Lyhyitä kertomuksia - 06

Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan--? Mutta kannattiko?
Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih!
Ei maksanut vaivaa sen takia nousta.
Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.
Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa,
niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.
--Herman, laiskuri, makaatko sinä?
--Niin mikä sitten?
--Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!
--Anna minun olla.
--Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua
opetan.
Hän alkoi kutitella.
--Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella.
--Kiukkuiseksiko rupeat?
Hän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki
happamen naaman.
--Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt
suutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin.
Ja jää sitten herran rauhaan.
Ovella hän vielä pysähtyi.
--Etkö tosiaan huoli kahvista?
--En.
--Ole ilman, ole ilman.
Hän lehahti tiehensä.
Roller pyyhki huuliaan.
--Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä
suudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä.
Ja muutenkinn heihin tahtoo kyllästyä.
Näin hän ajatteli itsekseen.
Eikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut
Elinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut
nytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi
kerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata
hänet menemään, kun vaan lähelle tuli.
--Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan.
Minä en mahda olla oikein terve.
Hän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä
missään, vaikka kuinka olisi tarkastellut.
--Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin.
Nuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä
ulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli
kääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli
lähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. »Löttis!» pani
maa joka kerran, kuin jalka sitä polki.
Kirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi.
Mitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja
silloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla
koreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti,
messusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä
ennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli
olevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille
erityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat
kirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus
tänlaisena epäuskon aikana.
Lapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan
tuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen
sopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut.
Kunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden
päästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon
asioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin.
Roller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän
muisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään.
Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän
niitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne
raukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa
uskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka
kunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän
nimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit!
--Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja
toi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita.
Tarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan
haluttaa.
--En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin
pieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo
psykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse
tuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin
se menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee?
Tietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja
kuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä?
Ei mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa.
Psykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla.
--No, mutta jotain muuta kirjaa sitten?
--Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen
kertaa ennen ole maailmassa sanottu.
--Ehkä tieteellinen teos?
--Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit
läpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä
pitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia.
Taikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä
oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta.
Saavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä?
Todistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen
ja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen?
Voivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat
jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen
jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä
ystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin
turhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta,
turhuutta!
--Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä
esimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita----.
--Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin,
niissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei.
Pysähtynyttä, taantunutta kaikki.
Kirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller
pisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta.
Sillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä
sekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran
oli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä
jäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi.
Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän
käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet
kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät
onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään
alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä
puolisääreen saakka.
Roller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin
raatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun
menisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla.
Mitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään
kävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä
katsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan
pilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko,
että hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai
säälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään.
Onnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden
täytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei
toimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia.
Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin
kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden,
voittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.
Eikö ennemmin vihasta?
Ja ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa
vaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään
olemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun.
Rankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin.
Elina juoksi etehiseen häntä vastaan.
--No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut
tunnin varmaankin. Joudu, joudu!
Roller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään.
--Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina.
--Se ei mitään tavatonta.
--Mutta arvaapas keitä kaikkia?
--Kai heidät sitten näkee.
--Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja--tokkopa
muistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan.
--Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta.
--Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin.
Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.
--Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan.
Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.
--Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.
Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat
osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti
Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä,
tai ainakin hän koetti seurata.
Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta
hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä
edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka,
himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton
suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada.
Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän
osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia
eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti
hän niitä ahmi suuhunsa.
--Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller
itsekseen.
Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän
tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja
tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista
sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä
ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä
hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.
Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen
lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen
päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että
hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken
pois.
Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.
Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut
hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui
sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin
raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.
Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului
soittoa ja naurua ja puheen hälinää.
Roller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi
vuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta.
Mutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä
elämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen
ohessa pompottivat pianoa.
Roller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut
heitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia
nyrkkiä saliin päin.
Ei nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla.
Hän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea
kohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki.
Muutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta.
Roller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen.
Samassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja
vähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja.
--Aaveita--huuh--ei mennä, ei mennä--kynttilöitä--lamppuja ja aseita--
peloittaa, huuh--yhdessä--kaikki yhtaikaa.
Ovet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen
naista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä,
toisessa hiilihangot.
Roller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti.
Silloin syntyi parvessa hämmennys.
--Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois!
Ovi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset
pitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone
tärisi: »Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he--.»
Roller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä
kirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille.
--Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan
hiljempänä ruokahuoneesen.
--Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha.
--Entäs minä, hi, hi, hi.
--Semmoinen karhu.
--Ja me kun luulimme piruksi.
--Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita.
--Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä.
--Uuh! Uuh! Uuh!
--Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä.
--Enkä minä.
--Enkä minä.
--Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko
syödä kaikki?
--Kaikki, kaikki.
--Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään.
--Ha, ha, ha, ha.
--Hi, hi, hi, hi.
Kello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä,
Rollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen
kummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään.
--Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää.
--Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden.
--Tschih, tschih, tschih!
--Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo.
Mutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt.
Hiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä.
Kun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon
kylmään ruumiisen, joka oli vuoteella.
Hyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas
matolle, kauniimman ruusun kohdalle.
[Kuopiossa v. 1887. "Excelsior" kalenteri 1889. Novelleja I.]



