Lyhyitä kertomuksia - 11

sisässä kuohui kuin tulivuoressa ikään. Hän koetti voimainsa takaa
itseään hallita ja ihmetteli, eikö Sanna mitään huomannut.
Tuskinpa vaan! Sillä ujostellen hän hiipi lähemmäksi ja istui arkana
kuin kyyhkynen kiven reunalla. Alas hän taas katsoi, ja varvas
ahkerasti kaiverti hiekkaa.
Yrjö kävi rohkeammaksi; uskalsi jo tarkemmin katsoa häneen.
Lapsiko vai täysikasvanut?--Sillä välin, puoleksi kumpaakin. Oli kuin
alkava aamurusko, tai puhkeava ruusun nuppu. Aavistusta, kainoutta ja
vavahtelevaa iloa oli katseessa, jonka hän aina väliin kulmiensa alta
loi syrjään, Yrjöä kohti.
--Joko Sanna on kuinka vanha? kysyi Yrjö, jotakin sanoakseen.
--Seitsemäntoista täytän kohta.
--Vuoden päästä ehkä--
Sanna kääntyi päin, kasvoissa ilmaantui kysymys.
--Mitä sitten? pääsi hänen huuliltaan, kun ei jatkoa seurannut.
--Menet jo miehelle.
--Oho! hyi!
Hän taaskin käänsi, kasvonsa pois ja peitti käsivarrella silmänsä.
Kyynäspäässä oli paikka, mutta se teki nutun hihan vaan somemmaksi.
Yrjö hyppäsi aidalle ja kurottui toiselle puolelle nähdäkseen häntä
silmiin. Sanna tirkisti pikkuisen käsivarren alta ja kääntyi nauraen
pois. Posket hehkuivat; Yrjö sen näki ja aikoi hypätä hänen luokseen,
kun samassa risut räsähtivät läheisellä metsäpolulla ja Kalle sieltä
ilmestyi heidän eteensä.
--Päivää, Yrjö, monesta aikaa. Täällä minä taas olen. Terveisiä sieltä
ulkoa maailmasta! Kukas tuo hempukka? Mitä--pettävätkö silmäni?
Koivumökin Sanna eikös se ole? No, totta vie, kuinka kauniiksi tytöksi
sinä oletkin kasvanut. Annapas minulle kättä--katso silmiin kanssa--
no-no, elä ujostele, katso nyt ylös, taikka minä suutelen sinua
muuten.--Noin, kelpaahan niitä näyttää, tuommoisia silmiä.
Hän nosti Sannan päätä; Yrjö vavisten odotti, joko hän nyt suutelisi.
Mutta eipä sitä tehnyt arvon vielä. Rinnalle vaan istui.
--Marjojako sinulla on? Mitäs niistä tahdot, minä ostan? Et tiedä?
Annatko markalla?
--Eihän toki niin paljoa, sai Sanna kuiskatuksi.
--Mutta sinun täytyy istua tässä rinnalla ja syödä kanssani. No, minä
jo otin, nyt on sinun vuorosi. Ota, ota, et siitä pääse. Kuule, ellet
ota, niin pistän minä suuhusi.
Yrjön kädessä häilyi kirves. Maailma oli mustana hänen edessään, veri
pakkaantui päähän, aivot menivät sekaisin. Kädet tahtoivat iskeä
kirvestä Kallea kohti, mutta ponnistaen viimeisen väkensä hän kumminkin
vielä sai itsensä hillityksi ja löi aidaksiin. Niitä hän sitten hakkasi
rikki kuin raivostunut, huolimatta siitä, tekikö kirves tuhoa tai
hyötyä.
--Sinä olet niin helkkarin sievä tyttö, puhui Kalle
vieruskumppanilleen, samalla kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja koetti vetää likemmäksi.
Sanna ponnisti vastaan.
--No, mitä sinä joutavia. Tule syliini istumaan.
Yrjö kääntyi päin, hänen silmänsä olivat veripunaiset ja kirves kohosi
välkkyvänä.
Mutta samalla sujahti Sanna irti Kallen käsistä ja juosta livisti
pakoon. Kalle karkasi jäljestä, huutaen, nauraen ja houkutellen.
