Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 02

tähden täytyykin tyttöjen pitää lyhyt tukka, siihen tapaan leikattuna
kuin Savossa on miehillä, sillä eroituksella kuitenkin, että jakauksen
kohdasta riippuu otsalla hius-tupsu ikäskuin hevosilla (elköön kukaan
pahastuko tästä vertauksesta, sillä sen sattuvampaa en löytänyt).
Naiseksi päästyä kyllä annetaan tukkien kasvaa rauhassa, vaan nyt
palmikoidaan hivukset _sykerölle_ hunnun alle niin lujasti, että
useammalla naisella, kuin joutuu noin vähän päälle 30 vuoden, alkaa pää
paljastua, jota rumentavaa vikaa sitten koetaan huntua laajentamalla
peittää. Tämmöinen pään pukeminen urostaa tyttöjen näön liiaksi, ja
vaimojen hiukset, kun ei sitä vaikea-tekoista sykerötä voi
jokapäiväisessä elannossa alin-omaa korjata, hapsottavat hajallansa,
joten ei enemmän tyttölöillä kuin naisillakaan löydy sitä, joka niin
jalosti ylentää vaimon kauneutta, mm. kaunista tukkaa. Suuri vika
Äyrämöisten vaatteuksessa on sekin, että tytön hoikkuus, jota muualla
niin suuressa arvossa pidetään, sen kautta peräti katoaa, taikka,
oikeammin sanoen, ei voi tulla kysymykseenkään. Hameissa on nim. niin
lyhyet liivit, että hame alkaa jo hartioilla ja vyöllis-nauha vedetään
juuri rintain kohdalle. Tämä tekee tyttö-rukat kyyry-seliksi, jota
täällä toki kaikeksi onneksi ei pidetä vikana, vaan suurimpana
kauneutena.
Mutta jo liiaksikin puhuttuamme niistä vähäisistä välikappaleista,
joissa Savakkojen ja Äyrämöisten eroitus ilmoitaksen, voimme nyt kysyä:
onko tämä eroitus alkujansakin ollut näin vähä-pätöinen, vai onko sillä
ollut suurempikin ja arvoisempi syy, kuin vaan tämän-kaltainen
erilaisuus vaatteuksessa? Olisivatko Savakot ehkä jotakuta toista
kansan-lahkoa kuin Äyrämöiset? -- Kielestä yksinäisten Savakkojen ja
Äyrämöisten kesken ei nyt enää voi mitään päättää, ja kuinkapa olisi
ollutkaan mahdollista että he yksissä asuen ja yhtä kieltä puhuen
olisivat voineet säilyttää kumpikin murteensa toiseen sekoimatta, josko
olisivatkin eri lahkoihin kuuluneet ja josko murteilla olisikin alussa
ollut eroitusta. Vaan merkillistä on kumminkin, että ne pitäjät, joissa
Savakkoisuus on vallan päällä, niinkuin Uuskirkko, Koivikko ja Viipuri,
puhutaan jotensakin hämäläistynyttä kieltä, ja hämäläisyys tuntuu hyvin
hyvästi Pyhäristinkin, Valkjärven ja Kivennavan murteessa, joissa
Savakkoisuus vielä paraillaan sotii Äyrämöisyyden kanssa. Sangen
ihmeellinen on se jyrkkä erilaisuus kielessä, jonka Vuoksen rannalla
muutamissa paikoin tapaa. Niin sanottiin esim. Metsävirkin kylässä
Valkjärveä, Vuoksen vasemmalla rannalla: _maa, hakkaa, tupaa, kaula,
eilen_, mutta kuin tästä tulin 3 tahi 4 virstaa Vuoksen poikki
Kuninkaanristin kylään Sakkulaa, kuuluivat nämä sanat jo: _moa, hakkoa,
tupoa, kakla, eklen_. Niin on mainituissa kolmessa pitäjässä
loppu-hengähdys e:n perästä hyvin vieno eli tuskin ensinkään
löytyväkään, jota myöten niissä esim. sanotaan _menekään, tulepas,
otahan, ei: menekkään, tuleppas, otahhan_. Sitä vastaan kuului sama
hengähdys hyvin hyvästi Pyhäjärvellä, Sakkulassa ja Raudulla. Näiden
pitäjien murre on muutenkin puhdasta karjalaista, lähes yhdenlaista kuin
se kieli, mitä Korpiselillä ja Ilomantsin Venäjän rajaa vasten olevissa
Kreikkalais-kylissä puhutaan, ja minun katsoessani ovat koko
etelä-Viipurin asujamet olleet puhtaita Karjalaisia, sillä
Savakko-pitäjienkin kieli on kuitenkin kaikkine hämäläisyyksineen
pää-väylältänsä karjalaista. Vaan myöhemmin, kukaties pitkällisten
sota-vainojen kautta rahvaan hävittyä rajan tienoilta, alkoi tänne
pohjan puolelta siirtyä Hämäläisiä, joita Savosta päin tulijoita entiset
asujat rupesivat kutsumaan _Savakoiksi_. Pääte -kko nim. merkitsee
jotakin (enimmiten ihmis-) olentoa, niinkuin sanoissa: _nuorikko_ nuori
vaimo, _linnakko_ linnan eli kaupungin asukas, _koirakko_ koiranhammas,
_emakko_ emisä sika j.n.e. Karjalaisten kanssa yhteyteen joutuneet
Hämäläiset eivät myöskään arvattavasti voineet säilyttää kieltänsä
karjalaisuudelta, ja näin syntyi vähitellen tämä hämäläis-karjalainen
murre, jota nyt puhutaan Viipurin läänin lounas-osassa. Karjalaisia ehkä
asuu paksummalta edellä mainitun Äyräpään eli, oikein karjalaksi,
Äkräpään järven tienoilla, josta he, eroittuaksensa näistä tulleista
vieraista, rupesivat nimittämään Äkrämöisiksi, Ayrämöisiksi. Nimi levisi
sitten sitä myöten kuin nimitetty lahkokin, ulottuen viimein Inkerinkin
maahan.