YSTÄVYKSET.

Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat
istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä
selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet,
tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot.
jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan
heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi
tuli käyttää.
Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta
silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli,
kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se
lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin
ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi
ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.
Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja
Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin
hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun
eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli
niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat
koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet
aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja
vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan
tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti
kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin
huomiota herättävällä tavalla.
Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen
vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä
sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä
heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin
oikein selville tulivat.
He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja
tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta
edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta
vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan
olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi
kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.
Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman
Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei.
Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen
ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään
jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta
antanut.
He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi
kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja
lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä
ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.
Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä
mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan
puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään
ijankaikkisuuteen asti.
Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat
taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin
kammarissa.
--Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään
naimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä?
Sanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui
hänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen
katseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan.
--Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä.
--Niin ... luultavasti en minäkään...
--Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän
ehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka
suuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten
kaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin.
Siiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi
nuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen.
--Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin?
Sanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni
vaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä.
Mutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja
oli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään,
sillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan
odotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen
silmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut
niin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään
huomannut.
--Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi
aikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan
ollenkaan.
Tuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet
riistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle
nenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen
kauniisti täytyi väistyä.
Siiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri.
--Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin.
--Sanni kulta, lähtään jo pois.
--Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska?
--Ei.
--Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette
saa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut
minulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä.
Sanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi
ilostuneet silmänsä häneen.
--Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin
nolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut
tanssia?
Se kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen
sitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä.
--Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille.
--Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana.
Hän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä.
Mutta Sanni tarttui häneen kiinni.
--Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen?
--En; kuinka niin?
--Oletpa. Ihan varmaan olet.
--Vaiti nyt, ja päästä minut.
--Mihinkä menet?
--Omalle paikalleni, tuonne.
Kaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja
sieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin
kanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään.
Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia,
eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi,
kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin
maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita
kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä
ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima,
joka loi kajastuksen ympärilleen.
Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä,
kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa
heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun
eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.
Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa
hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi
innostua?
Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko
pitkänä iltana.
Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.
--Kas, Siiri, tässähän sinä olet.
Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille.
--Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen
pohjasta.
--Sen kyllä huomaa.
--Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?
--Siitä taidat välittää viis.
--Siiri!
--Että viitsit teeskennellä noin.
Siiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen.
Muuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä
ajattelevan.
Kahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä
niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin
oli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli
sen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt
harhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen
rakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä!
Hän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka
vedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi
tietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä
lisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä
kumma!
Siiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä
kävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten
johti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä
kohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän
ollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin.
--Te kävelette? Ottakaa minut mukaan.
Siiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri
kääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.
--Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain?
Siiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui
suorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä
merkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa.
Hän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian
Sannin huomion kokonaan puoleensa.
--Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto
sana. Kysykää ennemmin, miksi--se hurmaa.
--Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te
miehet.
--Ei julmempia kuin naisetkaan.
--Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna.
--Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte.
Sanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen.
Hänen täytyi luoda silmänsä alas.
--Eikö totta? kysyi Körner.
--Ei, kuului hiljainen kuiske.
Sannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi
vapisi ja jalat kävivät hervottomiksi.
Sillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren
merkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana...
Soitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni
likisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri
aavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään.
--Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme
olla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri.
Sanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko
ehdotusta.
Körner samassa pyysi häntä valssiin.
--Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin.
Turhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja
laski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle.
Eikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan
sanonut, että hän oli tehnyt pahasti.
Siiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat
eronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli
tapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden.
Mutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi
vähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä
välittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli
luottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut
häntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä
hänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli
puolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös.
Ei hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan
mustetta, kynää ja paperia.
Ja sitten hän kirjoitti:
--Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden
kanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat
toisillemme. Siiri.
Kuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle.
--Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta.
Hän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin
Liisu läksi huoneesta.
Kuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista.
Sitten ovi kävi. Hän oli mennyt.
Siirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään,
ne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta.
Mitä hän oli tehnyt?
Oliko Liisu jo ennättänyt perille?
Nyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki...
Hänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen
nähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka
muutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan...
Sitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli
viimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut...
Arvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja
muistaisi häntä sitten elämän ikänsä...
Joko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä?
Mitä hän; oli tehnyt?
Eikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?...
Hän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan
Liisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän.
Paljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni?
Kauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan.
Mutta tuossapa hän viimeinkin oli.
--Nooh--?
--Mitä niin?
--Vastausta?
--Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä
Sanni neitiä tavannutkaan.
Ei vastausta odottamaankaan ... aivan oikein.
--Kuka kirjeen otti vastaan?
--Mikä--Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt.
--Ja hän ... vei sisään?