Lyhyitä kertomuksia - 14

Nyt joutivat tulla!
Ja ne tulivatkin, että portaat jymisivät. Ensin ilmestyi valkolakkinen
pää ja utelias naama, josta kaksi pyöreätä silmää heti kohta iski
heihin kiinni. Mutta sävyisästi mies kuitenkin kääntyi, meni ohitse
toisia portaita kohden, ja hävisi. Toinen, kolmas ja neljäs seurasi
samoja jälkiä.
Jumalan kiitos, he olivat pelastetut!
--Tunsitko? kuiskasi Hilma.
--En yhtä ainoata, vastasi Aina vapaammasti hengittäen.
--Ei ne olleet Kuopiosta, mitä lienevät, matkustavaisia.
--Nyt kotiin!
--Aika kyytiä!
Kun he tulivat ulos, selveni heille uusi, hämmästyttävä seikka.
--He näkevät meidät tornista ja älyävät että olemme avojaloin.
--Tosiaankin!--Mutta ehkeivät katsele tänne päin. Ehkä katselevat
pohjoiseen, jossa on kauniimpata?
Pääsivät vähän etemmäksi tornin juurelta ja vilkaisivat ylös. Eikös
mitä! Siellähän ne seisoivat kaikki neljä, tällä reunalla juuri. Jo
kääntyi yhden kiikari suoraan heitä kohti.
--Auta taivas! Mitä teemme, Hilma?
--Juostaan, että pääsemme tuonne metsän taakse.
--Mutta silloinhan ne näkevät meidän paljaat jalkamme?
--Minkä sille voi? Näkevät ne kumminkin.
Eivät he joutuneet enää vilkkumaan taakseen, kun ottivat semmoista
livettiä mäkeä alas päin, että humisi helmat. Metsä oli heidät aikoja
sitten peittänyt, mutta yhä he juoksivat. Vasta pitkän matkan päässä he
uskalsivat pysähtyä. Katsoivat ensiksikin taakseen ja rauhoittuivat,
kun ei tornia enää näkynyt.
Mutta samassa huomasivat pienen erehdyksen: he olivat lähteneet
ajotietä paluu-matkalle, vaikka sukat ja kengät olivat polkutien
varrella. Sitä eivät enää voineet auttaa, sillä päästäkseen polkutielle
olisi heidän täytynyt palata takaisin tornin näköpiiriin. Ennemmin
menisivät sitten ajotietä alas ja poikkeisivat sieltä Julkulan haaralle
hakemaan jalkineitaan.
Kivellä he istuivat ja päättivät asian, ja olivat mielissään, etteivät
nuo ylioppilaat heitä tunteneet. Mitä siitä, jos näkivätkin heidän
olleen avojaloin, kun eivät kumminkaan tienneet, ketä he olivat.
--Pyh, väliäpä tällä! sanoi Aina.
Mutta samassa--hast du mir gesehen! Tytöt olivat vähällä pyörtyä.
Siinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän
takaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa,
ennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman
näköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että
heillä pahoja juonia oli mielessä.
Mutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa
heidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään.
--Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina.
Mutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän.
Ja sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta
polkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään.
--Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina.
--Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma.
--Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo--
nuo--miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin
ansaitseisivat.
--Ruojat.
--Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat!
Vaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos
oikein ymmärtäisivät--mutta mitä ne--! Ihmisiä ne silloin olisivatkin--
--Aina kulta--ketä istuu tuolla penkillä--
--Taivasten tekijä--siellähän ne taas ovat!
Tytöt seisahtuivat.
--Entäs nyt?
--Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme.
Huomasivat, tietysti, aikeemme.
--Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä
taas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina?
--Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko
kiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta?
--Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet
ja sammakot sitten--muistapas niitäkin.
--Niin, tosiaankin--käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin
kuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me
huolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä.
Ylioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden
latvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt
olivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta.
Tytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet
noille kiusantekijöille mitään.
--Lähtään, sanoi viimein Aina, eihän meidän auta seisoa tässä koko
yötä. Tuhmaa, että ollenkaan pysähdyimme. Emme olisi antaneet mokomille
sitä iloa, että näkivät meidän säikähtävän.
--Aina kulta, minua niin hirveästi ilettää.
--Niin minuakin, mutta minkä sille taidamme.
--Kun nuo hameet ovat vielä niin lyhyet.
--Tule pois. Emme välitä heistä, koska kerran ovat niin epähienoja.
Katsotaan heihin oikein halveksivasti ohi mennessä.