Marjatuohinen putosi maahan kumoon ja mansikat lensivät ylt'ympäri.
Yrjö katseli heidän jälkeensä, oli tukehtua ensin, mutta tyyntyi, kun
näki, ettei Kalle häntä tavoittanut.
Ei Yrjö monasti sinä kesänä Sannaa enää nähnyt, joskus vaan kaukaa
vilaukselta. Pari kertaa sattui niin likelle, että olisi päässyt
puheisin; mutta hänen silloin rupesi suonissaan niin takomaan, että
rinta tahtoi pakahtua, ja ennen kuin hän ehti saada ääneen, oli Sanna
jo poissa.
Tavattoman araksi oli tyttö käynytkin; ennen häntä ujous vaivasi, mutta
nyt hän suorastaan pelkäsi ja pakeni ihmisten seuraa.
Kun Yrjö joutohetkinään kierteli Koivumökkiä, oli siellä aina niin
autiota ja hiljaista, ettei olisi luullut elävää olentoa löytyvän
likimaillakaan. Kummallinen vetovoima hänellä kuitenkin oli niille
seuduille, hänen täytyi tuon tuostakin samoilla metsiä siellä
ympäristöllä, nähdä asuntoa, tähystellä joka polkua ja tietä,
kuulustella ja odottaa, milloin tuo hento tyttönen ilmestyisi.
Myöhempään kesällä hän eräänä sunnuntai-iltana oli metsän rinteessä,
pensaan takana pitkällään. Pensaan aukosta hän tuntikauden väsymättä
oli katsellut tuvan ovea, kun kuuli astuntoa ja näki miehen tulevan
polkua pitkin. Oli niin hämärä, ettei oikein eroittanut, mutta hän
säpsähti ja veri seisahtui hänen suonissaan, sillä aavistus hänelle
sanoi, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Kalle.
Tupaan hän meni; ovi suljettiin, kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin. Hänen täytyi saada varmuutta. Varoen hiipi hän ikkunan
luokse; se oli peitetty. Hän koetteli ovea, eikä enää ihmetellyt, että
se sisäpuolelta oli säpissä.
Mutta hän jyskytti--jyskytti kuin henkensä edestä, kunnes heidän
viimein täytyi avata.
--Sinäkö se olet; tiehesi paikalla, sinulla ei ole täällä mitään
tekemistä, tiuskasi Kalle, töyttäsi häntä rintaan ja paiskasi oven
jälleen kiinni.
Yrjö raivostui ja koetti repiä sitä auki, vaan ei saanut. Hän löi
siihen nyrkillään ja huusi heille karkeita sanoja, täynnä vihaa ja
hurjinta kiukkua. Pilkkaa, naurua ja uhkauksia antoi Kalle sisästä
hänelle vastaan. Kun Yrjö viimein oli viskannut Sannalle ilkeimmän
häväistysnimen, minkä tietää voi, herkesi hän ovea takomasta ja meni
hoiperrellen pois.
Jonkun matkan päässä oli Hakolan Lotan tupa. Hän möi viinaa ja huonoa
elämää hänen luonaan usein pidettiin. Sinne eksyi Yrjö tänä iltana.
--Mihinkäs nyt risti pannaan? huusi Lotta ja siristi pieniä, poskien
sisään painuneita silmiään, kun Yrjö astui huoneesen.
--Viinaa!
Hän vaipui penkille.
--Saamas pitää!
Hän joi sen päivää ja seuraavan samoin. Mutta kolmannen päivän aamuna
yhytti hänet Aaro pihamaalla. Käsikynkkään tarttui ja kotiin vei. Eikä
ollut Yrjössä vastustajaa. Sanattomana seurasi hän mukana; laihtunut
hän oli ja kalpean harmaa kasvoiltaan, ruumis vetelä ja käynti
ryhditön.
Aaro saarnasi pitkin tietä häntä kulettaessaan, puhui saatanan
viettelyksestä ja helvetin tulesta. Yrjö kuunteli; ei hän paljoa
tajunnut, ei monta sanaa mieleen tarttunut, mutta hän kuunteli
kuitenkin tavattoman sävyisänä.
Vasta silloin hänessä huomasi jonkunmoista mielen liikettä, kun Aaro
sivumennen mainitsi, että Kalle edellisenä iltana oli lähtenyt pois
eikä luultavasti nyt pitkään aikaan tulisi kotona käymään.
