Lyhyitä kertomuksia - 05

Total number of words is 3784
Total number of unique words is 1911
24.7 of words are in the 2000 most common words
35.3 of words are in the 5000 most common words
41.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja
verta lisäsi.
--Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi
hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.
--Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan,
lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki.
--Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan.--
Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?
Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla,
kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja
monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata.
Äiti sen teki hänen puolestaan.
--Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja
nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän
uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on
niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina
pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka
siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan
sinne hakemaan.
--Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait
teillekin kauhean suureksi rasitukseksi.
--Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut.
--Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole
paljon muuta kuin luut ja nahka.
--Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä
voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat
vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes
hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...
Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun
näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun
lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin
loppuneen.
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä
äänellä he sitten jatkoivat vielä.
--Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon
huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla
maailmansa läpi.
--En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi
asti.
--Vaikeahan on luojan töitä tutkia.--Kuka sitäkään osaa selittää, miksi
hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa.
--Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden.
Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen
ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka
minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.
--Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille
kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.
--Ehkä niinkin.
--Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi
taivaassa sitä suurempaan iloon.
Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri
lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä
rauhoittaa.
Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.
Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta.
--Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori
vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan
jok'ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin
vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.
Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen
pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta
yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut
ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen
suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä,
kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin
tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän
senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos
hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista
sijaan.
Eevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän.
Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja
uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja
rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta,
yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä
enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa
sieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin
nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä
kuin ennen moneen aikaan.
Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta,
vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka
koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä
tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun
kerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin
saanut.
Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet
taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo
varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun
katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut
tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen,
mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia
sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan.
Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin
unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi
heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat
hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä
heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin
ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut
hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin
kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli
heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan
näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä
ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.
Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos
olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin
keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ...
ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?
Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta
tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa
sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti
hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.
--En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.
Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen
ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja
valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:
--Halleluja, halleluja...!
* * * * *
--Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.
Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai
kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat
tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.
Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä.
Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä
ei enää huomannut.
He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin
haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan.
Sitten taas löi, että haljeta oli.
Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei
löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä.
Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli.
Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän
oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet
himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui
kuutamon kirkkaassa valossa.
Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...
Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.
Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina
taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla
ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen
ja kirkas oli yö...
[Kuopiossa 1887. "Savo-Karjala" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22.
Novelleja I.]



LAPSENPIIKA

--Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi,
voi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu. Emmi, Emmi!
Viimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi
ja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti.
--Mitä nyt on kello?
--Viidettä käy.
Viidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli
saanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut
vieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä
oli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi
tahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti?
Hän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina
aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka
makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen
takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi
koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten
verta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta
heti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten
sai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät.
Nytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina
kantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin
raskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan
maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua
tarpeeksi asti?
Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti
rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän
hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui
takaisin tilalleen.
Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen.
--Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös
siitä.
Hän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin
kipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto.
--Mitäs sinua saa ajella kymmenen kertaa, ennenkuin nouset.
Emmi hoippuroitsi ylös; päätä huumasi, hän oli vähällä kaatua.
--Valele silmiäsi kylmällä vedellä, niin selviät paremmin, neuvoi
Silja.
Mutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului.
Hän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi
silmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään.
--Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva.
Emmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä.
--Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää
viereen nuku.
Rouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli
viereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan
sen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina
välillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun
keskeytymään yhtäkaikki.
--Hs hss s. Aa aa aa a.--Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla.
Kuka sun käski tänne tulla--voi, herra, kuinka nukuttaa.--Tulin pitkin
Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Silja miekkonen vetää vielä
unta.--Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Hs hss hss
s. Aa aa aa aa a--.
Lilli nukkui ja silloin kallistui Emmikin lattialle pitkäkseen kätkyen
viereen. Käsivarren pani päänsä alle ja ennen pitkää hän oli sikeässä
unessa. Ei tiennyt mitään, vaikka Lilli melkein samaa päätä heräsi,
hieroi nenäänsä ja katsoi kummastuen ympärilleen kun ei ketään ollut
hänen luonaan. Hän pyrki nousemaan, vaan ei jaksanut; siihen sijaan hän
pääsi syrjälleen ja sai päänsä kätkyen laidalle. Nyt hän älysi Emmin,
ihastui ja koetti jokeltaen tarttua häneen kiinni. Silloin kallistui
kätkyt. Hän vierähti alas ja löi otsansa kätkyen jalkaan.
Kipeä parkahdus sai äkkiä kaikki hereille.
--Jesus siunatkoon!
Emmi kävi kalman karvaiseksi, nähdessään lapsen lattialla vieressään.
Hän sieppasi sen syliinsä, hyssytteli, näytteli valkeata ja keikutteli
käsivarrellaan. Rouva kuuli, sitä hän koko ajan kauhulla ajatteli. Ja
hädissään hän unohti ottaa selkoa oliko lapseen sattunut, vai
säikähdyksestäkö se vaan itki.
Rouva aukaisi ovea. Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen
silmissään.
--Mikä sille tuli?
--Ei mikään.
Emmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos
sanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista.
--Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on?
Emmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi.
--Anna minulle, sanoi rouva. Voi lasta, oma kultani, mikä sinua vaivaa?
Herra jumala, mustelmahan sillä on otsassa.
Hän katsoi Emmiin, joka seisoi neuvottomana.
--Kuinka se on tullut, sano? Mykkäkö sinä olet?
--En minä tiedä
--Varmaan olet sen pudottanut. Ehkä kätkyestä?
Emmi vaikeni ja katsoi maahan.
--Niin, nyt et kykene enää kieltämään. Mikä kelvoton ja huolimaton
kapine sinä olet. Ensin pudotat lapsen ja sitten valehtelet vielä
lisäksi. Minua onnetonta, kun olen sinua ottanutkaan. Mutta nyt tiedät
myöskin, ettei sinua ensi vuonna täällä pidetä. Hanki itsellesi paikka
muualta, mistä saat. Minä vaan en sinusta huoli, vaikken ikinä piikaa
saisi... Tyst, kultani, tyst, mamman oma lapsi. Kyllä mamma hankkii
sinulle paremman hoitajan ensi vuonna, elä itke, elä.
Lilli taukosi, kun sai rinnan suuhunsa, ja vähän ajan päästä hän jo
hymyili tyytyväisenä, vaikka kyynelhelmet vielä silmissä välkkyivät.
--Niin, kultani, niin, joko sinä naurat mammalle? Oma lapseni, kuinka
kiltti se on. Tuommoinen ruma mustelma nyt on otsassa.
Lilli ei sen koommin itkenyt sinä päivänä, iloinen hän oli niinkuin
ennen, ehkä vielä hiukan iloisempikin. Nauroi Emmille, pisti sormen
hänen suuhunsa ja repi hänen tukkaansa. Emmi pyyhki hänen hienolla
kädellään poskiaan, sillä karpalon suuruiset vesihelmet niitä pitkin
päivää kastelivat. Ja kun hän muisti, ettei hän kuuden viikon päästä
enää saisi tuota pehmeätä, herttaista lasta sylissään pitää, eikä
ikkunasta, kun hän kurjana hylkiönä käveli katua siitä ohitse, niin
tätä kun hän ajatteli, taikka tunsi enemmän kuin ajatteli, silloin
ajoivat vesihelmet toisiaan niin nopeasti, että yhtyivät ja saivat
pienen lätäkön syntymään pöydälle.
--Katopa tuota, katopa tuota, sanoi hän Lillille, joka heti alkoikin
sitä kämmenellään leipoa.
Edellä puolen päivää tuli rouvalle vieraita, tohtorinna Vinter ja
rehtorska Sivén, hienoja ja yleviä molemmat, vaikkei sentään hetikään
niin hienoja kuin meidän rouva, sanoi Silja ja samoin arveli Emmikin
itsekseen.
Kun Silja vei kahvia sisään, lähetti rouva hänen mukanaan Emmille
käskyn tuoda Lilliä vieraiden nähtäväksi. Emmi muutti hänelle kaikkein
kauniimman myssyn päähän ja pani ihka uuden, vasta neulotun rintalapun
eteen. Ne molemmat niin kaunistivat lasta, että Emmin täytyi kutsua
Siljaakin katsomaan, ennenkuin vei häntä sisään.
Kuinka ne rouvat ihastuivat, kohta kun he vaan ovelle ilmestyivät!
--O, så söt!
Ja sitten he kilvalla ottivat Lilliä syliin, suutelivat ja puristelivat
ja nauroivat.
--Så söt, så söt!
Emmi seisoi taempana ja myhäili. Ei hän oikein tiennyt mitä se oli tuo
»så söt, så söt», päätti kuitenkin kaikesta, että se mahtoi merkitä
jotain erinomaisen hyvää.
Mutta äkkiä he kävivät totisiksi. Rouva kertoi, mitä lienee kertonut.
Emmi ei ymmärtänyt, kun se kävi ruotsiksi. Hän kuitenkin aavisti, kun
näki kauhistuksen heidän kasvoillaan.
--Herre gud, herre gud, nej, men tänk, stackars barn.
Kuusi silmää kääntyi yht'aikaa ensin suurimmalla säälillä mustelmaan
Lillin otsassa, ja sitten kammoksuen Emmiin.
--Ett sådant stycke!
Emmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi
hänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi
hänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa
varmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään
ylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa
nenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat. Nuo hienot, ylevät rouvat,
jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Kuinka se olisi ollut
mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon
korkeammalla muita tavallisia ihmisiä.
--Saat viedä Lillin pois, kuului hänen korviinsa rouvan ääni.
Emmin kädet olivat äkkiä käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi
pudottavansa lapsen, jos sen nyt syliinsä ottaisi.
--Kuuletko sinä?
--Där ser ni nu, hurudan hon är.
Emmi huojui eteenpäin ja sai kun saikin otetuksi nuo muutamat askeleet
rouvan tuolin luokse. Toivo päästä heidän näkyvistään pois lasten
kammariin jälleen, antoi hänelle voimia sen verran kuin tarvitsikin.
Vai lieneekö vanha tapa tuon vaikuttanut, että käsivarret taas
tottelivat ja tehtävänsä täyttivät niinkuin ennenkin.
Hän laski Lillin kätkyeen; istui itse pallille viereen ja näytteli
sille leikkikalua. Mutta Lilli oli nostanut molemmat jalkansa pystyyn
ja tarttunut käsillään niihin kiinni. Se hänestä oli niin hauskaa
leikkiä, että ääneen nauroi. Emmikin olisi nauranut, jos paha mieli ja
kurkun tukahduttava ahdinko olisivat sen sallineet.
Ihmetteli hän siinä istuissaan, ettei tänä aamuna ollenkaan muistanut
sitä keinoa, jota ennen usein oli käyttänyt unta vastaan. Että
nimittäin neulalla olisi pistellyt ja raapinut käsivarsiaan. Siitä
johtui koko suuri, auttamaton onnettomuus, joka nyt särki koko hänen
elämänsä.
Illalla myöhään, kun kaikki jo olivat levolla, läksi Emmi ulos pihaan.
Harmaan hämärää siellä oli ja hiljaista, mutta ylhäällä oli taivas
tähdessä. Hän istui alimmalle portaalle ajattelemaan nykyistä ja
tulevaista kohtaansa. Vaikka eihän se siitä ajattelemalla selvinnyt,
yhtä harmaa ja hämärä oli kuin iltayö hänen ympärillään.
Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään
korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä
onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä
ihmisistä sinne pääsivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki
varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattomasti paljon
parempia jo täälläkin. Hän mietti vielä, kumpaisetko mahtoivat noita
kynttilöitä aina iltaisin sytyttää, enkelitkö vai ihmiset? Taikka
muuttuivatko ihmiset siellä enkeleiksi? Ja pienet lapset, jotka varhain
kuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne
taivaassa hoitoa tarvinneetkaan?
Silja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois.
--Hittoako sinä siellä kylmässä istut?
--Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin
pahoja, me piiat?
--Etkö sinä tiedä?
--En.
--Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä
puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla
tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.
Niin kait se oli. Jos hänkin olisi saanut kauvemmin nukkua aamulla, ei
Lilli olisi hänen tähtensä kätkyestä pudonnut.
Seuraava pyhä oli kolmas pestaus-sunnuntai. Emmille annettiin
päästökirja käteen ja käskettiin menemään kirkonmäelle.
Siellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa
pulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden
kanssa olivat kuin liitossa.
Emmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä
palvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli?
Hän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti. Isäntiä ja
emäntiä kulki ristiin rastiin ohitse, vaan eiväthän ne häneen
katsoneetkaan.
Nuoria miehiä istui siinä lähellä kirkon portailla.
--Tyttö hoi, tules tänne, sanoi heistä muudan.
Toiset nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.
--Tule, tule, kah, mitä sinä arvelet. Rinnalle istumaan tänne.
Emmi punastui ja väistyi loitommaksi. Sattui samassa herra ja rouva
hänelle vastaan. Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet,
koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet.
--Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan
mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka?
--Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi
Emmi hiljaa.
Arka toivo heräsi hänen povessaan.
--Mitä tuolla tekee? Jaksaneeko edes vesikorvoa kantaa?
--Kyllä minä toki jaksan.
--Ja osaat sinä pyykkiä pestä?
--Olen minä sitäkin jo tehnyt.
--Otetaan pois; hän näyttää siivolta ja hiljaiselta, sanoi herra.
Mutta rouva vielä epäili.
--Eikö liene kivulias, koska on niin laiha.
Emmi muisti jalkojaan; mutta ei hän uskaltanut niistä puhua, silloin
heti olisivat hänet hyljänneet.
--Oletko sinä kivulias? kysyi herra katsellen päästökirjaa, jonka hän
oli siepannut Emmin kädestä.
--En, kuiskasi Emmi.
Itsekseen hän päätti, ettei koskaan valittaisi, kolotti jalkoja kuinka
kovasti hyvänsä.
Herra pisti päästökirjan taskuunsa: antoi hänelle pari markkaa pestiä
ja niin oli asia ratkaistu.
--Tulet köyri-iltana Karvosen taloon ja kysyt Hartosen herrasväkeä,
sanoi rouva. Mutta köyri-iltana joi!
Emmi läksi kotiin.
--Huonoon paikkaan jouduit, sanoi Silja, joka tunsi tuon herrasväen,
köyhää ja kurjaa elanto ja rouva semmoinen heittiö, ettei sillä
milloinkaan palvelijat pysy vuottakaan. Ei kuulu edes ruokaa annettavan
muuta kuin määrältä ja hyvin niukasti.
Emmi sävähti punaiseksi. Mutta tointui samalla ja vastasi:
--Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat
tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.
Hän otti Lillin syliinsä ja painoi kasvojaan lapsen lämpimää rintaa
vasten. Lilli tarttui molemmin käsin hänen hiuksiinsa ja jokelsi: »tä,
tä, tä».
[Kuopiossa 1887. "Keski-Suomi" 1887, n:o 96 A ja 96 B. Novelleja I.]



KAUPPIAS ROLLER.

Oli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta,
maa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat
harroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään
toisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät
sisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi:
»tiehesi siitä!» Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja
ulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta
vaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja
heiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi
nykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset.
Heitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin
»huut!» ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin
lähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he
purkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo
lohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä.
Kauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä.
Kuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän
ei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa
välittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin
varoihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat,
otti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi
hän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli
riittävä; ei huolta eikä murhetta.
Entä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa
ensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen
toinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän
näköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia
huonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja
järjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein
kyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan.
Lyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli
päässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja
ensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty,
kunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä
hän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka
semmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi.
Ja nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai
toisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän
oikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän
hyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään
väsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran.
Hän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä,
kun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei
tuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin
hoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä
sitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi,
elämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi
menojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden
mielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko
hänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä
jäi.
Ei tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli
kuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän
kiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella
seinällä.
Sisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo
hiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät
lukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko
enteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat
koreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät.
Yhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan
kärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale
sijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon.
Ei tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta
vetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla?
Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin
perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän
sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet
kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään
vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun
oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä
tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt
voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen
toimeen.
Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka
olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä
suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli
täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään
miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.
Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma
koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka
onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin
toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast'aikaa. Mutta ne
olivat viehätyksensä menettäneet.
Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös
läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes
pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Lyhyitä kertomuksia - 06
  • Parts
  • Lyhyitä kertomuksia - 01
    Total number of words is 3590
    Total number of unique words is 2151
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 02
    Total number of words is 3585
    Total number of unique words is 2049
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 03
    Total number of words is 3591
    Total number of unique words is 2075
    22.8 of words are in the 2000 most common words
    33.3 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 04
    Total number of words is 3595
    Total number of unique words is 2029
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 05
    Total number of words is 3784
    Total number of unique words is 1911
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    35.3 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 06
    Total number of words is 3664
    Total number of unique words is 1888
    26.2 of words are in the 2000 most common words
    36.3 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 07
    Total number of words is 3583
    Total number of unique words is 2009
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    35.0 of words are in the 5000 most common words
    40.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 08
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1959
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 09
    Total number of words is 3685
    Total number of unique words is 1921
    24.4 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 10
    Total number of words is 3730
    Total number of unique words is 1926
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.4 of words are in the 5000 most common words
    41.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 11
    Total number of words is 3692
    Total number of unique words is 1948
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    35.4 of words are in the 5000 most common words
    40.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 12
    Total number of words is 3583
    Total number of unique words is 1732
    25.9 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 13
    Total number of words is 3662
    Total number of unique words is 1925
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    40.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 14
    Total number of words is 3587
    Total number of unique words is 1912
    24.9 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    39.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 15
    Total number of words is 3695
    Total number of unique words is 1921
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    39.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 16
    Total number of words is 3647
    Total number of unique words is 1849
    25.3 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 17
    Total number of words is 3659
    Total number of unique words is 1964
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    35.5 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 18
    Total number of words is 3576
    Total number of unique words is 1892
    25.4 of words are in the 2000 most common words
    35.9 of words are in the 5000 most common words
    41.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Lyhyitä kertomuksia - 19
    Total number of words is 2191
    Total number of unique words is 1274
    27.4 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.