Eivät he sitä sentään tehneet; eivät saaneet silmiään maasta
nostetuksi, vaikka mikä olisi ollut. Ja niin jäykistyi koko ruumis,
että tuskin voivat jalkojaan liikutella. Rintaakin ahdisti ja oli niin
tukala olla, että mieli teki painua syvälle maan alle.
Sittenkin vielä, kun jo olivat päässeet ohitse, astuivat he kuitenkin
yhtä vakavina, peräkkäin pitkän matkaa, sanaakaan virkkamatta. Sillä
molemmat he tunsivat, että vaara pyöri heidän kintereillään. Vasta mäen
alla uskalsivat he pysähtyä ja hiljaa tuumailla keskenään.
Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta pian ne sieltä luultavasti
tulisivat, jos tässä rupeisivat jalkaansa panemaan. Sillä nyt he olivat
sen kiven kohdalla, jonka alle mennessä kätkivät sukkansa ja kenkänsä.
Ne olivat toki säilyneet. Luojan lykky!
He menivät syvemmälle metsään ja sutivat siellä kaikessa hiljaisuudessa
jalkoihinsa.
Eipä aikaakaan, niin jo kuului läheneviä ääniä ja jalkojen töminää.
Ylioppilaat siellä tulivat juosten.
Tytöt painuivat alas pensaan taakse ja olivat hiljaa kuin hiiret. Ja
siinä he kuulivat, mitä nuo herrat ohi mennessään sanoivat toisilleen.
--Kuinkahan kauvas ne jo ennättivät?
--Kyllä me ne maantiellä yhytämme viimeistään.
Rientämällä he riensivät eteenpäin, kääntyivät maantielle ja katosivat.
Tytöt nauraa tirskuivat.
--Ähä kutti, kutti paraiksi.
--Saatte meitä odottaa. Istutaan tässä kauaa aikaa, että ennättävät
kaupunkiin.
--Mistäpä sitten osaavat meitä hakea?
--On toki hyvä, etteivät meitä tunne. Nyt pysyttelemme kotona monta
päivää, etteivät pääse meitä näkemään.
--Mahtavat ne olla tuskassa, kun eivät saa tietää, ketä me olemme.
He olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään
haihtui.
--Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut
yhdellekään tytölle. Vai uskotko?
--Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä,
etteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee.
--Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet?
Näitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät,
etteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä
syrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita
kiusan tekijöitä.
Jopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt
seisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä-
Kaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet.
Kaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat
vielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä
tähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta
paikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä
ja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat.
Täytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän
siinä mikä auttanut.
Mutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan?
Eivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen
pitäisivät.
Ylioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat
päässeet sivu.
--Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme
kotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta
erehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja
eksytämme teidät.
Kohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle.
Ylioppilaat kääntyivät jäljessä.
Siitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin.
Jo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin,
rastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet.
Itsepäisiä olivat kuin mitkähän.
Edes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin
väsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä
olivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan
olleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa.
Kotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa.
Vapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi.
Sillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse
uupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä
tehdä.
He pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan
kammariinsa.
Tyyra istui siellä ja selaili albumia.
--Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi
minua odottamaan,--olen istunut täällä edes kuinka kauvan.
--Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut!
Heidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja
sydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä
rauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista?
Turha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta.
--Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä--ja menette yksinänne
Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te
tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?
--Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa.
He katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut.
--Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin.
Hän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio.
--Luuletko--Aina ei enää tahtonut päästä ääneen--luuletko, että meitä
tästä hyvin moititaan?
--Siitä voitte olla varmat.
Ei ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten
masentuneita.
Vanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin
miettimään tekoaan.
Siinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä.
Eivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista.
Heitä käskettiin ruualle.
--Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma.
--Ei minulla liioin, toisti Aina.
Hiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat
kumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti
alkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä
tahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että
vallan tukehutti.
Aina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin
nyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen.
Jospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa.
--Hilma--vieläkö sinä--valvot?
--Vielä.
--Mitä--arvelet? Emmekö ole hirveästi--onnettomia?
--Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi--yhyy--joka
olisi--yh, yh--näin, näin kauheasti onneton.
--Me--meidän mai-maineemme--
--Ja meidän ku-kunniamme--!
--Ei--ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla--yhyy--!
--Yh--yh--yh--yhhyy--!
Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta
sitten alkoi Hilma puhetta.
--Kuule, Aina?
--Mitä?
--Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä
mammaa.
--Etkö voi viipyä?
--En voi.
--Pitihän sinun olla koko kesä.
--Vaikka.
Uusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin
vihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he
vielä vähän väliä nyyhkyttelivät.
* * * * *
Päivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut
mitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen
ja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä
touhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus
ja koko surkeus.
Nyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin
oli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne
kantamaan surua ja häpeätä.
Hän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet
poskilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin
silmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli
vaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton.
[Kuopiossa v. 1891. Novelleja II.]



"VANHA PIIKA"

Häntä kutsuttiin »hurjaksi neidiksi» ja hän asui kaukana kaupungin
syrjässä, aina Seilaisen mäellä, vanhan hautausmaan takana. Siellä
olivat hyyryt huokeammat, sen vuoksi hän sinne alkuaan oli muuttanut.
Täytyi elää säästävästi, sillä hänellä ei ollut paljon tuloja, ei kun
kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa eläkerahaa ja sen lisäksi ne
pienet ansiot, joita hän silloin tällöin käsitöillään sai. Yhdestä
huoneesta laskettiin kaupungilla vuokraa tavallisesti kymmenen markkaa
kuussa, mutta hän maksoi pienestä kammaristaan vaan seitsemän markkaa.
Tosin se oli ränstynyt ja huono, uuni hajanainen, seinät mustat ja
ikkuna hatara. Ovikin puhalsi kylmää talven aikana, ettei tiennyt missä
istua, kun veto kävi joka paikkaan. Mutta toimeenhan siinä tuli
yhtäkaikki, eikä hän nyt enää halunnut muuttaa, sillä kymmenkunta
vuotta hän oli jo asunut tässä samassa huoneessa; se tuntui melkein
omalta, nuo muuttuneet seinät, tuo rosopintainen, muuraria kaipaava
uuni, karkeat lattiapalkit ja kaikille sateenkaaren värille vivahtavat,
pienet ikkunaruudut olivat vähitellen tulleet hänelle rakkaiksi, ne
ikäänkuin ottivat osaa hänen yksinäisen elämänsä iloon ja suruun. Ei
hänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä
mielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan,
omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko
sitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti
kohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta
kieltä ja rauhoitti häntä. Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan.
Ja niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa,
eikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin
asiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut,
hän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä,
aivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä.
Ei hän muuttaa tahtonut, ei luopua ystävästään, vaikka kohta kylmä
viima tunki sisään ja pakkanen pääsi kiristämään joskus. Suojeli se
häntä niin hyvin kuin voi, mutta minkä mahtoi, raukka, vanhalla
ijällään enää tuulen tuimille iskuille ja talven koville kourille.
Kestämistä siinä oli itselläänkin.
Ei häntä aina oltu sanottu »hurjaksi neidiksi». Oli aika, jolloin hän
tunnettiin omalla nimellään: Saara Salin. Ja oli semmoinenkin aika,
jolloin se nimi sai sydämmet sykkimään ja mielet innostumaan. Mutta
siitä oli jo kauvan. Monen talven lumet olivat sen jälkeen peittäneet
maan, monen kesän helle uutta eloa luonut. Hän oli nyt laiha, kuihtunut
»vanha piika». Lapset, jotka leikkivät kadulla, säikähtivät häntä
nähdessään, mutta kun hän oli päässyt sivu, huusivat he hänen
jälkeensä: »hurja neiti, hurja neiti!» Herrat kulkivat ylpeästi ohitse
häntä näkemättä, ja rouvat, joille hän ompeli korutöitä, antoivat hänen
seisoa ovensuussa ja nyökkäsivät armollisesti päätään, kun hän palkan
saatuaan syvään notkisti heille polviaan. Kuka muisti enää hänen ihanaa
kukoistus-aikaansa, kuka ajatteli sitä, että hänkin oli kerran
maailmassa ollut nuori ja kaunis? Ei kukaan! Sillä harvoja enää löytyi
niistä, jotka hänet silloin tunsivat, ja nämäkin harvat olivat sen
elämän hyörinässä aikoja sitten unhottaneet.
Mutta itse hän sen kyllä muisti. Ja hänellä oli vanhan kuluneen
piironkinsa laatikossa todistuskappaleita muistonsa varmuudesta. Siellä
ensinnäkin oli hänen kuvansa niiltä ajoilta, nuojainen ja haalistunut,
että kasvonpiirteitä tuskin eroitti. Mutta näki siitä kumminkin vielä,
minkälainen hän silloin oli ollut valkoisessa, komeassa
tanssipuvussaan, pitkine kiharoineen, paljaine käsivarsineen ja
atlassi-liivi syvään uurrettuna rinnalta.