Sen kuultuaan pysähtyi Yrjö hiukkasen; suoristi selkänsä, veti syvään
henkeä ja katsoi ylös. Ja lopun matkaa hän jo astui vähän jäntevämmin
eikä sallinut Aaron enää pitää käsikynkästä kiinni.
Ei hän tämän jälkeen samalla ilolla ja reippaudella työtä tehnyt kuin
ennen. Mieli oli pitkän aikaa horrostilassa, ei siinä syntynyt
pienintäkään halua mihinkään eikä minkäänlaista toivoa. Lepoajat hän
enemmiten oli pitkällään, muuten hänestä oli yhden veroinen tekikö
työtä, tai makasiko, ja saman asian hänestä ajoi, teki mitä työtä
tahansa. Teki hän vaan niinkuin käskettiin, oli niin kuin oletettiin.
Koivumökkiä hän kuitenkin karttoi aivan kuin ruttoa; ei sen koommin
erehdyksestäkään niille seuduille eksynyt. Ja kohta hän pakeni, kun
Sannan nimeä vaan satuttiin tuvassa mainitsemaan.
Yhä useammin hänestä aikaa myöten puhuttiinkin, erinomattain naisten
kesken. Kuiskaamalla ensin, sitten jo ääneen, arastelematta. Ja aina
siinä päiviteltiin, nenää pahasti nyrpistettiin ja päätä heilutettiin
edes takaisin, oikeaan ja vasempaan. Ja sanottiin näinikään:
--Hyi! Nuori tyttö, tuskin muuta kuin lapsi ja yhtä kaikki jo niin
turmeltunut.
Yrjönkin korville näinä puheet viimein tulivat; ei hän sitä voinut
välttää. Siinä se oli vähää ennen joulua, kun asia hänelle selveni.
Kummallisesti rintaa silloin repäisi; hänen täytyi päästä muitten
näkyvistä pois. Aittaan meni, istui siellä pimeässä hyvän aikaa ja
itki.
Sen jälkeen hänen sydämmensä oli kuin sulanut jähmetyksestään. Tyttö
raukkaa kävi sääli, kun häntä kaikki ihmiset nyt hylkivät. Oikein teki
mieli mennä häntä lohduttelemaan ja kerran hän taas jo löysikin itsensä
metsän rinteestä, jossa entiseen tapaansa tupaa ja sen ympäristöä
tähysteli; mutta kun hän sitten olisi tahtonut mennä likemmäksi sisään
saakka, niin eivätpä totelleetkaan jalat. Toistaiseksi täytyi jättää
käynti; mutta kun se oli yhtä vaikeata silloinkin, siirti hän yhä vielä
tuonnemmaksi. Viikko vieri toisen perästä; joka sunnuntai hän siellä
päin käyskenteli, mutta sisään ei vaan tullut mennyksi. Eikä hän
vahingossakaan sattunut Sannaa muuten näkemään.
Eräänä iltana--oltiin jo kevät-talvessa--parjattiin häntä tuvassa
tavallista enemmän. Ilkeitä herjaus-sanoja sateli naisten huulilta,
eikä miehetkään niitä suuresti säästäneet.
Yrjön pisti vihaksi.
--Omaa kunniaanneko luulette tuolla korottavanne? hän kysyi tuimasti
heihin katsoen. Tehköön Sanna vaikka kymmenen lasta, on hän kumminkin
tuhatta vertaa parempi kuin yksikään teistä.
Mutta siitäkös vasta elämä syntyi. Voi, taivas! Tytöt sähähtivät
vihasta, sylkivät ja kiljuivat kilvan, vähällä piti, etteivät tulleet
silmille; miehet nauroivat. Lopulta he yksimielisesti tulivat siihen
päätökseen, että Sannan viettelijä oli saatu ilmi: se ei voinut olla
kukaan muu kuin Yrjö.
Tämä ei huolinut väittää vastaan; hänelle oli yhden tekevää, uskoivat
he mitä tahansa. Mutta soma ajatus hänelle siinä iski mieleen, ja sitä
hän hautoi seuraavaan pyhään saakka, jolloin aikoi panna sen toimeen.
