Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858 - 12

yksissä-elannon vaikuttama, ja mitä kieli-yhteyteen heidän välillänsä
tulee, niin supistuu se, tarkemmin tultua tuntemaan molemmat kielet,
vaan siksi, että Tscheremissin kielessä kyllä löytyy hyvin paljon
sanoja, jotka ovat aivan yhtäläiset vastaavien tschuvaschilaisten
sanojen kanssa, mutta että semmoiset sanat eivät ole suomalaista
peri-juurta, vaan turkkilaista (eli tatarilaista), jota koko
Tschuvaschin kielikin on, ja jonka kautta tämä yhtäläisyys on
selitettävä. Tämä seikka ei kuitenkaan kiellä jota-kuta vaikutusta
suomalaistenkin kielten puolelta viimeksi-mainitussa kielessä, jonka
osoittavat siinä löytyvät suomalais-peruiset sanat.
Tämän kielen luonteesta yleisesti voipi sanoa, että sen sointu on sangen
äänellinen ja lauseiden rakennus siinä ihmeellisen supea ja sukkela,
jotka omaisuudet ansaitseisivat paremman onnen kuin ian-kaikkisesti
kadota eli vaan säilyä jonkun kieli-opin lehtiin. Tschuvascheille emme
nim. voi ennustaa parempaa tulevaisuutta kuin niille muillenkaan
pienille kansakunnille Venäjän-maassa, jotka jo ovat hukkuneet eli
paraillaan ovat hukkumassa kuin pisara mereen. Tosin tavataan tässä
kansassa vielä harva miehen-puolikaan, joka välttävästi osaisi
valtakunnan kieltä; tosin eivät vaimon-puolet, joiden vaikutus
kansallisen kielen säilytyksessä on niin sanomattoman suuri, vielä yksi
sadasta taida sanaakaan mainittua kieltä; ja tosin on Tschuvaschien ala
yhdessä jaksossa ja he elävät niin erillänsä muista kansoista, että
heidän kylissänsä harvoin tavataan yhtäkään Venäläistä, eli jotka
tavataankin, nim. papisto ja ympäri-matkustelevat kaupitsijat,
suurimmaksi osaksi hyvästi osaavat Tschuvaschiksi puhua. Vaan tässä
onkin kaikki se, joka jonkun ajan voipi pitentää tämän kielen eloa.
Kirjallisuus, opetus ja kansan asioiden hallitseminen sen kielellä eivät
voi tulla kysymykseen. Sillä kirjallisuutta ei Tschuvaschin kielellä
löydy, ja nekin puoli-kymmentä kirjaa, jotka sillä ovat painetut, ovat
niin kelvottomasti käännetyt, että Tschuvaschi tavallisesti sanoo
_pilmästip_ (en ymmärrä), kuin mitä hänelle koetat lukea. Oppi ja opetus
tosin olisivat tarpeen, vaan niitä ei vielä kuulu, ja kuin ne kerran
tulevatkin, niin ovat ne puhuvat sitä valta-kieltä, jolla jo tähänkin
asti tehdyt opetuksen yritykset ovat tapahtuneet. Samaten ei se rahtu
lakia ja oikeuden-hallintoa, joka Tschuvaschien keskuudessa tavataan,
ole tähänkään asti puhunut heidän kieltänsä ja puhuu sitä tästä lähtien
arvattavasti vielä vähemmän. Näin ei tällä kurjalla kielellä ihmisen
katsoessa näytä olevan muuta tulevaisuutta kuin unhotuksen, ja
ynseä-mielinen voipi tätä miettiessään johtua kysymään: mitä on se
maa-ilmassa toimittanut, vai sitäkö vasten sen Luoja vaan on luonutkin,
säännöillänsä täyttämään muutamia lehtiä tarkistelevan kielen-tutkijan
säilyissä? --
Lopuksi panen tähän näytteeksi muutamia tschuvaschilaisia arvoituksia ja
yhden sadun.
Tschuvaschilaisia arvoituksia.
Yhdessä tynnörissä kahden-laista olutta? -- _Muna_.
Sillan alla keltainen ori hirnuu? -- _Olut_.
Sillan alla sota-joukko marssii? -- _Kalat jään alla_.
Uunin alla alottamatoin voi-astia? -- _Lehmän nänni_.
Kädetöin, jaloitoin, paidan pukee päällensä? -- _Tyyny_.
Kukkoa matalampi, hevoista korkeampi? -- _Satula_.
Pitempi puuta, matalampi ruohoa? -- _Tie_.
Talvella alasti, kesällä vaatteessa? -- _Puu_.
Ukko tuvassa, parta tuulessa? -- _Retikka_.
Puoli humalassa, toinen selvänä? -- _Tynnörin tappi_.
Lastu lensi tänne Kasan'ista? -- _Kampa_.
Palttina valkea, kirjat mustat? -- _Paperi ja kirjoitus_.
Pohjatoin pönttö, lihaa täynnä? -- _Sormus_.
Tatarilaisten kanssa Tscheremissit sekaisin? -- _Sekali_ (ohra ja
kaura yhteen kylvetyt).
Yksi puoli metsää, toinen puoli peltoa? -- _Turkki_.
Valkeata syö, mustaa sittuu? -- _Tuli päreessä_.
Ylös astuin, munan tein? -- _Humala_.
Tschuvaschilainen satu.
Kerran teki Tscheremissi kaskea metsään; karhu tulee hänen
tyköönsä, sanoo: "nyt syön sinun." Tscheremissi rukoilee häntä,
sanoo: "elä ohtoseni syö, rupeamme ystävyksiksi, teemme yhdessä
tähän huuhdon, kylvämme ohran, ja minulle ja sinulle tulee kylläksi
syödä." Karhu totteli häntä, ei syönyt. Tscheremissi kysyy häneltä
jakoa, sanoo: "kummanko puolen ohraa otat, latvatko vai juuret,
ohtoseni? itse otan toisen puolen, jonka jätät." Karhu vastaa:
"olkoon sinulle latvat, minä otan juuret." Niin päättivät.
Tscheremissi kylvi ohran, ohra kasvoi hyvä, leikattua otti hän
latvat, ja juuret eroitettuansa karhua vasten kantoi ne karhun
pesään, talven tultua muka karhun syödä. --Tscheremissi ohralla
elää hyvin, talvi menee ilman hädättä ja huoletta. Karhu talvella
nälästyttyänsä pesässään yrittää syömään ohran juurta, maistaa,
makua ei ole niin minkäämlaista. "Katso, Tscheremissi petti minun,"
sanoi hän, "vasta en ota juuria, otan latvat"
Kevään tultua Tscheremissi taas tekee halmetta metsään. Karhu tulee
taas hänen tyköönsä ja sanoo vihassa: "nyt täytyy sinut syödäni
menneen-vuotisesta petoksestasi." Tscheremissi sanoo: "ohto,
setäseni, kerran ystävänä oltuasi, ole vastakin ystävä, tänä kesänä
arvelen kylvää nauriin huhtaan; sinä ota osa, mikä sinulle
mieleistä on, juuret eli latvat." Karhu sanoo: "nyt et petäkään
minua enää niinkuin mennä vuonna, tänä vuonna otan itse latvat,
sinä pidä juuret."
Tscheremissi kylvää nauriin; syksyllä nauriin jouduttua, hän kokoaa
kaalikset, kaikki kantaa karhun pesään puhetta myöten, vaan nauriit
vei kotiinsa. Talven tullen alkavat kaalikset karhun pesässä
märätä; hän siinä niillä kuin rypi, alkoi itsekin märätä, ja kuin
nälissään silloin tällöin otti lehden suuhunsa, sylkäsi hän sen
ulos, kuin oli märännyt, ja jäi niin koko talveksi nälkää näkemään.
Taas tulevana keväänä Tscheremissi tekee huuhtoa, karhu tulee hänen
tyköönsä hyvin vihassa ja aikoo hänen syödä. "Elä, veikkonen, syö
minua, minä tästä lähtien syötän sinua omalla ruoallani," sanoo
Tscheremissi; "auta minua työssäni, yhdessä kasken raivaamme."
Karhu vielä ei syönyt.
Tscheremissi otti suuren juurikon, löi siihen kiilan,
halaistaksensa muka, ja kuin raon sai niin suuren että karhun
etukäpälät siihen sopivat, sanoi hän karhulle: "ohto, setäseni,
sinä pistä käpäläsi tuohon rakoon ja halkaise juurikko, minä kiilan
vetäisen ulos." Karhu tunki etu-käpälänsä rakoon, ja kuin
Tscheremissi kiilan vetäsi ulos, kävikin käpälistänsä kiini.
Tscheremissi siihen hänen tappoi. -- Satu tuonne, minä tänne.

Seitsemäs Kirja.
Krasnoslobodsk'issa Pensan lääniä, 10 p. toukok. 1857.
Ompa nyt jo hyvä aika kulunut siitä kuin Suomettarelle tietoja annoin
vaelluksistani täällä Venäjällä. Jos hänellä siis on joita-kuita liikoja
palstoja lauseilleni antaa, niin käymme taas vähän juttelemaan.
Olostani Ardatov'assa ei ole paljo puhumista. Sen ajan, mikä toimistani
liikeni, vietin kanssa-käymisellä kaupungissa elävien virka-miesten
kanssa, joista varsinkin ispravnikka, entinen hevois-väen upsieri ja
syntyjänsä _knjäs_, oli sangen mukiin-menevä mies, jos kuka ei siihen
katsonut, että hän uro-töillänsä, isän-maan rakkaudellansa ja
nais-lemmellänsä kerskui melkoisesti ja lisäksi vielä valhetella
lipsuikin aika tavalla. Gorodnitschijn paikat annetaan tavallisesti
palkinnoksi ansainneille upsierille, ja niin oli Ardatov'ankin
gorodnitschij Kaukasolla haavoitettu vielä nuoren-lainen mies, joka ei
tiennyt paljon muusta puhua kuin jo ammoin paranneesta haavastansa,
siitä tappelusta, jossa hän sen oli saanut, ja kuinka hän ja hänen
kumppalinsa vuorilaisilta olivat päitä leikelleet niinkuin naurista
listitään, jotka lauseet minulle aina juohduttivat mieleen Holberg'in
Didrich Menschenschreck'in. Pulskimmin kaikista kaupungin herroista eli
postimestari, joka kahdenko vai kolmen sadan hopea-ruplan palkalla oli
kerännyt jommoisenkin hyvyyden, niin että suuren perheensä elätti
hyvästi (rouva ja tyttäret kävivät silkissä ja sametissa) ja vieläpä
maatakin sekä orjia oli ostanut. -- Paitse näitä ja muita virka-miehiä
eli kaupungissa koko joukko köyhtynyttä aatelia, jonka varat eivät
riittäneet talveksi muuttaa ei Pietariin eli Moskovaan eikä edes
läänin-kaupunkiinkaan, vaan joille tyhjän-toimitukseen ja kortti-peliin
tottunut luontonsa olisi talvisen olennon maa-tiluksillansakin, jossa
heidän vähät "sielunsa" olivat, tehnyt liian ikäväksi, ja jotka niin
muodoin "resideerasivat" piirikunnan-kaupungissa. Vaikka moni näistä
herroista tiesi suku-peränsä johdattaa aina Pietari Ensimäisen aikoihin
asti, jota kauemmaksi harvan venäläisen aatelis-suvun peri-juuri
ulottuu, ja vaikka heistä usea vielä piti itseänsä knjäsinäkin, niin oli
kuitenkin köyhyys ja sivistymättömyys useammasta kaiken aatelillisen
ylpeyden jo kauan sitten karkoittanut, ja aatelis-miehen nähtiin
musikankin viinaa eli teetä kernaasti ryyppäävän, jos tämä oli niin hyvä
ja sitä hänelle tarjosi. Joka-päiväinen vastus ja risti oli minulla
yhdestä vanhasta näitä maansa ja mantunsa juoneita herroja. Heti
tultuani kaupunkiin tuli hän luokseni ja näyttäen todistuksia siitä,
että hän oli todellinen aatelis-mies, valitti köyhyyttänsä ja pyysi sekä
saikin almun. Tämä oli hänen elatus-keinonsa nyt vanhoillansa, nuorra
ollessaan laiskehdittuansa ja jumalatointa elämää vietettyänsä, ja
almullani luulin hänestä kokonansa päässeeni. Vaan ukko arveli toisin.
Hänellä kuin oli joutavaa aikaa, niin rohkasi ensi alussa osoitettu hyvä
kohteluni häntä joka päivä käymään luonani, ja vaikka sitten valitin
aikani vähyyttä ja vähitellen selvemmin ja selvemmin annoin hänelle
tietää kuinka vähän hänen kanssa-käymisensä minua huvitti, niin että
kerran jo käsi-puolestakin talutin hänen ulos, ei hän ollut
millänsäkään, mutta tulla lykkäsi vaan edellensäkin joka päivä tyköni,
pyrkien milloin jalkaansa lepuuttamaan milloin lämmittelemäänsä.
Tämmöisessä tilassa oli häntä sääli aina poiskin ajaa, ja vähitellen
voitti Nikolai Afonasjev kuitenkin tarkoituksensa, joka nähtävästi oli
se, että jonkun osan ylös-pitoansa suorittaa minun niskoilleni, ja
olikin parin viikon kuluttua joka-päiväinen tee- ja illallis-vieraani.
Vähitellen sovin minäkin hänen kanssansa paremmin, sillä kuin hän
nuoruudessansa ei ollut mitään muuta oppinut kuin "geografiaa ja
aritmetikaa", joissa hän päätti kaiken opin sisältyvän, eikä muuta
maa-ilmaa nähnyt kuin osan Simbirsk'in ja N. Novgorod'in lääniä, niin
paistoi hänessä aivan paljaana se vanha venäläisyys, joka lapsellisella
ja naurettavalla ylpeydellä pitää isän-maatansa kaikkein sivistyneinnä
maana maa-ilmassa ja omaa kansaansa muiden kansojen rinnalla erittäin
kutsuu "risti-kansaksi" eli "kristityiksi", ja joka venäläisyys, hänessä
vieraankin tutkittavana, useassa tämän maan asujassa on
päällisen-puolisen sivistyksen ulko-kullalla peitettynä. Hänen
viheliäinen tilansa oli hänen muuten tehnyt saman-laiseksi katkeraksi
katajaksi kuin W. Scott'in Sir Mungo Malagrowther on, jonka kanssa
hänellä oli sekin yhteistä, että aina valitti kuurouttansa eikä sanonut
hyvästi kuulevansa, milloin muut sanoivat hänelle jotakin, joka ei ollut
hänestä mieluista.
Mainittavin tapaus Ardatov'assa ollessani oli _maslenitsan_ viettäminen,
jota juhlaa meilläkin jo vähin tunnetaan. Maslenitsa eli voi-viikko on
pitkän paaston alus-viikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, vaan
jolloin voita, maitoa ja munia vielä saapi nauttia, ja vastaa siis
Katoolisten karneval'ia. Paastoamisen lukee Venäläinen arvollisimmiksi
autuuden väli-kappaleiksi, ja rahvas varsinkin pitää tarkasti kaikki
paastot, joista merkillisimmät ovat: paasto joulun alla, pitkä paasto
pääsiäisen edellä, Pietarin päivän paasto kesä-kuussa ja paasto
neitsyt Maarian kuolin-päivän alla syys-kesällä, jotka, jos
kaikki yhteen-luetaan, ynnä joka-viikkoisten keski-viikko- ja
perjantai-paastojen kanssa tekevät enemmän kuin puoli vuodesta. Kuin
paaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kasvikunnallista (sillä
kalankin syöminen ei oikeastaan ole luvallista), kuin viinan ja teenkin
nautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty
ja nainutkin ei saa koskea vaimoansa, niin arvaa syrjäinenkin hyvin,
kuinka ahnaasti jokainen "oikea-uskoinen" maslenitsana kokee kaikilla
mainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsä
pitkän paaston ajalla. Niin näkyivät sen muuten hiljaisen Ardatov'ankin
asujat tällä viikolla osoittavan, ett'eivät olleet laimeat uskossa ja
että hekin tiesivät maslenitsan kunnolla viettää. Koko viikon pitävät
kaikki itsensä niin vapaana kaiken-laisesta työstä, että kuin minä
satuin alusta viikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään,
hän vastasi siitä tällä viikolla ei tulevan mitään, sillä renkiänsä eli
piikaansa ei hän muka voinut niin kovaan työhön käskeä, ja pyysi minun
jättämään kylpemiseni toiseen viikkoon, "sillä nyt on maslenitsa". Mutta
vasta lopulla viikkoa kiihtyy ilo ja elamoitseminen korkeimmallensa, ja
sunnuntain, maslenitsan viimeisen päivän, voipi juhlan kukkulaksi lukea.
Vaikka selvän ihmisen nyt on vähän vaarallinen liikkua kaupungin
kaduilla, niin lähtekäämme kuitenkin hetkeksi katselemaan iloa.
Korttierimme rapuilla tapaamme tanssin, jossa täysi-humalaiset miehet
reuhaavat puoli-humalaisten naisten kanssa. Talon molemmat palvelijat
hoippuvat tykömme, ottavat meitä päällys-vaatteista kiini ja pyytävät
_na votku_, "sillä nyt on maslenitsa". Tämän kohtuullisen pyynnön
täytettyämme lankeavat molemmat polvillensa eteemme ja suutelevat
jalkojamme, josta kiitollisuuden osoituksesta kiireimmän mukaan pyrimme
pois ja tulemme kadulle. Täällä tapaamme ajelevien virran, joita on
sata-määriä ja tulee kuin pilvistä, eikä niin pienessä kaupungissa
suinkaan luulisi puoltakaan tätä hevois-määrää Iöytyvän, niinkuin ne
kaikki eivät olekaan kaupunkilaisia, vaan iso osa likimäisistä
maa-kylistä tulleita ilo-miehiä, niistä joukko Mordvalaisiakin ja heidän
vaimojansa. Muutamien rekien edessä on kolme hevoista ja useampikin, ja
reessä on koko kylä-kunta rahvasta. Kaikki laulavat, jos lauluksi voinee
sanoa kulkun-täydeltä huutamista, joka kuitenkin juoksee jotenkin yhteen
junaan kussakin reessä. Vaan kuin joka reessä vedetään eri virttä, kuin
kellojen ja kulkusten räminä, ajajien kiljuminen, noituminen ja
hohottaminen tähän sekautuu, niin alkaa korvilla olla jo kyllä
maslenitsasta, ja tuossa menikin jo viimeinen reki ohitsemme. Vaan mikä?
kadun-levyinen pulkka täältä nyt jalan tulee? Se on joukko nuoria
tyttöjä, jotka käsi kädessä kulkevat pitkin katuja ja kimakasti huutaa
tillittävät sen kasvin-kumppalinsa kunniaksi, joka näinä päivinä on
mennyt miehelle ja heitä nyt kestannut. Heidän sametti-mekkonsa,
reunustetut kärpän eli revon nahkalla, eivät pahoin pue heidän
pyöryläisiä jäseniänsä ja hohtavia poskiansa, joiden punaan on syynä
yhtä verran nautittu elämän-vesikin (tässä kohden kuuluisi sana
_palo-viina_ rumalta) kuin nuoruus, talvinen ilma ja liikunto. Tämän
leterin etu-nenässä kulkee kolme vanhan-laista akkaa, jotka tanssien,
kämmeniänsä läpyttäen, näppiä lyöden, viheltäen ja pajattaen kokevat
iloansa toimittaa. Heidän retkensä ja ilmeensä ovat toisinaan niin
ruokottomat ja niin kiihkoiset, että luulisit heitä muinaisten
Kreikkalaisten bakhantinnoiksi, jos nim. ei sitä eroitusta olisi, että
nämä bakhantinnat tanssivat niini-virsussa lumella ja pitkälle matkaa
viinalta löyhkyävät. Tämän seuran jälki-vietteessä tulee tyttöjen
ihailijoita sametti-pöksyissä ja punaisissa paidoissa, ja heidänkin
askelensa ja käytöksensä osoittavat, ett'eivät he uhraa ainoastaan
rakkauden jumalalle, vaan tietävät Cererenkin lahjat kunniassa pitää.
Koko seura taukoaa kaupungin pää-kapakan eteen, joka on tuossa torilla
muutamia askelia tuomio-kirkosta. Kapakassa ja sen ympäryställä on hyvin
tuhat henkeä, enimmät miehiä, vaan suuri osa vaimojakin. Seini-vierukset
makaa täynnä miestä kuin pölkkyä, kylläisiä ja uupuneita sankaria.
Kapakan edustalla pyytää eräs vaimo saada miestänsä kotiin ja liikuttaa
hänen raskaita jäseniänsä eteenpäin milloin molemmin nyrkin teilaamalla
häntä hartioihin, milloin tukasta ja parrasta vetämällä. Ei kaukana
tästä näystä kolhii muuan mies viina-putelilla hevoistansa päähän ja
käskee sen putelista ryyppäämään, "sillä nyt on maslenitsa"; josta
menetyksestä näkyy, että viinan huurut ovat viimeisenkin rahdun
ymmärrystä hänen päästänsä ajaneet. --Tämmöistä oli maslenitsan telmäntö
Ardatov'assa, ja semmoista se lienee vähällä eroituksella ympäri koko
Venäjän. Kaunis on se tapa että maslenitsan viimeisenä päivänä käydään
naapureissa ja tuttavissa "jää-hyväisiä ottamassa ja anteeksi saamassa
heitä vastaan tehdyt rikokset", jotka molemmat asiat, hyvästi-jätön ja
anteeksi-pyytämisen, Venäjän kieli erittäin kauniisti toimittaa yhdellä
sanalla (se meilläkin tunnettu jäähyväis-sana: _proschtschai_ ja
monikossa _proschtschaite_, elikkä sen toinen muoto: _prosti, prostite_,
jota rahvas enimmin käyttää, merkitsevät nim. _anna, antakaa anteeksi_).
Seuraavana maanantai-aamuna alkaa kellojen harvaan läppääminen
muistuttaa oikea-uskoisia syntiänsä katumaan, ja päätä porottavan
pohmelon parannukseksi otetaan nyt käsille paasto-ruoat: lihatointa
kaalia, kurkkuja, sieniä, liina-voita (jota herkkua kuitenkin harvalla
musikalla on), kaljaa ja mitä muuta törkyä, jolla henkeä koetaan
eteenpäin viettää, kunne taas viimeinkin pääsiäinen tuopi saman syömisen
ja telmämisen kuin maslenitsassa oli, niinkuin sen eräässä edellisessä
kirjassani olen kertonut. Paastossa on jokainen velvollinen käymään
ripillä, tekee silloin tilin koko vuoden synnistä, ja uhraten papille
minkä jaksaa saapi hän ne anteeksi, nauttii herran ehtoollisen ja on
taas valmis uutta tekemään, jota hän suinkaan ei lyökään laimin.
Yleisesti on Venäläinen kumminkin tavallansa sangen jumalinen. Hän
paastoaa, ristii silmiänsä ahkerasti, siunausteleksen joka askelella ja
täyttää kaikki uskonsa ulko-säännöt hartaasti. Köyhille on hän armelias
eikä kerjäläistä laske oveltansa almutta. Varmaan puolet Venäjällä
löytyvistä kirkoista ja luostareista ovat yksinäisten rakentamat.
Kielessäkin löytyy monta lause-tapaa, jotka osoittavat kansan
jumalisuutta, niinkuin esimerkiksi: jos kuka höylimmästi tahtoo toiselta
kysyä: mihin menet? niin sanoo hän: "mihinkä Jumala sinua kantaa?"
--muistellessa jota-kuta vainajata liittää oikea Venäläinen semmoisen
nimeä mainitessaan lauseen: "anna Jumala hänelle taivaan valtakunta!" --
kuin häntä röyhtäyttää, sanoo hän: "sielu puhuttelee Jumalaa"; lauseet:
_jei bohu_ (Jumal' avita!), _boh s-toboi_ (Jumala kanssasi!), _s-bohom_
(Jumalan kanssa!) ovat alinomaiset telkkeet Venäläisen puheessa. Mutta
tämäpä alinomainen käyttäminen onkin näiden lauseiden alku-peräisen
merkityksen pois-kuluttanut ja niille uuden aivan vastaisen merkityksen
antanut. Niin merkitsee _boh s-toboi_ melkein aivan yhtä kuin meillä:
_mene lemmolle_, ja jos Venäläiselle sanot _s-bohom_, on se vississä
tapauksissa yhtä kuin jos Suomalaiselle sanoisit: _juokse hiiteen_.
Pietarin suomalaisen kirkko-herran kansselissa tapahtui muutamia vuosia
takaperin, että eräs korkeampi virka-mies poliissista tuli sieltä
saamaan jotakin tietoa, ja kuin se kirkko-herran apulainen, joka tässä
tilassa toimitti virkaa, ei niin pian joutanut mainitun herran asiata
suorittamaan ja tämä siitä alkoi kiukkuilla uhaten ilman asiansa
toimittamatta pois-mennä, sanoi apulainen hänelle vähän vihassa:
_s-bohom!_ Tästäkös poliissi-herra niin suuttui, että heti pani
konsistorioon kaipauksen apulaisen päälle, jossa pää-asiana valitti
sitä, että tämä häntä, joka oli sitä ja sitä arvo-luokkaa ja niin ja
niin monen tähtikunnan jäsen, _oli kohdellut sopimattomilla sanoilla_.
Konsistorio apulaisen kuultuansa ei tietänyt häntä mitenkään rangaista
ja koko asia jäi arvattavasti sillensä, mutta osoittaa selvästi, että
mainittu lause ja monta muuta sen-kaltaista, joissa Jumalan nimeä
käytetään ja jotka niihin tottumattomasta niin kauniilta kuuluvat, ovat
pikemmin kirouksia kuin jumalisen sydämen hartaita huokauksia, jonka
näyttää sekin, että kirota merkitse Venäjän kielessä _boschitsä_, jolla
sanalla on alku-peränsä sanassa: _boh_ (Jumala). Samoin lienee tämän
jumalisuuden kanssa monessa muussakin kohdassa, koska hyvät työt ja
syrjäisten esi-rukoukset eivät vaikuta sydämen parannusta. Useasti on
minulla ollut tilaisuus havaita, kuinka väärään tämmöinen jumalisuus
ampuu. Kerran olin muutamassa isossa kaupungissa pääsiäis-yönä kirkossa,
mutta läksin ennen muita pois, ja ulos tultuani ostin eräältä kirkon
oven eteen keräytyneeltä kauppiaalta puoli-kymmentä keitettyä munaa,
enemmän juhlan ja lystin vuoksi, kuin niitä todella käyttääkseni. Myöjä
otti minulta kaksin- eli kolmin-kertaisen hinnan sitä vastaan kuin
tavallisilta ostajiltansa ja vakuutti munia aivan vereksiksi.
Laskettuani rahan hänen käteensä kääntyi mies kirkkoon päin, otti
lakkinsa päästänsä ja kumarteli silmiänsä ristien hyvän aikaa.
Lähtiessäni kysyin häneltä vielä kerran, minkä-laiset munat olivat, ja
sain taas valalla vahvistetun vakuutuksen, että sen vereksempiä munia ei
maa-ilmassa löytynyt. Korttieriin tultuani särin ne yhden toisensa
perään, ja jok'ainoa oli niin musta ja märännyt, ett'ei niitä olisi
susikaan syönyt, vaikka ne kyllä olivat syötäväksi keitetyt, myödyt ja
vannotut. Mutta minkä-tähden risti niiden myöjä niin hartaasti
silmiänsä, ne häneltä ostettuani? Varmaan kiitti hän Jumalaa siitä, että
hänen tämän-öinen kauppansa kelvottomalla tavaralla niin hyvästi alkoi
(sillä minä olin nähtävästi ensimäinen ostaja), ja rukoili häneltä armoa
ja apua, että saisi kaikki nämä märänneet munat hyvästä hinnasta
myödyksi! -- Ardatov'assa otin maitoa eräältä kaupungin ämmältä ja
maksoin hänelle korkeamman hinnan kuin muut sillä väli-puheella, että
hän maitoon ei panisi vettä. Vaan kuin se ei tahtonut antaa päällistä ja
petos muutenkin oli silmin-nähtävä, nuhtelin minä häntä kerran tästä.
Eukko tunnusti pettäneensä; vaan lisäsi: "mitäs siitä, te olette rikas;
jos minä nyt kavaltaisinkin teiltä jonkun kopeikan, niin olisihan tuosta
toki apua kirkossa käydessä liika tuohus ostaa jumalan-emosen eteen,
vaan teille ei ne kopeikat merkitse mitään."
Petollisuus ja hengellinen nuljakkuus on omituinen kohta kaikkein
itä-maisten kansojen luonnossa, ja se luja rehellisyys ja luotettava
sanansa pitäminen, joka näytäksen Europan länsi-kansoissa yleisesti, ei
mahda olla ainoastaan entisen ritarisuuden perintö, vaan jo alkuperäinen
luontainen Jumalan lahja näiden kansojen luonnossa. Kaiken muun
köyhyyden rinnalla on Luoja Suomalaisillenkin antanut tämän lahjan ja
Suomalaisen sana-lasku: sanasta miestä, sarvesta härkää on enemmän
arvoinen kuin kymmenen kavaluudella voitettua maata, sillä lopulla
kuitenkin "rehellisyys maan perii." Ett'ei tämä luonteen-omaisuus
Suomalaisissa ole ainoastaan kauallisen yhteyden vaikuttama
länsi-Europan kansojen kanssa eli yksinänsä viisasten ja vapaa-mielisten
lakien perustama, ehkä nämä seikat paljonkin ovat auttaneet sitä kansan
luontoon vahvistumaan, näkyy siitäkin, että sama omaisuus löydetään
itä-suomalaistenkin kansojen luonnosta, ehkä vähemmässä määrässä, vaan
kuitenkin niin tuntuvasti, että Venäläiset virka-miehetkin joka paikassa
kiittelevät heitä kaikin puolin paremmiksi omia maan-miehiänsä.
Venäläisen suurin himo on rahan-ahneus, ja kuin täällä rahalla voipikin
kaikki voittaa suuremmassa määrässä kuin luullakseni missään muualla,
niin ei kumma olekaan, että sitä niin ahnehditaan. Rikas on Venäläisestä
puoli-jumala, vaan ei mitään pidä hän niin suurena häpeänä kuin
köyhyyttä, ja jos hänelle sanot: voi sinua, _köyhä-rukka_! on se hänen
mielestänsä suurempi häväistys kuin kova sadatteleminen muilla sanoilla.
Tästä seuraa, että kaikki säädyt kokevat raha-kultaa hanata miten ikään
voivat. Siitä tulee myös, että Venäläinen totisesti lapsellisella
tietämättömyydellä pyytää tavarastansa eli työstänsä saada kymmen- ja
sata-kertaista ansiota, eikä se hänen päähänsä astu koskaan, että olisi
synti ottaa liikaa hintaa eli palkkaa, jos toinen on niin hullu eli
ymmärtämätöin että sen antaa, eli niin ahtaassa tilassa, että hän hänen
nylkyänsä ei voi välttää. Ardatov'assa oli minulla tarpeen
vaatteen-pesijätä, ja kaupungin paras pesu-nainen, eräs posti-mestarin
orjia, kutsuttiin tykööni. Kysyttyäni mitä kappaleelta vaatisi
pesu-vaivasta, alkoi hän tuumailla, kuinka saippua, vesi ja puu nyt
olivat kalliit (vaikka hänellä nämä ja siihen vielä korttieri, ruoka ja
aika oli herraltansa), ja hyvän aikaa sinne tänne siemasteltuansa lausui
hän viimeinkin että kuin, joten hän oli kuullut, Moskovassa hienomman
paidan pesusta maksetaan 60 kop. hop., niin ei siitä Ardatov'assa olisi
liika 30 kop. hop., vaan pienemmät ja karkeammat kappaleet saisivat
jäädä vähemmästä. Minua sekä nauratti että vihastutti tämmöinen
hävittömyys, niin että käskin hänen kiireimmän mukaan korjautumaan pois
silmieni edestä. Runeberg'in sanat "Hirven-ampujissa" Ontruksen kaupan
laadusta, joka heti aina huoisti puolen hintaa, antavat pesu-naisen
hintansa huoistamisesta heikon kuvan, sillä hän ei totellut
pois-häätämistäni, vaan alkoi alentaa hintaansa ja suostui viimein
siihen, jonka jo alussa olin hänelle tarjonnut, nim. 3 kop. hop.
kappaleelta. -- Saman-laista oli juttu korttieri-isantänikin kanssa.
Korttierista ja ruoan-tekemisestä ynnä suolan ja leivän kanssa
määrättiin 5 hopea-ruplaa kuukaudelta, jota vastaan minä kaiken särpimen
ja keitto-neuvon itse ostaisin. Vaan isännän, jolla oli muitakin
hyyriläisiä ja ruoan-ottajia, teki mieli saada minua omaan ruokaansa ja
kaksi eli kolme päivää syötti hän minua eri maksua vastaan "koetteeksi"
s.o. näytteeksi minkälainen hänellä oli ruoka, ja tuli sitten hintaa
sopimaan. Hänkin piti ensin pitkän johdatuksen siitä, kuinka semmoiset
nuoret herrat, kuin minä muka olin, eivät rahasta suurta lukua pitäisi,
kuin vaan mieleisensä olennon ja elannon saisivat, ja kauan
mutkisteltuansa edes takaisin päätti hän 60 kop. hop. päivältä
puoli-päiväisen edestä s.o. 18 ruplaa hop. kuu-kaudelta, ei liiaksi. Se,
joka Kaisaniemen entisinä hyvinä aikoina sai, jonkun kerran milloin
varat riittivät, 30 kopeekan edestä istua tämän paikan herkulliseen
pöytään, ainoastaan se voipi arvata tämän-kaltaisen vaatimuksen
hävittömyyttä, varsinkin jos muistaa, että kaikki ruoka-varat
Ardatov'assa ovat kolmea vertaa huokeammat kuin Helsingissä. Tätä koin
selittää isännälleni, ja jonkun aikaa tingittyä suostui hän viimeinkin 9
hopea-ruplaan kuu-kaudelta eli korttierista ja puoli-päiväisestä
yhteensä 14 ruplaa, joka sittenkin oli hirmuinen hinta, jos se lukuun
otetaan, että ruoka hyvänänsäkin tehtiin uunissa paistamalla ja
vähitellen huononi huononemistansa, kunne kovilla sättimisillä taas
joksi kuksi ajaksi verestin isännän oman-tunnon, ja että pari kolme
viikkoa piti hänen ämmiensä kanssa taistellani ennenkuin sain heidät
siksi totutetuksi, että ruoassa ei ollut enemmän kuin jos puoli-kymmentä
pientä russakan-poikaa kerrallansa.
Syy siihen, että Venäläinen niin läämältään tahtoo kerralla voittaa, on
paitse hänen verrattoman suuri rahan-himonsa myös hänen laiskuutensa,
joka omaisuus on, niinkuin kaikki tuntijat sanovat, yhteinen
slavjanilaiselle kansakunnalle. Jo siitä, että _työ_ näiden kansojen
kielissä merkitsee _orjuutta eli orjaamista_ (sana _rabota_ työ, ja
_rabotatj_ tehdä työtä, tulevat nim. sanasta _rab_ orja), on helposti
nähtävä, millä silmillä ne työtä katselevat, ja ilman liikaa panematta
voipi hyvin sanoa, että Venäjällä ainoastaan makaamalla menetetään puoli
ikäänsä, ja kuin tähän lisätään ne monet praasnikat, joina arvattavasti
ei mitään tehdä, ja ne kolme viikkoa vuodessa (maslenitsa, pääsiäis- ja
joulu-viikko), joina taas ei puututa minkään-laiseen työhön, niin näkyy
selvästi, kuinka paljon eli kuinka vähän uutterammalle työn-teolle jääpi
aitaa. Ja työnkin aikana ei Venäläinen sitä tee niin hartaasti kuin
europalainen, vaan velttoilee, laiskehtii ja lepäilee alinomaa, jos
kiirehtijätä ja keppiä ei näe takanansa, ja tekee sittenkin useimmin
kelvottoman työn. Nauraakin Venäläinen hänen kaupungeissansa elävän
Saksalaisen ahkeruudelle, tarkkuudelle ja verrallisesti vähempään