Lyhyitä kertomuksia - 01

LYHYITÄ KERTOMUKSIA
Kirj.
Minna Canth

1917-19 (1877-1895)

SISÄLLYS:
Hemmo
Ensimmäiset markkinat
Äiti ja poika
Päivä koittaa
Vanhan taaton tarinoita
I. Pikku Heikin merkillinen matka
II. Pellervoinen
Kuoleva lapsi
Lapsenpiika
Kauppias Roller
Ystävykset
Eräänä sunnuntaina
Lain mukaan
Kasvinkumppanit
Mutta mitäs tapahtui
Epäluulo
Eräs Puijolla käynti
"Vanha piika"
Kodista pois
Ompelija
Kahtalainen onni
Laulaja
Missä onni



HEMMO.

Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat
ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää,
jot'ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka
saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden
latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten
kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta.
Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo.
Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka
poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi.
Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna
rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon
virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä
sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena.
Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua
luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan
päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire.
Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen
myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin
liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten
sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla
löytyi.
Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto,--huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta
nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se
huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui
vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon
hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa!--tämä oli huuto, joka sai miesten
sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan.--
»Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään,
missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua.
Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan
myrskyn kumina.
Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen
silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä
puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri
vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo
ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen
rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti
jo ylös.
»Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana
virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani
puolustamaan!»
Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas
huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas
maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten
kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.
»Mene!» lausui isä selkeästi;--»mene!» kuului äidinki väriseviltä
huulilta, ja--»mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli
sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.
Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi
pois sotaan ja taisteluun.
* * * * *
Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä
neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta
verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat,
ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos
kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan,
keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja--nyt
selveni miehelle heidän julma aikomuksensa--eläviltä tahtoivat he
polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain
surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato
ruumistaan kanervikossa; mutta, voi!--turhaan hän voimiaan ponnisteli;
--siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies
kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota
hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain
valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta--eikö kuulunut
myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä
tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa
kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan,
tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu
ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase
painettiin hänen kouraansa.
Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja
kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan,
löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja
pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta.
Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen,
niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän
heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta
hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan.
Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa
laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt
selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki
maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät
miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä
eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä
kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi
rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja
miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin
ja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran
suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen
auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima
maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit
täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman
poikansa sydän-verta.
* * * * *
Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön
ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi
vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset
vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin
hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa
lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle
mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan
syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi?
Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen
paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta
tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän
lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli;--
nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja
rakkaus hehkui,--nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia,
vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt
olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut
kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan
mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä,
jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle
taivaalle.
["Päijänne" lehden näytenumerossa 1877.]



ENSIMMÄISET MARKKINAT.

Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän
taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.
Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt
verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,
tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.
Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului
outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin
vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa
hymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat
tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon
viimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen
olleet.
--Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa
etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta.
--No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti
Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen
veitikkamaisuus.
--Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.
Elsan otsa pimentyi.
--Matin kanssa----sanoi hän--elä sitä te'e Antti--elä ainakaan Matin
seurassa mene markkinoille.
--Ja miks'ei?
--Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.--
--Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se
kumminkin sekä sielua että ruumista.
--Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla
käynyt?
--Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy
markkinoilla.
--Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja
ruumiin puolesta?
--Mitä tyhjiä viisastelet!
--Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä
lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri
samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.
Antti jo kiivastui.
--Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski,--et tunne etkä salli
mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä
paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.
Se on kerrassa sanottu.
Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt
alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi
visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä
ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin
edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.
Antti seisahtui.
--Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen
kättä.
Antin sydän jo heltyi.
--Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet
välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin
muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa
kulkee markkinoilla,--noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten
on, jos minäkin sinne joskus menen?
--Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja
vilpittömänä, kuin sinne menetkin.
--Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita.
--Onnellista matkaa, Antti!
--Jumalan haltuun, Elsa!
* * * * *
Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja
armoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja
kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,
kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä
myhäillen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.
Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin
hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät
eteenpäin. Metsä kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.
--Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan
laa, Oltta, viinaa juoda saan.--
Jo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat »markkinakuraasia».
Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.
Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli
levoton--Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.
--Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett'et vielä ole
oppinut markkina-iloa tuntemaan.
--Tämmöinen ilo ei mitään maksa.
--Eikö maksa?
Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,
Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.
Eikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon
suuta, niin saat parempaa ryhtiä----no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa,
se on Koivuniemen Jussin parasta viinaa.----Ell'et nyt hyvällä ota
naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon.----Kas niin
vaan----hih!--kallista paremmin,--no niin. »Tattis mamma, sanoi Lotan
Mikko.» Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.
Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,
Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.
Ota sitt' itselles toinen akka,
Eläkä sentähden juomasta lakkaa,
Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa--ja juo!
--Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.
--Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne
vörmyntärikseni, sano!
--Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.
--Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni
tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta kas kun
sen teen kiusallasikin.
Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,
Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.
No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,
seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän
löylyttämään.
--Oletkos hulluna, Matti?
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi
kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten
välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa
oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit
unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia
vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua
katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri
turskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla
seipäällä.
--»Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti
Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.
--Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti
kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.
Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä
kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa.
--Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat
eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani.
Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!
--Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt.
--»Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta
minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut,
mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni
maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.
--Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!
--Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä
kaupungissa ollaan.
--Sen mä tiesin.
Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä
aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä
Matin »kuraasi» ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun
syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille
kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä
silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja
Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli
täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja
sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi
lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä
rakkauden laulua:
"Pää sinä kultani rakas luonto,
Sinulle on annettu suloinen muoto,
Ole sinä aina iloinen,
Elä sinä kiukussa kiroile.
Sinusta en koskaan eritä taida,
Muut likat ei mielestän mitä maita,
Sä olet se kaikista ainova,
Jolle nuoren luontoni lahjoitan.
Nyt minä lasken käteni kaulaan,
Sillä minä näin suloisesti laulan,
Kun en voi muuten selittää,
Kuin perääsi on on niin ikävä."
Mitä se »pää» siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs
kuuntelijoista.
--Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on
päätön.
--Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on »pää» aina pässin esipuhe,
lausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on
oikein aika »pässin pää».
Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;
mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa
ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan
sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.
Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja
ostivat.--Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän
pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty
torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle
tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin--
sulhaspuvukseen muka--kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi
hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään
pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää.
Antti meni sinne.
--Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo
hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et
paremba mistääh sah.--
Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,
mutta--»jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa»--arveli
hän ja aikoi lähteä eteenpäin.
Juutalainen innostui.
--Osta veli, huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen--osta, mine anda se
sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!
Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään
ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän
pulskempi tässä asussa ja totta Elsankin silmissä poika toiselta
näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja
vanhassa retkaleessa.
--Mitähän tuo olisi, jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla.
--No sama se on, maksa pois raha,--sanoi juutalainen ja kauppa oli
tehty.
Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan
nuttunsa pöydältä, mutta--ihme ja kumma--se olikin kadonnut. Turhaan
haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään,--
nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten
kanssa eikä joutunut häntä enää kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu,
kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!
Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei
Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään
katua, näki hän niin sanotun »onnen pyörän», joka ihmisille ilmoittaa
tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin
täytyi ostaa. Antille annettiin »onnen lippu», joka lupasi hänelle
paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,
muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen
osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. »Vähät siitä»,
arveli Antti, »jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja
kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon
veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan
liivin taskussa.----Hm----rikkautta ja kaunis puoliso--Elsa onkin
kauniin tyttö koko maailmassa--»
Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin
ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri
huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka
muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti
onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli
kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli
vahinko,--mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla
hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti
läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva
oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.
--Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen
korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä.--Käy mukaan,
minulla on täällä muutamia hyviä tovereita.
Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan
uutta nuttuansa, ja--pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu--
uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen
kostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt
vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.
--Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta
takkiani!
--Hm--»kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi».
--Mitä sinä tästä arvelet?
--Arvelen, että juutalainen sinut petti.
--Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän
häpeällistä.
--Kyllähän se niin on, on kai.
--Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?
--Niin, sitä asiaa sietää harkita.
Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,
mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan--kapakkaan.
* * * * *
Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,
hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?
Pelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla,
makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat
korkealla permannosta ja--rautahäkit edessä.
--Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin
silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta
kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?
--Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme
joutuneet----Matti----Matti----etkö jo herää----
Hän tarttui Matin käteen----oi suuri Luoja----se oli kylmä! Antti nosti
hänen päätään, lattialla oli verta,----veri oli myös hyytynyt ruumiin
huulille ja sieramiin.----Matti oli kuollut,--kuollut,--ja missä
tilassa!
Tuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi
käsillään päätään.--»Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin
esihuoneesen», huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli
juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin
poliisia, vihellettiin ja--enempää ei hän muistanut----
--Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä!
Toinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät
kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä
osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.
Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin
ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.
Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli
lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä
äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,
vielä oli armon aikaa, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla
ensimmäisen askeleensa jo oli ottanut. Varoittavana, kauhistavana
esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat
ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen
vie.
--Ja Elsa,--tuo ihana, puhdas tyttö,--hän varmaankin hylkää langenneen
nuorukaisen----
Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden lakkoon
langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin
hänen halunsa ja toivonsa paloivat, vaan astui raskailla, epävakaisilla
askeleilla kohden kolkkoa kotoansa.
* * * * *
Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,
mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoili ruis, kauniina ja lähes
tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana
vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli
polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta
juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,
tarttui syleillen hänen hameesensa.
--Äiti, saammeko juosta isää vastaan?--kysyi vanhin, sievä,
seitsenvuotias Anna.
--Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.--
Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän
astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän
jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat
lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki
tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä
jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.
Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota 'yliin!» Ja isä laski
heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.
Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä
tervehti miestään.
--Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy--sanoi hän.
--Tulen, ja sua kiitän Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla
käsivarrella vaimoaan--kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin
juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.--
--Unhota se jo!--
--Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se
kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä
heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi
siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?--
--On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin
yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme?--
--Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen
lukukirjan.
Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki
ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.
[1877. "Päijänne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878.
Novelleja I, 1892.]



ÄITI JA POIKA.

Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.
Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan
tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,--
mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä
päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,
silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat
puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita
vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot
rannalla heille kuiskaelivat.
Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat
korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi
mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava,
peloittava.
Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja
venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta
rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä
tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui
etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,
ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana
istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,
viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.
Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän
jälessään. Se saavutti venheen,--löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli
toinen--kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen
ja--löi sen pirstaksi luotoon.