Mikä esti häntä kihlaamasta Sannaa, jos tyttö vaan itse siihen suostui?
Ja miksei suostuisi, hyljätty kun oli ja kaikkien ihmisten
ylenkatsottava. Eikä hän tytölle vastenmielinen ollut ennen, siihen
melkein uskalsi luottaa.
Palmusunnuntai silloin oli, kun hän näissä tuumissa astui mökkiin päin.
Ja sen hän tunsi, ettei rohkeutta nyt puuttuisi. Sitä vaan kummasteli,
kuinka hän näin myöhään oli tuohon päätökseen selvinnyt.
Kun hän siinä iloisella mielellä kulki lumista tietä, tuli Hakolan
Lotta läähättäen vastaan.
--Jesus siunaa, se kuolee, poloinen, hän huusi jo etäältä.
--Kuka?
--Sanna, Sanna!--Synnytystuskiin.
--Rohtojako menet hakemaan?
--Enkä, kun kupparia.
--Pane joutuun!
Juoksujalassa jatkoivat molemmat tietänsä. Huohottaen seisahtui Yrjö
seuraavassa tuokiossa tuvan eteen. Sisästä kuului valitusta, hän
raoitti ovea. Siellä makasi Sanna vuoteella, suonenvedon tapaisesti hän
molemmin käsin puristi sängyn laitaa, ruumis kyyristyi kokoon, ja pää
oli pudonnut tyynyltä pois. Hän käänsi tuskasta vääntyneet kasvonsa
oveen päin, haikea avun pyyntö silmissä. Mutta Yrjön nähtyään hän
parkaisi, koetti kätkeytyä peitteesen ja huusi: pois, pois!
Äiti, joka istui uunin kupeella, kurotti päätänsä esiin.
--Ei saa tulla! hän mutisi.
Yrjö vetääntyi takaisin; mitäpä hänellä siellä olikaan tekemistä.
Pölkylle istui seinän viereen, lähelle ikkunaa ja katseli polkua, josta
odotti kupparia tulevaksi. Vähän väliä kuului sisältä vaikerrusta,
milloin heikompaa, milloin taas tuskallisen kovaa. Yrjö silloin herkesi
aina hengittämästä ja puristi käsiään niin että luut ratisivat. Eikä
näkynyt kupparia!
Mutta vihdoin viimein hän kumminkin tuli.
--Joutuun, joutuun! huusi Yrjö ja nousi seisoalleen.
Sarvet kalisivat kupparin nyytissä. Tupaan menivät Lotan kanssa ja
painoivat oven kiinni jälkeensä. Ulkona oli hiljaista, sisässäkin
voihkaminen hiljeni, ikkuna peitettiin.
Yrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä.
Lotta sieltä noin puolen tunnin kuluttua ensin ilmestyi.
--Noh? kysyi Yrjö ja teroitti silmänsä hänen harmaankarvaisiin
kasvoihinsa.
--Terveisiä. Hän on lopettanut.
--Kuollut?
--Kuollut on niin.--Ei ollut hänellä pitkää elon aikaa.
Kuollut! Sanna kuollut!--Hän näki tytön edessään, niinkuin hän keväällä
istui kivellä, hymyillen, punastuen ja varpaallaan kaivaen maata.
Nytkö kuollut? Kuollut! Ijäksi sammuneet nuo ujostelevat, hempeät
silmät!--Kylmänä, jäykkänä kasvot, kädet, varpaat, koko tuo hoikka,
notkea ruumis?--
Yrjö astui kuin unessa kotiinpäin. Ei hänellä ollut selvää ajatusta
tällä hetkellä; outoa, pysähtynyttä oli kaikki ja tuntuipa melkein kuin
raukeisi hänenkin elämänsä ikipäiviksi siihen.



MUTTA MITÄS TAPAHTUI
["Purjeita kuivaamassa" nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon
"Lastuissa".]

Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat
purjeita kuivaamassa?
Heille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla
sitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme,
että saatoimme sen ohessa puhella myöskin.
--Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet
usein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja ... ja, ja ...
rouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole
osoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä,
mutta monesta muusta olen luullut huomaavani.
--Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää,
ettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia
oireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin.
--Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja
poimiessani?
--No, mitä?
Me seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni.
--Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään.
Rouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna
heille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos
hän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on
jonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin--
--Tosiaankin! Sinä olet oikeassa.
Asia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin
huomannut.
--Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että
näemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että
on viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen
ollenkaan pelkää--
--Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin
vaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi.
Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein
täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä
tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala
näkyä.
--Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi?
En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme
viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.
--Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa.
Sitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen.
Saavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja
tasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut
tulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin.
--Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi
Emmi.
--Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin?
--Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten.
--Vai niin!
--Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä
ystäviä.
--Kyllähän me vieläkin ... vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy
toistensa seurassa--
--Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta.
Vaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja
seisahuttivat. Otto hyppäsi alas.
--Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä.
Hän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin.
Olimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen
jouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä.
Taikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on
mustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä
koko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla
vapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä
vaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä
tuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää,
etten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani.
--Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan.
--Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota?
--Nouskaa ylös tänne ja lähtekää mukaan, niin kerromme teille uutisia
Rautalammilta.
--Lähtekää! kehoitti Ottokin ja hänen silmissään näin tuon saman
herttaisen katseen, jonka niin hyvin tunsin entisiltä ajoilta.
--Mutta mitä sanovat Eero ja Volmar?
Minä katsoin Emmiin. Hän hiukan epäili hänkin.
--Tulkoot he jäljessä, sanoi Sanni, Heikki saa viedä heille sanan, Otto
pannaan ohjaksiin.
--No niin, no.--Vai, mitä arvelet, Emmi?
--Mennään!
Otto auttoi meidät ylös vaunuihin ja nousi itse kuskipenkille. Heikki
jätettiin tielle.
--Sanokaa, Heikki, että tuovat meille sadenutut mukaan, illalla tulee
ehkä kylmä, huusin hänelle vielä jälkeen.
Ja sitten mennä huristettiin eteenpäin. Puut vilahtivat ohitsemme,
pellot ja niityt pyörähtivät taakse, uusia näkö-aloja aukeni eteen.
Otto oli taitava ajaja, hyvässä turvassa istui, kun hän oli ohjaksissa.
Siinä oli tarmoa ja väkevyyttä tuossa suorassa, hoikassa vartalossa.
Hänellä tosiaankin oli parempi vartalo kuin Volmarilla, joka alkoi olla
liian lihava. Päätin kieltää Volmaria juomasta syödessään, sillä sehän
se kuului paisuttavan ihmisiä.
Tultiin ylämäkeen. Otto antoi hevosten astua käyden.
--Muistatko, Aina--hän kääntyi ja katsoi minuun, muistatko kun olimme
kerran heinäladossa tuolla sadetta pitämässä?
--Niin, miksi en sitä muistaisi. Silloin olimme vallattomia kuin pienet
lapset.
--Ja iloisia! Sinäkin uskalsit--
--No, ole vaiti.
--Kertokaa, kertokaa--mitä hän uskalsi? huusi Emmi.
--Otto, et saa kertoa. Minä kiellän.
--Mutta eihän se ole mitään vaarallista.
--Vaikka--
--Aina, oletko lapsellinen?
--Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai
kantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki.
--Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun.
--Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun
siinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin--
--Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että--
--Hyvä Aina, oletko lapsellinen!
He nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se
vähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille
kertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla.
Oli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme
päässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka
molemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen
ennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai
houkutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin,
jotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim.
eräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja
joka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin
näytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä
tunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto,
veijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille,
kostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa
salaisuudessa lähetti perille.
Kyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko
monta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille
toistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin
Volmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin--
olenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar
luonnoltaan Ottoa jurompi? Ei--sitä en toki voi uskoa, minussa tuo
ennemmin mahtoi vika olla.
Perille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen
syrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta
pomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo
minun vanhat lempilauluni »Mustalaisista», »Kaiju soitto, kaiju
katkeraan», »Itke sydän», »Ehkä mekin kerran» ja paljon muitakin
kappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa,
en muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä.
Mutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa
auaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti
häntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi
mieli tehnyt.
Otto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen
tarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle
usein tuli kyynelet silmiin.