Tämänkaltaiselta näyttää minusta Savakkojen ja Äyrämöisten kyllä
arvoisista syistä syntynyt, vaan nyt enää vähäisissä asioissa
näyttäytyvä eroitus. Tämän asian tarkempaan selittämiseen tarvittaisiin
kuitenkin hyvin tarkkoja kielentutkinnoita niillä tienoin, joissa heidän
rajansa kulkee; tämmöiset tutkinnot ottaisivat taas paljoa enemmän
aikaa, kuin mitä minä, toiselle asialle lähtenyt, voin näillä seuduin
viipyä, jonkatähden edellä olevat lauseeni ovatkin pidettävät pikemmin
puheen-alkajaisina asiasta kuin varmoina päätteinä.

III. Runollisuus.
Ne, jotka ennen ovat näillä seuduin runoja keränneet, ovat jättäneet
ilmoittamatta, millä paikoin niitä enimmin löytyy. Helposti tulee se
kuitenkin täällä matkaamalle tutuksi, että oikean runo-laulun
(reki-virtten, leikillä myös reki-raamatun) rajat ovat aivan yhdet kuin
Karjalaistenkin, nim. puhdasten Karjalaisten, s.o. vanhoja runoja eli
niiden kaltaista ei eteläisessä osassa Viipurin lääniä löydy muualla
kuin Pyhäjärven, Sakkulan ja Raudun pitäjissä. Turhaan koettelin
laulajiksi kiitettyjä sekä miehiä että naisia niin Pyhäristin kuin
Valkjärvenkin pitäjissä, turhaan kyselimme laulajia Kivennavalla.
Saattaa olla, että näissäkin pitäjissä kuulee jonkun poikkinaisen
runo-palasen. Myös osaa nuorempi kansa paljon nykyisiä teko-runoja,
niinkuin Puhakan, Makkosen ja Vihta-Paavon teelmiä, ja muitakin runoja,
mitä Mehiläisessä löytyy. Mutta ylipäätään sammuttavat niiden asujamet
laulu-himonsa niin-kutsutuilla _lenkki-virsillä eli lenkkilöillä_ (jotka
ovat yhtä kuin _arkki-veisut_ muualla Suomessa), eli laulavat he niiden
tapaan loppu-myötäisyyksillä koristettuja mitättömiä renkutuksia, joita
näiltä seuduin saisi tukulta, ken niitä viitsisi kerätä. Tämä kyllä
todistaa, että nykyisemmät mietteet ovat jo alkaneet juurtua, ja
luku-taito enennyt kansassa, vaan näistä ei meidän asialle ollut etua.
Ja tästä näkee lukija, että Pyhäristiä ja Kivennapaa lännemmäksi
matkaaminen ei tee runonkerääjälle muuta kuin että "aika kultainen
kuluupi."
Peräti toisin on laulun laita edellä mainituissa puhdas-karjalaisissa
pitäjissä. Niin pian kuin vaan astut jalkasi näiden seurakuntain rajan
sisään, tulee vanhan-aikuinen runo-laulu vastaasi yhtä täyteläisenä,
yhtä suloisena kuin pohjais-Karjalassakin. Ilomantsin pitäjän tietää
jokainen siellä lauluja keräämässä käynyt kyllä runo-rikkaaksi. Mutta
nämä seurakunnat eivät jää yhtään jälelle Ilomantsista tässä asiassa.
