa ja lempeätä mielen-laatua. Tämä koskee olletikin Sosvan
Voguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Venäläisiä ja ovat
sivistyneempiä, ovat nämä paremmat puolet enemmän eli vähemmän
hävinneet. Vaikka ei koston-himoinen suuttuu Voguuli pian pienestäkin
loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on
hän kuitenkin vallatoin ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa
taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran
eli kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla
varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti
heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Voguulilla
kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun
työhön kuin metsän-käyntiin, jonka tähden Voguulilainen työ-mieskin
Venäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin Venäläinen.
Käsi-töissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet
sekä itsillensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko peuran
suonia eli viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia
omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan
täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa Venäläisillä sepillä.
Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämä muka
olisivat hyviä huoneen-salvajia, on ilmasta temmattu ja sille nauraa
jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää että täällä pohjan perillä
rakettaessa työ-miehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Voguuleja ja
Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.
Voguulin uskonnollinen tunto on se iki-vanha lumous-usko (schamanism),
joka useammilla muillakin pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen
tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on
kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla,
kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee
hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu liki-seuduille, joka
kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran eli kahdesti vuodessa
kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa
tuohuksen jonkun pyhän-kuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä.
Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän
ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme
että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen
esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsän-pyynnössä,
kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista
eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Voguulien kristin uskoon
kääntäminen alettiin menneen vuosi-sadan alku-puolella, ja oli enemmän
väkivaltaista epä-jumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista.
Siitä saakka ovat he olleet nimi-kristityitä, mutta vaikka epäjumalien
kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Voguuleilla vielä olevan vissit
uhri-paikat metsissä, joissa uhrataan peuroja, metsän-nahkoja ja
hopea-rahojakin metsästys-onnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria
ja uhraus-paikkoja pidetään salassa virka-miehiltä ja yleisesti
Venäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Venäläisetkin ottavat osan
uhrissa, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Voguulien kanssa lähtevät
metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen
toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta s.o. he leikkaavat
veitsellä eli purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo,
sen syököön karhu, jonka tapahtumisesta niin Voguulit kuin Venäläisetkin
ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli
yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä
nytkään lopen sammunut, löytyy Voguulien seassa vielä muitakin jälkiä.
Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä
löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan
_mesi-kämmenen_ nimityksellä eli millä muulla imarrus-sanalla, niin
välttävät Voguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä
tavallisesti _vanhukseksi_ (andschuech), jolla epäilemättä tahdotaan
kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa
nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen
tappamistansa, niin talutetaan hän Voguulienkin seassa soitolla,
laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuolonsa sitten
vietetään pidoilla ja juomingilla.
Jugrin maan kauppa metsän-nahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa.
Ennen Venäläisten maahan juurtumista oli se Syrjänein vallassa, joiden
tosin nyky-aikoina on täytynyt jakaa sen voitot Venäläisten kauppiasten
kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupan-liikunnossa suuri osa.
Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjänit ovat ne, jotka tätä
kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki
Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee
Beresov'asta Sosvaa ja sen syrjä-jokea Sigvaa myöten ja sitten Uraalin
poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista
Beresov'an puolella, Sigvan latvoilta, voipi hyvän kelin aikana
peuroilla joutua vuoro-kaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt
yli-päästä, että tätä tietä myöten vuosittain kuletetaan Petschoralle
useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin
siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua
niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee
Obdorsk'ista Sob- eli Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan
latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja
sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu
rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihto-kauppaa, jossa tavaran hinnan
yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana _ur_
merkitsee sekä _oravaa että kopeikkaa_, samoin Voguulienkin murteissa
sana _līn_ (lēn), niin että esim. riuna on Voguuliksi _lou līn_ (10
oravaa), rupla _schēt līn_ eli _sāt lēn_ (100 oravaa). Vaan kuin oravan
hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin
tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Voguulit rahaa mainiessaan,
eroitukseksi oikeista oravista, tatarin kielestä otetun sanan _oksa_
(raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: _lou schēt līn
oksa_ (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan _lou schēt līn_ yksinänsä
olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin
10 ruplaa. Syrjänein ja Venäläisten kaupassa täkäläisten kansojen kanssa
on juurtunut velka-kauppa, joka näille jälkimäisille ei voi olla muuta
kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle
velaksi tulevan metsän-saaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee
korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla eli nahkoilla
ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velka-miehensä
tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään
tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös
vahinkojen tähden kuoleman eli petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta
velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksin-kertainen
hinta. Seuraus tästä velka-kaupasta on monellenkin Voguulille ja
Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähä-onninen oltuansa
metsän-pyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä eli poikansa lähettää
velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elin-aikaiseksi orjuudeksi ja
jossa hän eli poika kokonansa hukkuu heimostaan ja kansastansa.
Voguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian
kansa, vaan ovat jaetut Venäläisten tavalla volostihin, joissa heillä on
omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta oma-valtaisesta
hallituksestaan ei ole muuta muistoa jälellä, kuin että Sosva-joella
pari heimokuntaa vaativat _knjäs'in_ (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani
kaksi tämmöistä ruhtina-sukuista Voguulia en löytänyt heidän muussa
eroavan toisista kansalasistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat
puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat
heillä aivan yhden-laiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät
näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan
Voguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virka-miehiltä
Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea
heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia
alamaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta
kuinka _sorni khan_ (kultainen khan s.o, keisari) voipi, minkä-lainen
hänen asuntonsa on, jos hän pukeupi niihin nahkoihin, joilla he jasakan
maksavat, jos hänkin syöpi teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä
kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta
kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen
ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että
kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen kruutia. Suuria
rasituksia virka-miesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä
riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten
niin kaukana virka-miehistä että nämä eivät näe heitä kuin kerran
vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet
kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virka-miehet
varovammiksi.
Tämmöinen on Voguulin nykyinen elämä. Meille näyttää se olevan täynnä
puutetta ja kurjuutta, vaan voguulilaisesta katsannosta on asian laita
toisin. Hän ei ole kenenkään herra eikä kenenkään orja, tekee työtä
milloin ja missä voipi ja tahtoo, syöpi mitä Jumala antaa eikä jasakan
suoritettuansa pelkää ketään. Todella, verraten hänen elämätänsä
keski-Venäjän orjan oloon, joka elää kaikilla lahjoilla siunatussa
maassa, joka päivä kyntäen peltoja, joiden yli silmä ei kanna, vaan
jonka pahna ei ole parempi kuin Voguulin, joka talvi-kauden kituu
nälässä ja puutteessa ja jota päällisiksi vielä alinomaa rääkätään ja
häiritään, -- kuka ei sanoisi Voguulia onnellisemmaksi tämmöistä kurjaa
raukkaa?

Neljäs Kirja.
Pietarissa tammi-kuussa 1859.
Viimeinen jakso matkaani, Obdorsk'ista Pietariin, enemmän kuin
puolen-viidettä-tuhannen virstan pituinen, on itselleni merkillinen sen
vuoksi, että se käsittää monessa katsannossa kokonansa vasta-kälkkäisiä
asioita. Tämän matkan yhdessä päässä ovat Obdorsk ja Beresov, toisessa
Moskova ja Pietari; yhdessä istuu Ostjakkilainen ruhtinas,
peuran-nahka-teltassansa halliten vähä-lukuisia köyhiä kansalaisiansa,
toisessa käypi koko suuren Venäjän-valtakunnan hallitus-kone
lukemattomilla rattailla; yhdessä riemuitsee Ostjakki muutamien haukien
saaliille, toisessa pyytävät rahan ja kaupan ruhtinat voittoa
sata-tuhansittain; yhdessä on viina-ryyppy jäätyneen kalan kanssa kyllä
ilahuttamaan ihmisen sydäntä, toisessa eivät maa-ilman hienoimmatkaan
nautinnot voi elähyttää hekkumallisten kylläistä mieltä; yhdessä
ajetaan peuroilla, toisessa lennetään rauta-teillä. Tämmöisiä
vasta-kälkkäisyyksiä voisi tältä matkalta luetella enemmänkin, ja helppo
olisi niistä kirjoittaa vaikka kokonainen kirja; vaan kuin minulla ei
aika eikä halu anna sitä tehdä, niin olkoon lukija hyvä ja tyytyköön
niihin muutamiin muistelmiin, joilla tässä nyt hänestä niinkuin
matkastanikin eroan.
Beresov'an kaupunki oli se paikka, johon tämän-edellisessä kirjassani
matka-kertomukseni lanka loppui. Tämä kaupunki on tullut kuuluisaksi
siten että mainio Menschikov, Pietari ensimäisen ystävä, vallasta
langettuansa lähetettiin tänne maa-pakolaisuuteen. Tämä merkillinen
mies, leipurin-oppi-pojasta noussut Venäjän vallan ensimäiseksi
ylimykseksi ja hoitajaksi nuorelle keisarille Pietari toiselle, jolle
hän myös tahtoi antaa tyttärensä puolisoksi, kuoli samoin kuin tämä
keisarinnaksi aivottu tyttärensäkin Beresov'aan, ja halpainen puu-risti
merkitsee sen kohdan Beresov'an hautaus-maalla, jossa tämän
isän-maallensa suuria palveluksia tehneen miehen tomu lepää.
Menschikov'an vihollista Dolgorukyn voimallista sukua kohtasi vaan
muutamia vuosia häntä jälkeen sama onnettomuus, johon he olivat hänen
tuominneet: he lähetettiin tähän samaan Beresov'aan ja vaino heitä
kohtaan oli vielä kovempi kuin Menschikov'aa kohtaan. Ensimäisen
Pietarin miehistä oli vielä Ostermann'ikin niitä, joiden palveluksen ja
vaivat sen-aikuinen Venäjä palkitsi Siperialla; hänkin lähetettiin ja
kuoli Beresov'aan, ja yhden-lainen risti kuin edellä-mainittu
Menschikov'an haudalla oleva seisoo hänenkin lepo-kammionsa päällä ja
herättää kävelijän mielessä surullisia mieli-johteita.
Näiden muistettavien miesten onnettomuus ja sen kanssa yhdessä
tapahtuneet kumoukset Venäjän hallituksessa ovat antaneet Beresov'an
kaupungille erinomaisen kuuluisuuden, jota se muuten ei suinkaan ole
ansainnut. Se on tätä nykyä Tobolsk'in läänin pohjaisimman piirikunnan
pää-kaupunki, niin-muodoin tavallisten piirikunnan-virka-miesten istuin.
Muita asujia on siinä kolme eli neljä kauppa-miestä, puoli sataa
kasakkia ja noin puolitoista tuhatta köyhää porvaria, jotka elävät
osittain kalan-pyydöllä osittain myös kalan- ja metsän-nahkojen-ostosta
Voguuleilta, Ostjakeilta ja Samojeedilta, kuin myös heille myömisestä
heidän tarpeitansa: jauhoja, suolaa, kirveitä, tupakkaa ja
rihkama-tavaraa. Nämä asujat elävät yleiseen köyhästi, jos asunnoitten
ulko-näöstä voi varallisuudelle ottaa määrän, sillä ne ovat Venäjän
kaupunginkin rakennuksiksi kovin huonot ja surkeat. Tähän köyhyyteen
luulen suurimmiksi syiksi laiskuutta ja juoppoutta, jotka Venäjän kansan
peri-synnit täällä saavat hyöstyä sitä paremmin kuin ei ole
minkään-laista kanssa-käymistä eli yhteyttä ulko-maalaisten, eikä paljon
ulko-kaupunkilaistenkaan kanssa, joiden esi-merkki ja siveämpi elämä
voisi kehoittaa luopumaan isiltä perityistä pahennuksista. Sen lisäksi
on luonnonkin raakuus niin ankara, ett'ei minkään-lainen vilja ota
kasvaaksensa, vaikka paikka ei ole pohjempana meidän Kajaania. Kaikki
ruoka-neuvo on siis tuotava tuhannen virstan päästä Tobolsk'ista, s.o.
ei ainoastaan jauho ja suurimat ovat ostettavat, vaan myös ne
Venäläisten elämän-laadussa niin välttämättömät aineetkin: kaali,
kurkut, lyökki ja potaatit. Arvattava on ett'eivät varat kaikilla
asujilla riitä kaikkia näitä aineita ostamaan täysin tarpein, ja
tämmöisestä puutteesta syntyy heissä useasti hävittäviä tautia, joista
se hirmuinen keri-pukki sanotaan pelättävimmäksi. Heinän-saalis
joki-rannoilla on tavallisina vuosina sangen runsas, jonka-tähden näillä
seuduin karjaa ja hevosia voidaan pitää ja pidetäänkin jotensakin
paljon. Vaan aika välistä, niinkuin nyt kolme vuotta takaperin, nousee
vesi Ob'issa niin korkealle että heinän tekeminen on mahdotoin, ja
tällöin täytyy asujien hävittää hevoset ja karja, vahinko, jota
parantamaan monellakaan ei voimat riitä ja jonka jälkiä varakkaammatkin
eivät voi ennenkuin useampien vuosien kuluttua saada tuntumattomiksi.
Tavallisen sarvi-karjan siassa pitävät Beresov'an asujat tämän maan
omituista karjaa peuroja, joita muutamilla on sata-lukujakin. Kesäksi
ajetaan peura-karjat kauas Uraalin kylelle, jossa palkatut
Ostjakkilais-paimenet kulettavat niitä yhdeltä laitumella toiselle. Vaan
jokien jäädyttyä tuodaan ne isännän saapuville ja pidetään sitten koko
talvi noin parin kolmen kymmenen virstan päässä kaupungista, joista