Siinä soitellessa luiskahtivat tunnit niin nopeasti, etten muistanut
kysyäkään, oliko Heikki jo tullut takaisin ja mitä olivat herrat
sanoneet. Sanni viimein alkoi päivitellä, että mies oli jäänyt sille
tielle. Eikä kuulunut Eeroa ja Volmariakaan. Olisi heidän pitänyt jo
ennättää--
Mutta samassa näimme Heikin tulevaksi ja juoksimme vastaan.
Herrat eivät olleet kotona, hän kertoi, olivat menneet purjehtimaan.
Hän oli jättänyt sanan palvelijalle, että lähtisivät tänne heti ja
toisivat rouville sadenutut muassaan.
Olivat menneet purjehtimaan?
Eivätkä ottaneet meitä mukaan? Eivät malttaneet odottaa meitä takaisin
metsästä, vaan läksivät kahden ja jättivät meidät yksiksemme. Olipa se
yhtä kaikki vähän--
Me toki laitoimme heille sanan, ja vaadimme heitä tulemaan heti
jäljessä. Muuten emme olisi lähteneetkään. Mutta he--! Kiirehtivät
päinvastoin menemään juuri sillä hetkellä, kuin satuimme olemaan
poissa, aivan kuin mielissään siitä, että meistä pääsivät.
Katsoimme pikimältään toisiimme, Emmi ja minä. Luulen, että meissä
molemmissa liikkui samat ajatukset. Ja minulle juohtui mieleen, mitä
äsken olimme puhelleet metsässä. Niin olimme kumpikin noloja, ettemme
ensi hetkessä osanneet virkkaa niin mitään. Läksimme takaisin saliin ja
istuimme äänettöminä sohvaan. Sanni ja Otto koettivat saada meitä
hyvälle tuulelle jälleen.
--He eivät viivy kauvan, koska läksivät teidän tietämättänne. Ehkä ovat
tuossa paikassa jo täällä, sanoi Otto.
--Kaikessa tapauksessa me heitä odotamme. Juomme teetä sillä aikaa ja
syömme illallisen vasta myöhempään, arveli Sanni.
Siihen kaikki suostuimme. Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko
lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän
tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti
sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron
kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään
ollut, hän sitten minulle sanoi jok'ainoan kerran. Itse hän taas ei
välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se
kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli
työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän
sanoi.
--Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa
kirjallisuutta, minä kerran muistutin.
--Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen--
Hedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja
kertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan,
mitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja
Otto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia
semmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi
luiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella
hänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä,
siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme.
Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli
utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän
ei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika
oli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta
mestaria enää ollenkaan.
Mutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa
ilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona
kaikessa hiljaisuudessa.
Aika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin
laskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja
lauloimmekin kaikki yhteen ääneen.
Ilo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja
kuiskasi hänelle jotain korvaan.
--Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa
kauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy.
Otto katsoi kelloaan.
--Se on jo kaksitoista.
--He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei
ole sadenuttuja eikä hevosia.
--Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin.
Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme
lähtemään.
--Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto.
Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat
portaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta
puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin
kaipasi Eeroansa.
Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me
virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä
varsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen,
joka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä,
minkä kerkesi.
Puolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan.
Katsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu,
ajattelin.
Ei--mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään,
vaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun
Maria samassa ilmestyi kyökin ovelle.
--No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita
kuivaamassa.
--Hyvä ju--!
En ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me
juoksimme rantaan kaikki kolme.
Oikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät,
raukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä;
airot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä
naurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet
nenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä.
--Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska
Veijolassa. Vast'ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne
illallisen iltaa--
--Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt
meidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme--
--Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto.
Oli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat
venettään.
Raukat--he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten,
kun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat
ja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana--enpä ollut
Volmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen.
--Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi.
--Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä.
Volmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin
jäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa.
--Sinuapa vasta mörökölli!
[Kuopiossa v. 1890. "Uusi Kuvalehti" 1891. Novelleja II.]



EPÄLUULO.

Ellin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja
heidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä,
iloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa,
joka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka
Vilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty.
Isä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti
senlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa,
ja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä,
jolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli
sukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti
pahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa
usein kyllä hänet saattoi.
Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli.