Lyhyitä kertomuksia - 02

Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama
aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren
ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella
lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja
suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.
--Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä
salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen
kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!
Ja taivaan ovi aukeni,--äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan
istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset
silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.
* * * * *
Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta
vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat
Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä
ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen
sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen
taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä
kalvossa.
Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla
ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin
koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat
muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset
leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri.
Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari
ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä
nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.
Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,
lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!
--Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa
kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi!
Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!
Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja
ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.
Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka
kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut
rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja
pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja
kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta
silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka
näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan
äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä
sydämmessä.
* * * * *
Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen
kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,
eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa
hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,
vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli
keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon
sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän
päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä
poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun
mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen
sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä
ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.
--Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit
hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani
miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä
ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne,
maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala,
miksi olet niin kova ja armahtamaton!
Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.
Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon
lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon
sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.
Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä
saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen
viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.
Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi
irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen
osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva
epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli
sijaan.
--Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle
muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,--niin
siellä,--siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista
vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen
jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon
sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan
perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo
isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.
Kiittämätön vaivanen mikä olinkin!
Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla
äänellä:
--Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty
olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta
hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä
auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!
[1877. "Päijänne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I. "Uusi Kuvalehti" 1891.]



PÄIVÄ KOITTAA.

I.
Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli
vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti
voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille
vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden
pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.
Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen
välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi
koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,
ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas
kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli
alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,
yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä
suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin
ulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa
salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että
Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,
joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja
varallisuudesta.
Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,
Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan
vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi
käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui
hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista,
joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin
äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:
--Kuule Niilo!
--Hoi?
--Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.
--Niinkö luulet, Katri?
--Siitä olen varma.
--Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
kiehkuraasi?
--Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
kukkia.
--Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?--Niilo kavahti
istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.
--Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
lapset tekevät?
--Hm--etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
haluttaa olla niinkuin olen.
Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
päähänsä.
--Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin
silmin.
--Kyllä--Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän
harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa
tai jotakin muuta.
Katri katsoi Niiloon.
--No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella
hymyllä.
Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.
--Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
jäseniäni.
Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he
joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski
kannettavansa maahan.
--Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.
Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan
kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
noita armaita sinisilmiä.
--Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en
minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä
opetan sinua voileipiä viskaamaan.
Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo
tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen
silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi
rantaa.
Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo
kuivuneet.
--Katsos nyt, Katri!
Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
syvyyteen.
--Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.
--Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.
--Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.
--No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!
Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli
semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
kauvas, putosi viimein alas ja--ploks!--vajosi heti syvyyteen.
Katri nauroi.
--Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.
Tuo Yrjöä kovin harmitti.
--Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.
--Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla
kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.
Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja--
voi onnettomuutta--putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö
koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle
paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja
sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut.
Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä
veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen
keltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan.
Riemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella
kiitollisuudella pallonsa Niilolta.
Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan
kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot.

II.
Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli
käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut
köyhän mökin tytärtä?
Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä,
kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen
olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
monta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
silloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille»,
niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän
lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
suurimpain kalain uiskentelevan.
Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa
keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan
mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä
virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä
ollut virsikirjan ympärille käärittynä.
Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.
--Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun
kirkon penkkiin pääset.
--Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi
Niilo.
Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.
--Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun
sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.
Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
tapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo
monasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki
se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi
herännyt hänen sydämmessään?
Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
ei Katri nähnyt.
Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää
ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
Puheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
tottumattomat, alkoi tuntua työläältä--ja silmäluometkin kävivät niin
kummallisen raskaiksi.
--Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.
--Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita
silmiään,--eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa.
Ja hänkin haukotteli pitkään.
Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta
huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.
Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
huulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
rantaan saakka.

III.
Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti
kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä
koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
taistella,--nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.
Mutta Niilo jäi yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sillä tuolta
toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke
valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja
vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru
hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki
vaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli,
sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä
syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret
ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä
ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa
mateleva mato.
Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän
kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli
puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä
tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan
oudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka
alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata
välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia
astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja
kaikenlaisia hedelmiä. »Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa»,
arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui
suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista
lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki
oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä,
käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja
hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä
siniset sukat ja kengät, kiinnitetyt punaisilla pauloilla.
Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet
linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat
kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän
tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,
joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se
hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-
kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan
myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen
ynnä monta muuta.
--Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.
--Suomesta olen, vastasi Niilo.
Kukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.
--Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen
vienolla äänellä jatkoi:
--Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja
kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran
heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden
ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
taivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
silmäykset impeäni seurasivat. »Oi ihana neiti», saneli nuorukainen,
»sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun
rakkautesi voittaa?» Ja neiti vastasi: »todistakoon elämäsi, että
kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan:
palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä
on ijäti oleva sun omasi.» Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän
ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.
Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä
ja viserteli:
»Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta
nuorukaista. »Kaunis nuorukainen», puhui hän viettelevällä äänellä,
»tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän
nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri
sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi
ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.»
Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli
hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä
tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.
Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen
polkuun ja saneli naiselle: »En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä
katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on
etsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.» »Elä hulluttele, nuorukainen»,
puhui nainen, »jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et
kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa
ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,
orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät
verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule
mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle
sua saatan.» Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi
jyrkällä äänellä: »Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo
valheen huulillasi asuvan.» Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui
kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen
kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä
impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon
säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:
»elä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin
jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!» Ja Suomettaren turvissa astui
nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa
viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet
eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja
sävelsin ilovirren, enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.»
Kaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
ja lauloivat: »Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!»------
Kokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut
taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä
laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:
--Arvaa, Niilo, ken sun herätti!
--Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui
kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.
--Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä
joutilaana oleskelemaan.
--Mihinkäs sinulla on kiire?
--Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että
meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.
--Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni?
--Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua
vähitellen rupee ihminen pelkäämään.
--Katri!
--Niilo!
--Tuo oli sinulta leikkiä vaan.
--Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta elä viivytä
minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!
--Hyvästi Katri! Kyllä tulen!