Lyhyitä kertomuksia - 19

ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa
oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita
kasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä
komeampaa.
Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja
halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.
Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin
jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja
laittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei
sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla
kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin
saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.
Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset
olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa
joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan
verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille
poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat
näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua.
Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi
minulle oven.
--Onko rouva kotona? kysyin.
Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.
--Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen
ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.
--Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä
päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että
vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti
ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan
pitänyt lähettää visiittikorttini samalla--tai ilmoittaa tytölle
nimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias.
Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin
pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei
ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein!
Silkkiplyyssiähän ne olivat.
Ovet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai
kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä,
kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään.
Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi--ei, se ei ollutkaan Hilma,
joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.
Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.
--Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.
Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin
oli tullutkin.
Katselin taaskin ympärilleni.
Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään
lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet--?
Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi
ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut
kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.
--Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.
--Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei
siedä kylmää.
Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet--miksi ei hän
sitten näissä tarennut olla?
Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.
Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän
vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.
--Ettehän vaan liene kylmä?
--En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki
päällä.
Hän avasi oven ja laski minut sisään.
Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut
niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun
teroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin
tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja
vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo
kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.
Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.
--Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.
--Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän,
tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.
Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän
nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.
--Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan
luulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin
hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole
koko aikana ymmärtäneet.
--Joko tätä on kestänyt kauvankin?
--Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissa oloaikani. Se
alkoi heti--muutamien kuukausien perästä.
--Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?
--Ei paremmaksi--pahemmaksi vaan. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän
makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä
ja välinpitämättömyyttä.
--Jospa minä olen vaan rasitukseksi?
--Ei, istukaa nyt sentään vähän aikaa. Ellette ikävysty?
--En suinkaan.
Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää
muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään
entisistä tuttavistaan Tuusniemellä. En tosin ollut minäkään heitä
tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle
yhtä toista heidän elämän vaiheistaan.
Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut
paljon luuletteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen
ilma, tuo hautautuminen saarlien ja vilttien alle--eikö se kaikki häntä
juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinne päin. Mutta sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin että lensi
vallan punaiseksi.
--Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai
ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin
liikkua ja olla ylhäällä.
--Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen
parhaiten voitte päättää.
--Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun
vaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja
tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa
ensinkään.
--Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä
itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään
virkkanut.
Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa
toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää
jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan
apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä
olevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani.
Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi,
ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen
mielentilansa?
Oloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen,
raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän
loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen
luonaan.
--Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo
väsynyt?
--Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa
seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.
Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
--Odottakaa vähän.
Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.
--Menkää saattamaan rouvaa.
Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon
ikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä
turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.
Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.
--En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat
korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän »seurustelua», täytyi minun
hymähtää itsekseni.
Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja
yltäkylläisyyttä ympärilläni.
Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän
kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi
yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui
terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?
Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun,
etten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni
tuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen
edessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä
komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija
Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta,
velkoja lähes yhdeksänsataa.
Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko
hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta
siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen
luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen
ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään
vaan hänen oman sairautensa ympäri.
--Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla
täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän
tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi
oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?
En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta
tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin
päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.
Niin,--jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman
vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.
Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään
kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä
pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa,
tutunomaista vaikutusta.
Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni
tietoja Hilmasta.
--Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö
hämäläismurteellaan.
--Mitenkä he tulevat toimeen?
--Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita
hän pitää.
--Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?
--Eipä se kuulu terve olevan.
--Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?
--Mitäs, kun täytyy.
--Eikö miehellä ole mitään ansiota?
--Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
--Ooho! Vai on hän kuollut!
»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi
juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä
Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen
koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä,
vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin
tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti
tutulta,--katsoin tarkempaan.
--Hyvänen aika! Hilma?
--Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä
meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari
puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua
vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.
--No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu,
hän hymyili.
--Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta,
huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.
Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot
ryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis,
päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta
loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan,
huolimatta jalkojensa kankeudesta.
--Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin
milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta
se on kaikki ollut hyväksi.
--Niin, mutta--?
Olin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti.
--Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että
ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta.
Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua
moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan--
elämäni on nyt sittenkin vallan toista.
--Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia?
--No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla
täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona
asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan
aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla
ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta
en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia
päivällisen jälkeen.
--Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi?
--Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy
antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät
maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään.
Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin,
ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa
silloin olin.
--Niin, te kun sairastitte--
--Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista
itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen
todenperään kipeä. Katsokaas näitä.
Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat
paksuina mukuloina.
--Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri,
että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan
muuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua
työhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti
minuun tarttui.
Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.
--Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan
äärestä, kun vaan sielu on terve.
--Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa
puhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin
raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi
kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?
--Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin
etten saa unta.
--Eikö se ole kumminkin vaikeata?
--Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella
kahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla--että
minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä
saa unta.
Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.
--Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta
kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan
kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella
ijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle
rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.
--Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja
mielen rauha.
Hän nyökäytti päätään.
--Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi
elämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se
ei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori
minusta itsestäni--noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti,
ohimenevästi, ei sen enempää.
Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi
hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme!
Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora,
yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista
villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut
valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä
kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä
ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus
meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli
ja mitä toinen.
Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon
turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut
helut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen
aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä
opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.
Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä,
itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.
Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.
--Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.
--Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi
kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ
muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?
["Nuori Suomi" 1895.]