Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 05

nimeensä katsoen, pesän, josta moni tosin olisi voinut päättää häntä
harakaksi, vaan joka kumminkin oli tyhjää parempi. Moni olisi herra
Vogel'in siassa ollut tyytyväinen tähän onneen, vaan niin ei hän. Vaikka
hän oli selvä venäläinen, vaikka äitin-kielensäkin oli jo niin
unhottanut, että puhui sitä sangen huonosti, ei hän koskaan voinut
unhottaa kotoansa, niinkuin useampi hänen maan-miehistänsä tekee, vaan
ikävöitsi suuresti sinne takaisin. Aina kuin joku matkalainen läksi
hänen tyköänsä Pietariin päin, istui hän kauan aikaa portaillansa
kallella päin, ja kiitti onnelliseksi sitä, joka pääsi "Europaan," joka
herra Vogel'in mielestä alkoi Pietarissa. Näinä surullisina hetkinä
valitti hän omaa kohtaloansa, joka oli sitonut hänen Savodoille ja katui
suuresti, ett'ei ollut edes Suomeen jäänyt, jossa rahvas hänestä oli
ollut niin hyvää, katui sitä enemmin, kuin minulta kuuli, että muutamat
hänen entisistä työ-kumppalistansa Helsingissä, jotka nimitti, olivat
leiponeet itsensä mahtaviksi porvareiksi ja suurten talojen isänniksi,
jonka onnen muka hänkin varmaan olisi käsittänyt, jos olisi ollut älyä
sinne jäädä. Tätä herra Vogel'in tyytymättömyyttä nykyiseen tilaansa
elättivät hänen veljeltänsä Mecklenburg-Strelitz'istä useasti tulevat
kirjat. Tämä veli, perinyt heidän isänsä hevois-kaupan, oli laajentanut
sen ja ulko-arvossa niin kohonnut, että muka oli ruhtinallinen
talli-mestari ja että hänellä joka viikko kävi vierasna maan ensimäinen
ministeri, vieläpä toisinaan perintö-ruhtinaskin. Tähän korkeuteen oli
nyt ovi avoinna Savodojenkin Vogel'illa, sillä se kaikessa muussa
onnellinen mies oli lapsitoin, ja kirjoissansa lupasi hän ottaa veljensä
pojan otto-pojaksi ja perilliseksensä, jos tämä perheinensä tulisi
takaisin koti-maahan. Kiihoittaaksensa meidän Vogel'in muuttohalua oli
veli myös kirjoittanut, kuinka hän varsin alkaen veljeänsä vasten oli
ruvennut säästämään viiniä, ja kuinka hänen kellarissansa jo löytyi
neljä sataa putellia vanhaa viiniä veljen juoda tuliaisiansa. Herra
Vogel'in kiihko päästäksensä Savodoilta ei näin muodoin ollutkaan
ihmeteltävä, sillä tässä paikassa ei hän ukko-parka ollut maistanut
märkääkään kelvollista, saatikka puhdasta, sekoittamatointa viiniä. Entä
sitten kotimaan olut! entäs sen soitot, sen tanssit ja muut huvitukset,
joita herra Vogel täällä ei koskaan ollut nauttinut, vaikka kyllä oli
kuusi vuotta peräkkäin istunut ensimäisenä jäsennä kaupungin duumassa
(magistratissa). Mutta kuinka päästä, sillä hän oli kahtalaisesti
sidottu Savodoihin? Hän oli nainut Venakon, ja nainut Venakon, jolla oli
talo. Jospa rakkaudenkin voimaan voi sen verran luottaa, että se vetäisi
vaimon miehensä kanssa vieraasen maahan, jossa kieli, usko, tavat olivat
hänelle aivan oudot, niin ei taloa kuitenkaan voinut telegalle nostaa,
niinkuin sen pienen Venakon. Ja taloansa oli Herra Vogel jo kaupinnut
kokonaisen vuoden, vaan turhaan. Juuri minun pois-lähtiessäni ilmautui
viimein ostaja, he syntyivät hinnoilla, ja jo tänä syksynä lentää herra
Vogel muiden matka-lintujen kanssa ilolla ja riemulla takaisin
koti-maahansa, vieden muassansa siitä onnesta, jota hänen nuori mielensä
sieltä lähtiessä niin hohtavilla karvoilla oli kuvastellut täällä
tavattavan, ei paljon muuta kuin poikansa ja pienen Venakkonsa. Herra
Vogel'in elämä-kerta kuvaa monen muunkin, varsinkin Suomalaisten, onnen
etsimistä tässä maassa.
Mutta jo arvellet: näin emme pääse koskaan matkalle, lorutessasi herra
Vogel'ista ja hänen suruistansa ja iloistansa. Tosi kyllä, mutta
Savodojen kaupungissa ei löydykään paljo muuta merkillisyyttä
matkalaisen kertoa kuin herra Vogel, joka myös nyt eroaa siitä. Vaan
leikkiä puhumatta on tässä kaupungissa vielä kaksi muutakin
merkillisyyttä. Ensinkin tykki-tehdas. Kaupungin läpi juoksevan pienen
joen eli puron varrelta tyynessä laaksossa on tämä paikka, jossa sodan
kauheimmat kalut tehdään. Jos tässä yhdeltä puolen on huvittava nähdä
esim. kuinka sisus siihen rauta-pölkkyyn, josta tykki syntyy, ihmisen
taidosta leikkautuu melkein yhtä keveästi kuin puuhun, on toiselta
puolen surkea katsoa, millä taidolla, ahkeruudella ja tyynellä mielellä
työ-miehet esim. taputtelevat kiini sen rauta-peltisääryn, jossa ne
hirmuiset kartessit lykätään tykin sisään, ja joissa kussakin on
kukaties sadoille loppunsa. Tehtaan pihalla seisoo pieni katos aituuksen
kanssa, jonka sisässä löytyy kaksi tykkiä, säilytetyt muistoksi keisari
Aleksanteri Ensimäisen käymisestä tehtaassa. Näistä on toinen
muistollinen sen tähden, että keisari vähän aikaa oma-kätisesti teki
työtä sen silityksessä, ollen se kohta tykin pintaa, jota hän takoi, nyt
hopea-lastoilla merkitty, toinen taas on merkillinen sen vuoksi, että se
valettiin keikarin iäsna-ollessa ja sai nimeksensä: _Pacificator
Europae_.[5] Toinen rauhallisempi merkillisyys Savodoilla on se kaunis
kaupungin puisto tykkitehtaan ja Oniegan välillä kahden puolen mainittua
puroa, jonka kiitokseksi lienee kyllä, jos sanomme, että se vetäisi
vertoja Helsingin yhteiselle puutarhalle, jos vaan olisi vähän suurempi
ja jos nim. siinä löytyisi mitään, joka olisi sinne-päinkään kuin
Kaisaniemi.
Ja nyt emme enää voi Savodoilta mitään kertomisen arvoista löytää, jonka
tähden olemme valmiit lähtemään matkalle, Vepsäläisten, Lyydikköjen eli
pohjais-Tschuudein kieltä kuuntelemaan. Näiden piiri alkaa noin 30
virstan päässä Savodoilta etelään päin pitkin Oniegan rantaa, jossa
_Schoksu_ (eli _Schoksa_, niinkuin edellisessä kirjassani kirjoitin) on
ensimäinen heidän seurakuntansa. Seuraavat neljä seurakuntaa ovat ilman
sitä samaa kansaa: _Scholtdjärv, Kalaig eli Kalajeg ja Himjeg_, kaikki
neljä Oniegan rannalla, ja _Mägi_, oleva vaan puolella Scholtdjärvestä.
Viimeiset tschuudilaiset talot etelään päin tässä ryhmässä ovat noin 15
virstaa Syväriltä, ja niinkuin Syvärin länsi-päässäkin jo löytyy
ummikkovenälaisiä tämän joen pohjais-puolella, niin elää niitä sen
itäisenkin pään pohjoispuolella noin parin kolmen kylän paksuudelta.
Tschuudit itset kutsuvat kieltänsä Lyydin kieleksi, vaan Karjalaiset
pohjais-puolella Savodoja sanovat sitä Schoksun-kieleksi, varmaan
sentähden, että Schoksu on heihin päin ensimäinen lyydikkö-seurakunta.
Mitä tämä sana Schoksu merkitsee, en ole voinut selittää; samoin en
ymmärrä nimeä Himjeg, jonka jälkimäinen tavut on suomalainen sana
_joki_; nimet Kalajeg ja Mägi selittävät itset itsensä, jota vastaan
Scholt-djärv on suomeksi _Soutujärvi_, sillä _scholdan, scholdta_ on
suomen-kielinen sana: soudan, soutaa.
Viimeksi mainitun seurakunnan kirkolla otin minä olo-paikkani, osittain
sen tähden, että se on juuri keskellä ryhmää ja kieli siinä
toivottavasti piti olla puhtainta, osittain senkin vuoksi, että
Savodoilla ollessani olin saanut muutamia sen talon-pojista tuttavikseni
ja erään kanssa jo korttteristakin hänen tykönänsä sopinut. Tultuani
kylään rupesi hän vielä, arvattavasti hyvästä palkasta, kielensäkin
selittäjäksi minulle ja sainkin hänestä sangen hyvän apu-miehen, sillä
hän osasi kirjoittaa ja oli hyvin selvä venäjän kielessä. Tämän kielen
yhtäläisyys sen murteen kanssa, jonka Lönnrot on tutkinut ja selittää
väitöksessänsä, on suurempi kuin voisi toivoakaan, muistaessa, että
näiden murretten väliä on enemmän kuin 200 virstaa. Kumpikin
lyydikkö-ryhmä, tämä Oniegan rannalla ja se etelään päin
Lotina-Pellolta, jossa Lönnrot teki tutkintonsa, ovat siis aivan yhtä
kansaa. Mutta kuinka se muuten niin tarkka Sjögren voi päättää tämän
kansan ja Inkerin-maalla elävien Vatjalaisten heimolaisuutta niin
suureksi, että heille antoi yhteisen nimenkin, sitä on vaikea ymmärtää,
sillä kielet todistavat toista. Epäilemättä on Lyydin ja Vadjan kielten
välillä suurempi heimolaisuus kuin esim. Lyydin ja Karjalan kielen,
koska molemmat ynnä Virolaisten ja Suomen Hämäläisten kanssa kuuluvat
Jäämien eli Hämäläisten kansakuntaan, jonka kieli niin monessa kohdassa
merkillisesti eroitaksen Karjalaisten lavea-piirisestä murteesta. Vaan
joka Vadjan kielen on tarkemmin tutkinut, on pian havaitseva, että sen
yhtäläisyys Viron kielen kanssa on paljoa suurempi kuin yhtäläisyys
Lyydin kanssa, ja että sen syystä voipi kutsua vaan Viron kielen
murteeksi. Jos emme eri kieleksi lue Liivin kieltä, joka näyttääkin
olleen ainoastaan vanhempi muoto Viron kielestä, niin tulee näitä
Jäämiläisiä sisaruksia vaan kolme, nim. Virolaiset, Lyydiköt ja Suomen
Hämäläiset, joiden jälkimäisten kielestä kuitenkin Karjalaisuus on
kuluttanut pois monta tämän heimokunnan yhteistä tunnusmerkkiä.
Tschuudin nimi, jos tätä vieras-kielistä nimitystä vielä tarvittanee
suomalaisessa kansa-tieteessä, on siis ulotettava Virolaisiinkin, sitä
enemmän, koska Venäjän vanhoissa aika-kirjoissa heitäkin useasti
mainitaan sillä nimellä, koska esim. Peipuksen järveä venäjän kielellä
vielä nytkin kutsutaan Tschuudin järveksi (tschudskoe osero), jota nimeä
se ei voinut saada Lyydiköistä eikä Vatjalaisista, sen ympäri asujista,
-- ja koska se haukkuma-nimisin, _tschuhonets, tschuhná_, jolla
Venäläiset kunnioittavat Suomalaisia kansoja, ja joka tschuudin nimen
kanssa nähtävästi on heimoa, kaikkein tuntijoiden lauseita myöten
enemmän käytetään Virolaisista kuin Suomalaisista.
Kieli-tutkinnollisista saaliistani Soutojärvellä en tässä uskalla
lavealta puhua, sillä ne ovat vaan kuivaa kielioppia eli vielä kuivempia
sana-luetteloja. Lauluja Lyydin kielellä en saanut sanaakaan, sentähden
että niitä ei löytynyt. Rahvas täällä "pajattaa" kyllä sekä pyhänä että
arkena, sekä työssä että jouten, vaan laulut ovat venäjän-kielisiä,
elikkä pikemmin samanlaista venäjätä kuin ruotsin kieli on meillä esim.
laulussa: _hyökä perjo, juuppa taala_ j.n.e., sillä laulajista eivät
puoletkaan ymmärrä venäjän kielestä muuta kuin tavallisimmat
joka-päiväiset puheet, eivätkä voi selittää, mitä laulussa laulavat.
Loihdutkaan eivät täällä ole runon puvussa, vaan pahan-päiväistä
sopotusta, Venäläisiltä opittua, jota kernaammin luetaan venäjäksi kuin
lyydiksi. Tämän lauluttomuuden päättänee moni tulleen siitä, että
venäläisyys jo liiaksi on painanut kansan omaa hengettä ja pakoittanut
sen omat kieli-kaunistuksensa unohtamaan. Vaan vanhat sekä miehet että
naiset kertoivat venäjäksi lauletun jo heidänkin nuoruudessansa eikä
sanoneet kuulleensa, että koskaan olisi lyydiksi laulettu. Sen ohessa
pitää muistoamme, että venäläisyys täällä ei ole saanut paljon suurempaa
voittoa kansassa kuin esim. vähää pohjaisempana elävissä Karjalaisissa,
ja näiden seassa kaikuu vielä Kalevalan runo, vaikuttavat vielä isiltä
perityt loihdut alku-peräisessä täyteläisyydessänsä. Tästä voisi
päättää, että Lyydilöillä oma-kielistä laulua ei ole ollut koskaan, ja
kielen rakennuskin on senkaltainen, että sitä ei voi eikä ole voitu
käyttää runoksi, semmoiseksi, jona runo nyt löytyy kielessämme.
Näytteeksi tästä murteesta kirjoitin kuitenkin muutamia mainituista
loitsuista ja hankin käännöksiä eräistä Venäjänkielisistä saduista ja
samasta Mattheuksen evankeliumin 6:sta luvusta, joka löytyy Lönnrot'in
väitelmässä, käännettynä tämän kielen siihen murteesen, jota hän tutki.
Nämä käännökset valmistuivat sillä tavalla, että apu-mieheni ensin
itseksensä käänsi ne ja venäjän kirjoituksella kirjoitti käännöksensä,
jonka hän sitten luki minulle, ja minä, hänen avullansa parannellen
itse-kutakin kohtaa, jossa käännös mielestäni ei ollut hyvä, sen
kirjoitin ylös omaan kirjoitustapaani. -- Kielen puheina ollessa en
malta olla mainitsematta erästä huvittavaista seikkaa, jonka löysin
tässä murteessa. Jokainen tietää, että Suomen kielissä ei tähän asti ole
löydetty omituista sanaa sille ajatuksen kohdalle, jota nyt merkitään
vieras-kielisillä sanoilla: _herra, baarina, saks_ j.n.e., josta on
päätetty Suomalaisilla, ennen vierasten herrojen tuloa heidän maihinsa,
ei herroja löytyneenkään. Tässä on erehdytty suuresti, sillä päällikköjä
ja niinmuodoin herroja mahtoi kuitenkin niillä kansoilla olla, jotka
satoja vuosia tekivät vasta-rintaa voimallista naapuriansa vastaan ja
useammat kerrat näiltä koko sota-joukot maahan leikkasivat, niinkuin
Virolaisten maassansa ja Lyydikköjen Valget-järven (Bjelo-oseron)
tienoilla tiedetään tehneen. Nämä jälkimäiset ovatkin kielessänsä
säilyttäneet herruuden alku-peräisen nimen, joka lyydiksi on kuhm,
_kuhmun_ eli suomeksi: kuhmu. -- "Kuhmu?" sanonet sinä, "sillä sanalla
on aivan toinen merkitys Suomen kielessä, jonka kaikki tietävät, sillä
kellä ei ole edes kerran eläessänsä ollut kuhmua otsassa." -- Elähän
hätäile, veli-kulta. Suomalaisten herrat voivat ennen olla yhdenlaisia
kuin kaiken muun maailman herrat, joten sana kuhmu heidän itsenäisinä
ollessaan voi merkitä sekä herroja että herrojen lahjoja, noita
otsa-paisumia, eli toisin selittäen, vierasten tultua maahan piti näitä
kutsua heidän omalla nimityksellänsä _herroiksi, saksoiksi_ j.n.e.,
joten oma-kielinen sana laveammassa merkityksessänsä Virolaisilta ja
Suomalaisilta unohtui, eli muuttui merkitsemään vaan sitä, jota herrat
tavallisesti jättivät heidän vähä-ymmärtäväisiin otsiinsa. Tämmöiset
muutokset sanojen merkityksissä ovat hyvin tavalliset kaikissa kielissä,
eikä ensinkään oudot sille, joka kieliä tarkemmin on tutkinut. Vaan ei
vähäinen ole minun iloni, joka tämän sanan ensimäiseksi löysin, ja tämä
löytö lienee minulle vasta maailmassa antava sian _Suomen Muistettavien
Miesten_ kokouksessa, sillä moni näkyy pääsevän siihen paljoa
vähemmästäkin.
Enentääkseni edes yhdellä alku-peräisellä suomalaisella nimellä
maa-tiedettämme mainitsen tässä, että Oniegan merta lyydiksi kutsutaan:
_Änine, Änischen, s.o. Ääninen_, koska suomalainen sana _ääni_ lyydiksi
on: _än, änen_. Tämmöisiä omaisuuden-sanovia nimiä ovat vanhat
Suomalaiset useastikin antaneet järville, niinkuin esim. _Pielinen,
Hyytiäinen_ j.n.e. Niin tiedetään Laatokan merta ennen mainitun
Aldogaksi, joka nimi, niinkuin Sjögren muistuttaa, silmin-nähtävästi on
suomalainen sana _Aallokas_, ja epäilemättä kuului tämä sana vanhoina
aikoina: _Aldogas_, siitä vähällä muutoksella muuttuen _Ladogaksi_. Nimi
Oniega taas, jolla tätä järveä nyt kaikissa maa-tieteissä mainitaan, on
vaan venäläinen väännös nimestä Änine elikkä Äninse, joten se tarkoin
lyydin kieltä myöten on kirjoitettava. Luonnon mukaan sopivampaa nimeä
eipä olisikaan antaa tälle järvelle kuin Ääninen on, sillä pohjais- eli
itätuuli kuin velloo sen aavaa pintaa, niin kuuluu järven "ääni"
ikäskuin suuren kosken pauhina monen virstan päähän rannasta. Silloin ei
ole alusten hyvä olla sen pettävällä selällä, ja harvoin laskee se
tämmöisissä tiloissa purjehtijata muuhun haminaan kuin omaan pohjaansa.
Mutta purjehtija Äänisellä onkin harvinainen näkö, varsinkin sitten
edellä-mainitun uuden kanavan valmistumista. Syvärin suun ja Savodojen
kaupungin välillä kulkee kesässä noin pari kolme kymmentä alusta, joku
menee ehkä myös Poventsankin kaupunkiin Äänisen pohjais-päässä, samoin
joitakuita aluksia sen itärannoille, ja siinä on kaikki sen merenkulku.
Jos tähän lisäämme, että se tyynenä ollessansa huokuu kylmää ja sumua
ympäri olevalle maalle, niin näemme että Ääninen on sangen kolkko järvi,
ehkä kyllä, länsi-tuulen liekuttaessa sen vettä, se voipi ottaa
semmoisenkin taivaan-sinisen kullalla tähditellyn puvun päällensä, että
sen katsomisesta ei tahdo kylläänsä saada.
Rahvas Äänisen rannalla, minkä minä sitä olen nähnyt, elää leivän
puolesta hyvin hyvästi, paremmin kuin rahvas useammassa osassa
Suomenmaata, vaikka se ei näy tekevän puoltakaan sen vertaa työtä kuin
Suomen rahvas. Mistä tulee siis tämä rikkaus? Minun yksin-kertainen
ajatukseni on se, että paitse sota-miehen tekoa tällä rahvaalla on
paljoa keveämmät ulos-teot kuin suomalaisella, kruunun talon-poika
Venäjällä on kokonansa toinen mies toinen herrojen alustalainen.
Verojensa suoritettua nauttii hän ansionsa rauhassa, rakentaa itsellensä
ylpeät talot monien tupien ja kammarien kanssa, joiden seinämät
välkkävät kalliista pyhäin-kuvista, tee- ja kahvi-kattiloista j.n.e.
Vaimonsa pukee hän monesti silkkiin, vaan aina hohtavan punaisiin eli
keltaisiin vaatteihin, itsensä hienoin kauhtanoihin eli hyviin turkkiin.
Ja jos työ kotona ei anna kaikkea tätä, lähtee hän muuanne onneansa
koettamaan, tavallisimmasti Pietariin. Niin käyvät esim. tämän
Soutujärven ja sen ympäristön miehet kiven-hakkaajina työtä tekemässä
ympäri Venäjän maata, missä vaan kruunu mitä rakennuttaa. Moni kivi
Sevastopol'in ja Kronstadt'in muureissa on heidän silittämänsä, useammat
patterit Itä-meren rannoilla heidän tekemänsä, niinkuin esim. patterit
Helsingissä ja sen tienoilla, joiden tekijöitä, kotoisin Äänisen
rannalta, lienee siellä vielä nytkin. Kerättyänsä hyvät rahasummat
palaavat he kotiin niitä perheinensä syömään. Mutta rahan kanssa tuovat
he muassansa myös paljo koiruutta, irstaisia tapoja ja rahan ahneutta.
Tämmöinen Pietarissa eli muualla kävelyllä elänyt mies myöpi rahasta
kaikki, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, oman autuutensakin, sen niin
monta tuhatta kertaa muutaman kopeikan edestä turhaan vannottuansa.
Hänen rientonsa alku ja loppu on raha, aina vaan raha eli muu toisen
omaisuus, saipa sen sitten miten hyvänsä. Hän ei häpeä pyytäessänsä,
vaikka hän olisi kuinka rikas. Niin tuli esim. Soutojärvellä sen tienoon
starschina (kylän-mies) eräsnä aamuna minun tyköni ja valitti eileisestä
praasnikasta eräässä naapuri-kylässä päähänsä jääneen hirmuisen
pohmelon, eikä tiennyt kuin sitä parantaa voi. Samalla kutsui hän minut
vieraiksi luoksensa muutamien viikkojen perästä tulevalle praasnikalle
heidän kylässänsä, sillä hän eli eräässä toisessa kylässä ja oli nyt
Soutojärvellä viran toimituksissa. Minä kiitin kutsumuksesta, joka
nähtävästi ei ollut sen sydämellisempi kuin että minun siitä olisi
pitänyt auttaa häntä päänsä parannuksessa. Tätä jälkimäistä tarkoitusta
en kuitenkaan ollut ymmärtävinäni ja viimein ilmoitti hän sen suorilla
sanoilla, pyytäen minulta kymmenkopeikaista viinaan. "Kuinka", vastasin
minä, "ilkeät sinä, joka olet koko tienoon rikkaimmia miehiä, tulla niin
vähää toiselta pyytämään! Olisit eilen juonut vähemmän, niin olisi
pääsikin terve, ja ilman sitä paranee se paremmin siten, että menet ja
uit Äänisessä kuin että nyt uudestaan rupeat viinaa juomaan". --
Suomessa matkatessasi kuin taloon tultuasi panet tupakan ja puhetta
paremmin liikkeelle saadaksesi tarjoot kukkarosi talon-miehenkin panna
piippuunsa, kainustelee hän sitä vastaan-ottaessansa, lausuen, että
matka-miehen varat kuluvat matkalla ilmankin että toiset auttavat häntä
niitä nauttimassa, ja muka pikemmin hänen velvollisuutensa olevan
vieraalle tarjota. Vasta lausuttuasi että sinun tupakkasi on kartuusia
rohkenee hän niitä piipun ottamaan, vaan tarjoaa hyvällä sydämellä vähän
ajan perästä oman massinsa maistaaksesi koti-kasvuisia maa-tupakuita.
Aivan toisin olivat Soutojärveläiset. Havaittuansa että minulla löytyi
kesän varat tupakkaa ja sikaria rupesivat he niitä lappamaan minulta
mikä milläkin aiheella, millä oli rinta kipeä, millä vatsan-vääntäjä,
johon muu ei ollut hyvä kuin tupakka, millä mikin, ja eräs naapuri, joka
oli käynyt luonani "istumassa", joka kerta sitä toimittaen minulle että
hänen sisarensa mies, pohatta kauppa-mies Savodoilla ei koskaan
juottanut hänellä siellä käydessänsä huonompaa juomaa kuin 6 hopearuplan
sampanskoita, oli pois-lähtiessäni niin rohkea että oikein kädestä
pitäen pyysi minun tupakka-varojeni loppua hänelle lahjoittamaan. "No,
mitäs minä sitten itse polttaisin?" sanoin minä. "Saathan sinä
Vosneseniessä toisia", oli hänen yhtä selvä kuin hävitöin neuvonsa. --
Täänkaltaisia ja pahempiakin tapauksia olisi minulla kyllä kertoa
ololtani Soutojärvellä, vaan nyt ei ole aikaa kirjoittaa enemmän niitä
kuin muutakaan, sillä posti-hetki lyöpi kohta. Jää siis toistaaksi
terveeksi!

Kolmas Kirja.
Helsingissä syysk. 1855.
Tämän-edellinen Suomettaressa painettu kirjani oli annettu Vosneseniestä
10 p. elok. Tässä paikassa käydessäni olin matkalla Aunuksen läänin
eteläisessä osassa, Ojatin (Ajatin) ja sen syrjä-jokien tienoissa
elävien, pohjais-Tschuudien (Lyydikköjen eli Vepsäläisten) tykö. Tänne
päästäkseni ajoin mainitusta kauppapaikasta kolme holli-väliä suurta
maan-tietä myöten Juksovitsan kylään, josta sanottiin hyvän ratas-tien
olevan aina 35 virstaa eteenpäin eli Vidlaan (ven. Vinets) asti, Ojatin
varrella. Tultuani rattailla 15 virstaa tätä tietä selitettiin kylässä,
jossa hevoisten muutto oli tapahtuva, että loppumatkankin viimeksi
mainitulle pogostalle kyllä voi rattailla kulkea, vaan koko kylässä ei
löytyvän kuin yhdet rattaat, ja ne oli kova lykky nyt saattanut Vidlaan.
Yötä oltuani kylässä ei muu tullut neuvoksi kuin ratsain matkalle
lähteminen. Koko yön-seudun arvelin laatuun ja toiseen, kuinka kapineeni
kulettaisiin hevosen selässä. Niitä ei tosin ollut paljo, mutta
sinänsäkin oli niiden koko ja muoto senkaltainen, että niiden ratsain
kuletus näytti mahdottomalta. Viimeinkin luulin jo keinon keksineeni
tälle kuletukselle ja ilmoitin, kyyti-miehen tultua, sen hänelle. Hän
hylkäsi keinoni kokonansa, toi pitkän säkin, latoi kapineista puolen sen
pohjaan, toisen suuhun, jonka sitoi lujasti kiini, ja tyhjältä
keski-kohdalta pantiin nyt säkki satulalle riippumaan, johon hän itse
istui päälle. Toiselle hevoselle istuusin minä selkään. Tällä keinoin
matkasin sitten yhteensä noin 170 virstaa, eikä olekaan tätä matkaamisen
laatua moittiminen muun tähden kuin sen, että matka siten kuluu hyvin
hitaasti, sillä josko ei olisikaan sääli kapineita, jotka kiireemin
kulkien kovin pahasti hytkelevät hevosen kupeilla edes ja takaisin, niin
ei oma ruumis salli ajaa muuten kuin astuttaen, joten taas tiimassa
harvoin voi kulkea enemmän kuin viis virstaa. Jos nyt taival on kolmea
neljää kymmentä virstaa pitkä, jotka virstat vielä ovat "suden
juoksemia", jos päällisiksi päivä paistaa räkittää helteesti, eli jos
suot ovat vettyneet ja niiden malko-sillat nilput, niin arvaa jokainen,
että matkalainen kernaasti pyrkii hevosen muutto-paikkaan ja ikävöipi
niitä vähäisiä virvoituksia, joita semmoisessa voipi saada. Tämän toivon
todentamiseen täytyy hänen, kylään tultuansa, kuitenkin vielä nähdä
paljon vaivaa. Hän pyytää talon emännältä leipää, voita, maitoa ja
munia. Leipää on välttävätä joka paikassa ja sitä ei kielletä; mutta
mitä voihen tulee, niin on Venäläisten voi kelvotointa Suomalaiselle,
sillä hämmennettyänsä kerman (päällisen) savi-astiassa siksi, että se on
vähä meidän voihen päin, sulattavat he tämän sekoituksen uunissa ja
valavat sen sitten suurempihin savi-astioihin, joissa se säilytetään
talven ja on näköjänsä kuin keltaista talia. Voita jos siis tahdot
venäläisessä kylässä syödä, niin pane emäntä sitä verekseltänsä tekemään
ja valmiiksi saatua suolaa se itse, sillä voihen niinkuin muuhunkin
ruokaan ei emäntä raatsi panna kallista suolaa kuin ilman nimeksi vaan.
Voin näin valmiiksi saatua käydään maitoja katsomaan. Lehmiä pidetään
tässä tienoossa niinkuin muuallakin Venäjällä tavallisesti hyvin vähä.
Se talo on jo rikas, jossa on viis lypsävää lehmää, ja ihmeinä
mainittiin erästä muka kauheata pohattaa Vidlassa, jolla oli viistoista
lehmää lypsämässä. Mutta laitumet ja heinä-maat koko Ojatin tienoossa
ovat niin hyvät, että heinä enimmäksi osaksi tehdään metsään ilman
aidoitta ja muitta, ja jo virstan päässä kylästä löytää karja samottavan
ruohon. No mikäs sitten on syynä Venäläisten huolimattomuuteen tässä
asiassa? Ne ovat paastot hänen uskossansa, jotka vierauttavat hänen
karjan tuottamista, ja toiseksi ei hänen naisensakaan osaa näitä
korjata. Maito-aittana on eteis-huone, jota myös vieras-kammarina
pidetään, ja tultuasi siihen näet peräpuolen lattiata täynnä
pienenlaisia pottuisia savesta, joiden ulko-karvan jo tekijänsä on
tehnyt niin ruskeanharmaan, ett'eivät suinkaan likaa pelkää, ja joiden
reunat ovat niin pinttyneet, sisus niin rikkoja ja karvoja täynnä, että
tähän siivottomuuteen tottumatointa sydäntäsi alkaa iloittaa ja sinä
kernaasti näistä ravinnoista olet erilläsi. Voin ja leivän lisäksi,
jotka jo olet saanut, on sinun niin-muodoin ennenkuin syömään voit
ruveta, vielä munat saatava, sillä suola-kalaa ei löydy missään ja
Venäläistä inhoittaisi syödessä kalaa näin "raaltansa", niinkuin hän
sanoo. Mutta jos emäntä jo edellisiäkin aineita antaessansa on tehnyt
esteitä ja viivytellyt, ei hän munia kysyessäsi paikalta liikahda. Niitä
ei liene talossa? Mutta kanoja kävelee tuvan lattialla, ja kukkokin. Syy
emännän viivyttelemiseen on se, että sinä, maan tapoihin tottumatoin, et
ole tietänyt vakuuttaa hänelle, maksavasi kaiken, minkä otat. Hän luulee
sinua tavalliseksi virka-mieheksi, ja ilman on hänen sääli syöttää
sinulle munia. Sanottuasi että maksat, Jumalan nimeen vannottuasi,
ett'et mitään ilmaiseksi tahdo, vieläpä rahankin hänelle edeltäpäin
käteen sysättyäsi, lähtee hän viimeinkin munia hakemaan, ja pian on
atriasi valmis. Syötyä pitää sinun, jos ei muun tähden niin herruutesi
kannattamiseksi, juoda teetä. Mutta teen-keittäjätä (samovaraa) ei löydy
kylässä kuin yksi, sillä nyt olemme sydän-maalla. Sitä menet nyt itse
sen omistajalta pyytämään, joka näin ei ilkeä sitä kieltää, ja kantaa
sen itse korttieriisi. Täällä valmistuu tee pian, ja nyt juotat
talon-rahvasta, juotat samovaran isäntää, juotat hänen naistansakin,
joka ei ole hennonut kalustansa luopua, vaan tullut sen jälessä
luoksesi, -- kaikki juotat kylläisiksi, ja juotpa vielä itsekin.
Maksettuasi talon-väellä, jotka näin muodoin ilolla ja ihmeeksensä
näkevät että valalla vahvistetun lupasi täytät, olet siis valmis
uudestaan matkalle lähtemään, vaan juuri hevosen selkään noustessasi
muistuttaa samovaran isäntä, että sinun sen pitämisestä olisi joku vähä
maksettava hänelle; muut herrat antavat siitä muka tavallisesti kaksin
riunoin, mutta sinulle, hyvälle bajarille, saa koko asia jäädä
hopea-riunasta. Senkin suoritettuasi pääset toki viimein taipalelle
lähtemään, ja hatuttomin päin toivovat nämä ystäväsi sinulle matkallasi
kaikenkaltaista siunausta ja onnea, sillä siunuustellessaan samoin kuin
kirotessansakin ei Venäläinen puutu eikä säästä sanoja.
Vidlaan tultuani tapasin täällä ensi kerran Ojatin-joen, joka niinkuin
jo edellä kirjoitin, lankee Syvärihin ja suussansa on vallan suuri joki.
Vidlan kirkko on noin keskikohdalla sen pituutta, vaan kuitenkin oli
joki nyt sydän-kesällä tässä kohden niin matala, että hevoset kahlasivat
sen poikki ja vesi ei täyttänyt hevoselle vatsaan asti. Samanlaisena
tapasin sen sitten useammissa muissakin kohdin, joissa siitä poikki
tulin kulkemaan. Venhe-kululle ja hirsien sekä puun lauttaamiselle ei
tästä joesta siis ole hyötyä muulloin kuin keväällä, jolloin se kuuluu
paisuvan hirmuisesti ja panee suuret alat alanko-maita tulvan alle.
Sjögren'in ilmoituksista tiedämme, että Lyydikköjen pesä-paikka on juuri
Ojatin ylä-puoli ja latvat, ja lyydikkö-kylät alkavatkin Vidlasta
lähtien, heti toisella puolen jokea. Näihin minä en kumminkaan
seisottunut, vaan matkasin syvemmäksi Lyydin-maahan, 20 virstaa
edellensä, Järvien (lyydiksi: Järvidje) pogostalle.
Järvissä neuvoi kylä-oikeuden piisari, jota pyysin apulaisekseni
kielen-tutkinnossa, vaan joka oli paikkakuntaan vasta tullut eikä
sanonut vielä kyllin oppineensa rahvaan kieltä, tämmöiseksi apulaiseksi
tämän seurakunnan entistä, virastansa eronnutta pappia, joka oli
syntynyt läheisessä Ladvan seurakunnassa ja sitten kaiken ikänsä elänyt
Lyydikköjen seassa, ja jonka piisari kehut osaavan paremmin näiden
kieltä kuin venäjätä. Hän sanoi hänen ei enää viitsivän käydä työssäkään
ja olevan vähän ryyppyyn menevän, jonka tähden hän muka mielellänsäkin
olisi rupeava minulle avuksi, sillä keinoin viina-rahaa ansaitaksensa.
Nämä piisarin lauseet olivat minulle mieleen, minä sanoin siis jääväni
tähän ja pian hankki hän minulle korttierinkin. Pappi, joka piisarilta
jo oli yön-seutuna saanut tietää minusta ja aikomuksestani, tuli
huomeisna aamuna, ennenkuin kukko oli kannukset ennättänyt jalkaansa
saada, minun tyköni. Hän oli pitkä, vahva mies, ja vaikka jo 63 vuoden
vanha, vielä sekä näöltä että jalalta hyvin vilkas. Hän oli ensin
palvellut ponomarina ja diakkana synnyin-paikassansa Ladvassa, jossa
hänen isänsä oli ollut pappina, ja sitten loppu-puolen ikäänsä tässä
seurakunnassa pappina. Mennä vuonna oli hän eronnut virastansa, ja
antanut sen ynnä tyttärensä kanssa eräälle vasta seminariosta päässeelle
papille, eikä sanonut henkensä elatuksesta itsellänsä suurta huolta
olevan, sillä paitse sitä, että vävy oli velvollinen häntä ja hänen