Olletikin on Raudun pieni pitäjä oikea runola. Tässä pitäjässä löytyy
nim. muutamissa kylissä (Keripata, Vakkila, Sirkeinsaari ja Palkeala)
_Inkerikköjä eli Ischoria_ s.o. kreikan-uskoista Karjalaista, joiden
ainoana kirjallisuutena ja hengellisyyden toimittajana esi-isiltä
peritty runon-laulu on. Näillä on laulu alinomaa huulilla, ja joka
varsinkin pyhän seutuna joutuu heidän pariinsa, niinkuin minä satuin
tulemaan kolmantena päivänä _neliä pyhiä_ eli helluntaina, se saa kuulla
runoa ja runon-laulantoa vähän liiaksikin, liiaksi sentähden, että
laulannot eli nuotit ovat hirmuisen rumia, niinkuin se näissä seuduin
muuallakin pyytää olla laulantojen kanssa. Kuitenkin ovat lenkit
Inkerikkojenkin seassa enenemässä ja runo-laulu vähenemässä. Nuoremmat
naiset kuin esim. laulavat "liekussa" (kiikussa, heiussa) liekkumisen
aikana keväällä, joka tapa on yleinen täällä. Inkerin-maassa ja Virossa,
liittävät he joka runo-säkeen perään pitkän, "nuotin kannatukseksi"
kutsutun loilotuksen, joka, ennen toisen säkeen sanomista, kerrotaan
kolmasti ja lauletaan tavuilla: _tuula-illallej, hoila-illallej_. Tämä
loilotus arvattavasti ottaa paljon aikaa, ja näin kelpaa
vähempi-muistoinenkin esi-laulajaksi, vaan -- "entiseen aikaan," sanoi
muuan vanha ämmä, "oli virttäkin kyllä laulaa, ei silloin tarvinnut
tuula-illalla laulua jatkaa, niinkuin nyt."
Runot täällä ovat vähemmin kuin muissa laulu-tienoissa kertomarunoa.
Kalevalan runoista ei ylipäätään muisteta muuta kuin palaisittain sen
kova-osaisen Kullervon tapauksia, ja niistäkin vaan sitä onnetointa
kohtausta, jossa hän "pillasi emonsa tuoman." Kullervon nimeä ei täällä
kuitenkaan tunneta; häntä kutsutaan enimmiten Tuirettuisen eli
Tuurikkiisen tuhmaksi pojaksi. Muita kertomus-runoja löytyy enemmän,
hirmuisista tapauksista muinaisissa sodissa, naisten myömisistä ja
rosvoamisista j.n.e. Historiallisia runoja on myös "jalo herra
Puntuksesta," keisarinna Katarinasta (alkava sanoilla: "Kuoli meiltä
kunnon rouva, katoi Katrina kuningas"), ja muista. Mutta parhaasta
päästä on Kanteletar hyötyvä täältä saaduista lauluista. Kaikissa
tiloissa ja mieli-aloissa Karjalainen täälläkin keventää ja tyhjentää
sydämensä laululla, ja epäilemättä syntyy täänkaltaisia lauluja vieläkin
uusia, pilkka-runoista virkkamattakaan mitään, joita joka kylässä
vuosittain ilmestyy vereksiä, vaan joiden tutkain useimmin on vaan yhtä
paikkakuntaa kosteva, yhdessä paikkakunnassa ymmärretty, jonkatähden ne
olemmekin enimmäksi osaksi jättäneet keräämättä. Omituista laatuansa,
josta muualla Karjalassa en ole kuullut, ovat täällä tavattavat
moninaiset leikilliset ja lasten virret; myös löytyy epigrammin tapaisia
runoja, jotka vasta viimeisellä säkeellä ilmoittavat koko virren
tarkoituksen. Näistä ovat muutamat hyvin "kokka-niekat," vaan tilan
vähyys estää minun tässä lukijalle antamasta joitakuita esimerkkiä niin
näistä kuin muistakin lauluista.
Vaan josko Kalevalan runoja näillä seuduin vielä löytyykin merkki, niin
kelvollisia _loihtu-runoja_ emme ole tavanneet nimeksikään. Loihtu-runo
ei hyöstykään muualla kuin missä kamala ja jylhä luonto, niinkuin
korkeat vuoret, syvät ja aallokkaat järvet, jyrkät ja pauhaavat kosket,
avarat ja synkät metsät, jonkalaisista luonnon kamotuksista
loihtu-runossa onkin alinomaa puhe, pakoittaa ihmisen epäilemään
ruumiillisista voimistansa, ja saattaa hänen näiden vallattomia
vaikutuksia vasten sotimaan hengen, mielen, _sanan_ aseilla. Geijer
uskoo niistä moninaisista Ruotsin vuori-maakunnissa tavattavista
kummitus- ja peikkotarinoista, että niitä ei voi kansasta hävittää
mikään sivistys, sillä kamoittava luonto, väkevästi vaikuttava ihmisen
mielessä, synnyttää ne uudellensa, uudessa muodossa, jos joku heistä
katoaisikin joksikin ajaksi. Näin lienee osiksi loihtu-runojenkin kanssa
maamme itäisissä ja pohjais-osissa. Ja sitä myöten ei Karjalaisilla
etelä Viipurin läänissä loihtu-runo ole koskaan ollut oikeassa
voimassaan, sillä luonto täällä on tasainen, matala, pikemmin sorea kuin
ihana, ei missään ylhäinen eli hirvittävä. Yksin Laatokan järvikään,
vaikka kyllä aava ja aallokas, josta jälkimäisestä sanasta sillä on
nimensäkin, ei nosta mielessä sitä petollista tuntoa, jonka ankara
luonto muuten aina vaikuttaa, joka tullee siitä, että sen rannat tällä
puolen ovat matalat hietikot, ei hyvät näyttämään sitä luonnottarien
kamppausta toinen toisensa kanssa, joka se lienee pää-syynä mainittuihin
ihmisen tunteihin, ollessaan suuren luonnon parissa. Tämä luonnon
mataluus on ihmisenkin luonnon mataloittanut, vienontanut, niin että
siinä ei löydy sitä intoa, sitä "haltiaa," joka loihtiessa on
välttämättömästi tarpeellinen. Tämän vaan entinen ulkonainen tila on
myös tehnyt kansan mellommaksi, ja jos ei muu, niin olisi sen
sammumatoin kaupan halu ja alinomainen maantiellä "loikuminen,"
käyttääkseni sanaa vaan omasta murteesta, vierauttanut mielen niin
syvistä aineista kuin loihtu-runo on.

IV. aapoja.
Joku lukija saattaa arvella, että loihtu-runojen olemattomuus tässä
osassa maatamme todistaa vaan sikäläisen kansan taipumattomuutta
epäluuloihin. Vaan tässä erehtyy hän isosti. Jos runo-loihdun syvällinen
taito, joka on korkeampi ja jalompi kuin tavallinen epä-luuloisuus, ei
ole juurtunut tässä kansassa, niin on vähä-pätöinen, lapsellinen ja
jonkin joutava taian tekeminen sitä yleisemmin kaikissa taudissa ja
tapa-turmaisissa tiloissa koetettava keino pahaa karkoittaa. Pahan
(taudin eli muun) synnyn tietäminen näyttää taian teossakin samoin kuin
loihtien parantaessa olevan ensimäisenä ja pää-asiana. Se keino, jolla
tämän synnyn perille tavallisesti pyritään, on _arpominen_. Muutaman
arpomisen laadun kertoi minulle eräs Sakkulainen seuraavalla tavalla.
Seula asetetaan alas-suin maahan ja neli-kantaan seulan ympärille pannan
kaksi hiiltä ja kaksi savi-palaista, niin että niistä tulee risti ja
että hiili on hiilen vastassa ja savi vasta-päätä savea. Seulan pohjan
keski-kohdalla riiputetaan nyt harjaa, varteen siotusta rihmasta, ja
harjalta kysytään taudin syntyä esim. näin: "jos tauti lienee maasta
tullut, niin käy hiileen! tahihan lienee vedestä tullut, niin käy
saveen!" Harja, joka tähän asti on seisonut yhdessä kohden, rupeaa nyt
häilymään, häilyy aina kovemmin ja kovemmin joko savi- tahi hiili-linjaa
pitkin taudin luontoa myöten, sillä sen se välttämättömästi ainakin
ilmoittaa, ja siitä näkee arpoja, mistä paha on puuttunut. Samaan tapaan
arvoitaan myös virsi-kirjan sisään haitta-puolestansa siotulla
avaimella, jota riiputetaan sormella lehtiäisestä ja joka niin ikään
sanoo, mistä tauti on lähtenyt. -- Tämmöisiksi pahan-päiväisiksi
taioiksi on muinaisten Suomalaisten ankara loihteminen täällä
kutistunut, jossa tietäjä rohkeasti astuu poisajettavan pahan kanssa
taistelemaan, ja lujasti luottaen sanojensa tehollisuuteen, hengen
innolla manaa hänen kipu-mäkeen, tuli-koskiin eli muihin pahoihin
paikkoihin.
Vaan näistä kolkoista aineista kääntykäämme iloisempia puolia täkäläisen
rahvaan elossa katselemaan. Tanssi eli "tantsu" on täällä hyvin
rakastettu huvitus laulun rinnalla. Tätä iloa ei minulla ole ollut
tilaisuutta nähdä kuin yhden ainoan kerran, ja tunnustaakseni täytyy,
ett'en tällöin sen rakennuksesta saanut oikeata selvää, oliko se niitä
vanhan-aikuisia kansallisia tanssia, joita melsutus eli melkutin,
hapan-lohko j.m. ovat, ja joita vielä paikoin muualla Suomessa
tanssitaan, vai lienee hän ollut muualta tuotu, jolta se minusta näytti,
sillä sitä hypättiin melkein "enkeliskan" tavoin. Liikkeet olivat
miesten puolelta sangen notkeat ja somat, naiset taas menivät tasaisesti
"kuin sorsat veden päällä," niinkuin siitä muutamassa lenkki-laulussa
sanotaan. Viulut ovat täälläkin hävittäneet vanhan kantelen soiton.
Kantelen soittajia kysyttäessä tiettiin kyllä aina mainita siitä ja
siitä "varmasta ja selvästä" soittajasta, vaan kuin hänen koti-seutuunsa
tulimme, oli taide-niekka joko kuollut eli kantelensa hävittänyt,
vieläpä viuluksikin muuttanut. Viulun soittajia sitä vastaan löytyy
melkein joka kylässä, sillä herännäisyyskään, joka muualla tylyllä
jumalistelemisellaan karkoittaa viattoman ilon, ei tartu vähällä
Karjalaiseen. Soittoa ja laulua täälläkin tarvitaan enimmin häissä. Ja
häät kerran puheiksi saatua en voi olla kertomatta Valkjärven pitäjän
häätapoja, jotka minulle puhui näissä asioissa paljon kokenut mies.
Hänen lausettansa myöten pitävät Savakot ja Äyrämöiset, muun
erilaisuuden ohessa, häänsä melkein yksillä käytöksillä, ja seuraavasta
kertomuksesta näkee siis lukija koko tämän puolen häätavat.
Kuin lemmen kipuna on sytyttänyt pojan sydämen palamaan rakkaudesta
kehen neitoon, ja hän siis ei näe tulevansa aikaan ilman tätä
toveriksensa saamatta, ei hän itse mene kosimaan, vaan lähettää joko
isänsä eli emonsa morsiamen kotiin, tietämään tokko itse saapi tulla
neitoa kosiin, vai ei. Sieltä kuin annetaan lupa, niin se sanan-viejä
antaa rahaa morsiamelle, ja viepi sen iloisen sanoman, että raha
otettiin vastaan, kotona odottavalle. Ensimäisenä lauantaina sen jälkeen
menevät sitten sulhanen ja morsian pappilaan "lukemaan" s.o. itsiänsä
kuulutuksiin panettamaan. Pyhänä palajaa kumpikin kotiinsa, vaan
ilta-puolella menee sulhanen kahden taikka kolmen naitto- eli
_puhe-miehen_ kanssa morsiamen kotiin ja antaa juhlallisesti hänelle
kihloiksi solen, sormuksen ja rahaa. Outo luulisi kihlauksen jo
päättyneenkin tähän, vaan niin ei kuitenkaan ole. Sillä vasta sulhaisten
s.o. sulhasen ja hänen miestensä syötyä, oikeata naimisen kauppaa, tämän
sanan alku-peräisessä merkityksessä, ruvetaan pitämään. Taloon on nim.
kerinnyt kokoutua kylältä rahvasta, ja nämä myövät nyt morsiamen
sulhaselle. Ensin kysytään suurta summaa, sataa ja enempääkin; vaan
toiset tinkivät puoleltansa, ja hyvän aikaa näin kauppaa hierottua,
synnytään viimein hinnoilla. Morsian annetaan, mikä kymmenestä, mikä
viidestä ruplasta, jonka rahan sulhanen heti suorittaa morsiamelle.
Kaupan tehtyä antaa hän morsiamen emollenkin niinkutsuttua
"juottorahaa", ja puhemies viskaa rahvaalle lanttia "kissan-rahaksi",
jolla nimi on siitä, että katsojat tässä tilassa naukuvat kuin kissat.
Siitä panevat sulhaset rahvaan polttaa tupakkaa pöytään, "karkeata
tupakkaa sekä kartuusia, ken mitenkin". Joku talonmies lukee ikäskuin
tupakan siunaukseksi sen niin-kutsutun "tupakka-luvun", joka on
runo-mittaan tehty kertomus tupakan synnystä, vaan niin ruokotoin,
ett'en sitä tässä voi julaista. Sen luettua lauletaan vielä
"tupakka-virsi", uusi-muotisempi loppu-myötäisyyksillä tehty laulu
tupakan hyvistä avuista, vaan joka on niin mittäkään arvotta ja sen
ohessa loppu-puolellansa, joten sitä minulle laulettiin, myöskin niin
kelvotoin ett'en sitäkään huoli tähän panna. Vasta sen laulettua käypi
rahvas tupakkaan käsin, ja tästä tupakan nautitsemisesta kutsutaankin
kihlajaisia yleisesti koko tässä osassa maata _tupakoiksi_, ja niissä
oloa _tupakoilla käymiseksi_. Morsiamen kotona yötä oltua lähtevät
sulhaset maanantai-aamuna pois. Morsian lähtee heidän joukossansa
sulhasen kotia katsomaan ja hänen kanssansa seuraa nainen, jota
kutsutaan _sauvaksi_. Morsian ja sauva ovat sen päivää sulhasen
vieraina, vaan lähtevät sitten seuraavana päivänä sulhasen
lankoloihin[1] _susimaan_ eli antimia keräämään, viipyvät tällä matkalla
jonkun 3 taikka 4 päivää ja käyvät kaikkein luona, kutka vaan häihin
kutsutaan.
Jonkun 3 eli 4 viikon perästä tulevat sitten häät, ja vihkiminen
tapahtuu pyhänä kirkolla. Vihittyä menevät nuori parikunta kumpikin
kotiinsa, vaan ilta-päivällä tulee sulhanen joukkoineen morsianta
ottamaan. Morsiamen koti-talon pihalle tultua jääpi sulhanen ulos ja
lähettää vaan yhden puhemiehen tupaan kysymään, saapiko talossa yö-siaa.
Rahvas eivät sitä ensin antaisi, käskevät toiseen taloon. Hyvän aikaa
tästäkin asiasta leikitellen juteltua, lasketaan sulhais-kansa sisään,
ja talon-mies ottaa heidät vastaan laulaen värsyn eli kaksi jotain
jumalista virttä. Puhe-miehet vastaavat puoleltansa värsyn eli parin
laulamalla. Sen tehtyä ei tulijoiden vielä anneta rauhassa olla, sillä
rahvas kysyy nyt heiltä _tie-kirjaa_ eli passia. Puhe-miehet antavat
heille jonkun paperin, olipa se mikä tahaan. Rahvas, joka siitä on
lukevinaan, loruaa kaikenlaista muka näistä matka-miehistä, ja tässä ei
taas sanota puututtavan hävittömiä juoruja tie-kirjan lukijoilta. Sitten
tuovat morsiamen sauva ja niin monta muuta naista, kuin sulhasia on,
näille tyhjän kapan (kiulun) kullenkin, jossa on nästyykki päällä.
Sulhaset ottavat nästyykin ja panevat kappaan rahaa, mikä mitenkin,
jotka rahat jäävät morsiamelle. Syötyä sitten käydään tanssimaan, ja
näin menee koko yö ilossa ja riemussa. Häihin keräytyy tavallisesti
paljon rahvasta _kuokkimaan_, joita kuokkavieraitakin tapa vaatii edes
kerran syöttämään. Nämä laulavat nuorelle parikunnalle mikä hyvää, mikä
pahaa, enimmän kuitenkin jälkimäistä, ja usein koskevat laulajien
kuokka-sanat niin kipeästi laulettuun eli hänen heimolaisiinsa, että
ilosta erotaan tappelulla. -- Maanantai-aamuna ottaa sulhanen saaliinsa
omaksensa, ja morsiamen puolesta lähtevät kaaset ja hänen lähimäisiä
sukulaisiansa noude-miehinä häntä uuteen kotiinsa saattamaan. Täällä on
vastaan-otto, tie-kirjan kysyminen ja kaikki muut käytökset aivan
samanlaiset kuin sulhasenkin tullessa morsiamen kotiin. Yön tullen
saatetaan nuori parikunta "tupaseen" eli aittaan (jota paikoin myös
kutsutaan "huoneheksi") makaamaan. Siellä annetaan heidän olla noin pari
tuntia ja sitten viedään heille sinne ruoka. Vielä jonkun puoli tuntia
saavat he olla kahden kesken, vaan nyt menevät kaaset ja _hunnuttavat_
morsiamen, näin tehden hänen täydeksi vaimoksi. Morsiamen nimeä hän
kantaa kuitenkin vielä nuorikkonakin hyvän aikaa, muutamissa paikoin
Inkerin-maalla aina siksi, kunne anoppi kuolee ja hän saapi emännyyden
käteensä. Hunnun saatuansa tulee morsian tupaan, ja laulettua taas
jotakuta jumalista käydään syömään, jonka perästä ne lahjat, mitkä
morsian susimassa käydessänsä on saanut, "lauletaan tupaan". Nämä ovat
enimmin nästyykkiä, kintaita, esi-liinoja ja muita semmoisia. Morsiamen
veli eli joku muu heimolainen jakaa ne hää-väelle sillä keinoin, että
huutaa suku-nimeltään jokaisen, jonka luullaan kykenevän lahjaa vastaan
ottamaan, sillä siitä on raha annettava. Sulhasen isä, veljet ja sisaret
saavat, niinkuin muuallakin on tavallista, antimiksi paidan, josta
heidän myös täytyy antaa morsiamelle rahaa, ja enemmän kuin muiden.
Morsiamen noude-miehet saavat hyvät nästyykit, vaan nekin antavat
enemmän rahaa kuin muut vieraat. Lahjukset kuin ovat jaetut, käydään
sitten syömään, juomaan, tanssimaan ja kaikella tavalla iloa tekemään.
Seuraavana aamuna syötäessä viimeistä atriaa, joka pitää olla
muna-maitoa ja talkkunaa, ajetaan vaivaisen-rahaa, joka annetaan kirkon
kassaan ja ilmoitetaan tulevana pyhänä saarnas-tuolilta. Niille
noude-miehille, jotka ovat morsianta auttaneet hänen ompeluksissansa,
tavallisesti hänen lapsuuden-ystäviänsä, annetaan pois-lähtiessä
hää-ravinnoita kanssa niinkuin leipää, lihaa, putelli viinaa j.n.e. Nämä
kuin tulevat koti-kyläänsä, josta morsiankin on, menevät iltaisella
morsiamen kotitaloon, johon kylän nuori rahvas keräytyy, ja tässä
pidetään näistä tuomisista vielä pienet pidot. Tätä kutsutaan
_kurikoilla käymiseksi_. Ja häät sekä niitä seuranneet ilot ja pidot
päättyvätkin tähän.

V. Rahvas.
Monista tässä mainitsemattomista syistä ei rahvaan ulkonainen tila ole
kiitettävä. Paitse Kivennapaa, joka kuuluu Rajajoen kiväärti-pajan alle
ja jolla on hyvin huokeat verot, ja poisluettua vähäinen osa Valkjärveä
ja Sakkulaa, jotka ovat tavallista kruunun maata, ovat Viipurin läänin
koilliset pitäjät herrojen alustaa. Talonpojat ovat heidän lampuotiansa,
jotka voisniekka eli pehtori, jos liian huolimattomasti tilaansa
hoitavat eli muuten rikkovat hänen mielensä, voipi ilman lähtöpäivättä
luovuttaa maasta. Tähän epä-vakaiseen oloon ovat talonpojat itset
syy-päät. Sillä joku aika takaperin tahtoivat sekä isännät että
esi-valta saada heidät kontrahdin tekoon, jonka kautta he määrättyä
veroa vastaan olisivat edes kontrahdissa määrätyn pitemmän tahi lyhemmän
ajan olleet tiloillansa pysyväiset. Vaan onnettomat epäluulot
villitsivät rahvaan niin, että kontrahtia ei uskaltanut tehdä kuin hyvin
harvat, ja yleinen epäluuloisuus tätä vastaan oli ollut niin suuri, että
kontrahdin tehneiltä perheet pakenivat metsiin ja jättivät
perheen-miehen yksinänsä talossa istumaan. Arvattavasti on kontrahdin
pelko nyt jo paljon asettunut, kuin on keritty nähdä, että siitä sen
tehneillä ei ole ollut vahinkoa, vaan suuri hyöty. Jos siis moni
talonpoika nyt jo on katunut silloista tuhmuuttansa ja olisi valmis
kontrahdin tekoon, niin pitivät he tällöin parempana entiseen
epä-vakaisuuteensa jäämisen. Ja tässä onkin täkäläisen talonpojan
elämässä nähtävän huolimattomuuden, laiskuuden ja ventouden juuri. Sillä
arvellen: mitä minä huolin niin paljon työtä panna maahan, josta
kukaties huomenna olen poisluovutettu! laiminlyöpi hän maanviljelyksen
ja heittäytyy muille helpommille elatus-keinoille. Juuri samasta syystä
ei hän rakenna kartanoansakaan, vaan rypee esi-isien aikaan tehdyissä,
maahan kaatuvissa tuvan-töllissä, joihin hän ei paljon saa nauttiakseen
edes ilman saatavaa Jumalan valoakaan, sillä lasit ovat harvoissa
paikoin isommat nelis-nurkkaista puolta kyynärää, enimmäksi osaksi
paljoa pienemmät. Tämmöisessä hämärässä elettäessä hyöstyy
siivottomuuskin sanomattoman hyvästi, eikä lienekään Suomessa missään
niin siistitöintä kansaa kuin tämän puolen rahvas on. Porsaat, kukot ja
kanat liikkuvat, kuin perheen jäsenet konsanansakin, tuvassa
valloillansa. Eikä se emäntätä hämmästytä yhtään, jos kukko minkä tekisi
taikina-saaviinkin, jolla on samoin kuin pöydällä eli penkkilöillä
alinomainen paikkansa tuvassa, nim. pöydän alapäässä. Siinä pidetään
sitä eli sen kantta vielä joka-päiväisenä pöytänäkin, joten se
arvattavasti nuolautuu ja pinttyy ympärillä istujien likaisista jaloista
ja vaatteista niin paksuun tahrakkaan, että liasta ulko-puolelta milt'ei
voisi lastuja vuolla.
Syrjä-elatuskeinot ovat monenlaiset. Maan-viljelyksen eli pikemmin
karjanhoidon etuihin lienee kuitenkin vielä se luettava, että täältä
vedetään Pietariin vasikkoja, porsaita, kanoja, kananmunia ja
raja-pitäjistä maitoakin sekä "liyhkiä" eli päällistä; jälkimäistä niin
tarkkaan, että monin paikoin ei löydä voin-murua koko kylästä. Tämä
kauppa tuottaisi suuren edun rahvaalle, jos sitä oikein osattaisiin
hallita. Vaan hyvin arvaa jokainen, että yleinen köyhyys ei anna aikaa
eikä varaa syöttää teurastettavia eläimiä niin, eli pitää
maito-tuottavia siinä korjuussa, että niistä olisi pantavaa semmoisten
pöydälle, jotka kalliimman hinnan maksavat. Sen ohessa harjoitetaan
tässä kaupassa kaikenlaista pettuutta, joka kaikki yhteisesti tekee,
että ostaja varovasti käypi näiden kanssa kauppaan ja polkee hinnan niin
alas kuin suinkin voipi.
Muuan elatus-keino, jota Valkjärveläiset olletikin harjoittavat, on
_rätin keruu_. Minä satuin näkemään tämmöisen rätti-saksan Palkealan
kylässä Raudulla. Hänellä oli vähän saippuata, nauhaa ja muuta pientä
tavaraa kirstussa, jota hän antoi ämmille rätistä. Hän luki
rätti-puudasta vaan 15 eli 20 kop. hop., ja tavarana hinnan antaen sai
hän sen arvattavasti vielä huokeammasta. Tämmöiset kerääjät myövät tämän
tavaran sitten rajan takana oleviin paperi-ruukkiin suurella edulla, ja
jotakuta viikkokautta myöhemmin käydessämme semmoisessa tehtaassa
Valkeasaaren seurakunnassa kuulimme rätti-puudasta siiloin maksettavan
80 kop. hop.
Yleinen työ keväällä maan sulettua ja ennen kiireempiä töitä on _parkin
kiskominen_. Tänä vuonna kuului parkilla kumminkin olevan huono hinta
Pietarissa, johon sitä vedetään, eikä kuormalta saatavan juuri päälle 6
hopearuplan, joka ei suinkaan ole iso hinta, kuin muistelemme, mikä työ
parkkia on kiskoessa raalla kevät-ilmalla metsässä ja sitten vetäessä 10
ja 12 peninkulman päästä kauppa-paikkaan.
Paljoa varmempi ja myöskin paljoa isompi rahan tulo on näiden pitäjien
rahvaalla niin-kutsuttujen _ruunun-lasten elättämisestä_. Pietarissa
löytyy nim. suuri löytö-lasten huone, ja tästä annetaan lapsia
talonpoikain elättää sekä Venäjän että Suomen puolelle. Kuin talonpojan
vaimo on tehnyt lapsen, menee hän niin pian kuin voimat myöten-antavat
Pietariin ja annaksen mainittuun löytö-lasten huoneesen imettäjäksi.
Täällä on hän 3 eli 4 viikkoa, saapi ruuan ja hyvän palkan, noin 30 tahi
35 kop. hop. päivältä, ja lapsi, jota hän siellä on imettänyt, annetaan
sitten hänelle kotiin hoidettavaksi. Lapsien elatuksesta maksetaan
kymmenenteen vuoteen asti 1 rupl. 50 kop. ja sitä vanhemmista 1 rupl.
hop. kuukaudelta. Vaan ne pitääkin sitten hyvästi ruokkia, ja
varsinaiset virkamiehet ovat säätyt kahdesti kuukaudessa pitämään
niinkutsuttua "motrua" eli katselmusta, tokko lapset ovat terveet ja
puhtaat, ja jos kuka hänelle annettua lasta ei ole hyvästi hoitanut,
otetaan se häneltä pois. Arvattavasti tästä on suuri rahan tuloksi
maalle, sillä ainoastaan Raudun pienoisessa pitäjässä arveli kirkkoherra
elätettävän noin 800 kappaletta näitä isättömiä lapsia. Mutta kuinkas
käypi omille lapsille, jotka äiti voiton pyynnön tähden heti synnytettyä
jättää vieraan varaan, sarvella imetettäviksi, ja joiden lihavuudesta ja
puhdasna pitämisestä ei tarvitse vastata kellenkään "motru-herralle",
kellä oma-tunto ei motrua pidä? Tätä kysymystä on tässä vaikea vastata;
se kuitenkin on varma ja toden-peräinen asia, että täällä kuolee
mahdottoman paljo pieniä lapsia, ja että väki-luku muutamin paikoin,
esim. Raudulla, juuri sen (ei muuttojen eikä muun) kautta, on viimeisinä