Tuon puvun hän uudisti kerran elämänsä merkillisimpänä,
voittoriemuisimpana päivänä. Hän oli silloin Haminassa äitinsä kanssa.
Keisarillinen laiva purjehteli samaan aikaan Suomen lahdella, Haminan
läheisyydessä, ja eräänä aamuna se laski ankkurin Hattarin saaren
kohdalla. Kerrottiin nuoren suuriruhtinaan olevan laivalla ja aikovan
nousta maalle korkean seurueensa kanssa. Haminassa syntyi hälinää.
Kaupunkia kaunistettiin lipuilla, köynnöksillä ja kukilla. Ja illaksi
valmistettiin tanssiaiset raastuvan saliin.
Niissä tanssiaisissa tapahtui Saaralle suuri, ikimuistettava kunnia:
nuori suuriruhtinas kiinnitti huomionsa häneen ja tanssi hänen
kanssaan! Yhden tanssin hän ainoastaan tanssi ja sen hänen kanssaan; ei
kenenkään muun kanssa askeltakaan.
Sen illan ihanuutta ei sanoin voinut kertoa. Vielä nytkin, kun Saara
tätä kuvaansa katseli, hän tunsi heijastuksen silloisesta onnestaan.
Ensin hän oli kuin huumaantunut, ei tahtonut käsittää mitään. Mutta kun
suuriruhtinas pian sen jälkeen poistui pidoista ja kaikki riensivät
häntä onnittelemaan, silloin täyttyi hänen rintansa ilolla ja
ylpeydellä.
Häntä liehiteltiin, häntä sanottiin illan ruhtinattareksi, ja hänen
ympärillään seisoi aina koko liuta herroja, jotka kilvoittelivat hänen
pienimmästäkin suosion osoituksestaan.
Sen kesän jälkeen hän varsinkin hallitsi miesten sydämmet. Eräs
luutnantti tuli hulluksi hänen tähtensä, eräs maisteri heittäytyi
Imatraan ja muuan runoilija ampui itsensä, molemmat, niinkuin
sanottiin, onnettomasta rakkaudesta häneen.
Siellä oli hänen muistojensa seassa myöskin suuri pakka vanhoja
kirjeitä, punaisella villalangalla yhteensidottuna. Ne olivat kaikki
hänen entisiltä ihailijoiltaan ja sisälsivät, mitkä ujompia, mitkä
rohkeampia rakkauden tunnustuksia. Käänteistä oli paperi useimmissa jo
kulunut rikki ja muste oli käynyt keltaiseksi, paikoittain vaalennut
aivan näkymättömäksi, että töin tuskin hän enää olisi niistä selkoa
saanut, ellei olisi osannut niitä ulkoa.
Siihen aikaan hän näille kirjeille ei suurta arvoa antanut, pani ne
kumminkin säilyyn voittojensa merkiksi. Ei yksikään näistä voinut hänen
sydäntään lämmittää, ei tuntenut hän edes sääliä heitä kohtaan.
--Mitä sinä oikeastaan ajattelet? sanoi usein hänen äitinsä, tee jo
vihdoinkin vaalisi.
Mutta Saara muisti suuriruhtinasta ja ajatteli: onhan vielä aikaa. Hän
ei saanut sitä päästään, ettei hän olisi tehnyt syvempää vaikutusta
suuriruhtinaasen. Mitä varten hän olisi tanssinut ainoastaan hänen
kanssaan eikä kenenkään muun? Kuka voi taata, ettei suuriruhtinas vielä
ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä ja vaatisi häntä omakseen?
Semmoisia ihmeitä oli tapahtunut ennenkin. Millä ylpeydellä hän, Saara,
silloin kertoisi uskollisesta rakkaudestaan, ja antaisi hänen lukea
kaikki nuo ihailijansa kirjeet, näyttääkseen, kuinka paljon kiusauksia
hänellä oli ollut torjuttavana.
Vuosi vuodelta kului, mutta suuriruhtinas ei vaan tullut. Saara luki
»Monte Kriston kreiviä», »Pariisin mysterioita», »Vaeltavaa
juutalaista» ja muita jännittäviä ranskalaisia romaania, luki ja
odotteli kärsivällisesti. Hän oli melkein varma siitä, että
suuriruhtinas kyllä olisi tullut, jos olisi vaan saanut seurata omaa
mieltään. Mutta häntä tahdottiin tietystikin estää, sen vuoksi hän
viipyi.
Eikä Saara ollut millänsäkään, vaikka äiti jo alkoi käydä
kärsimättömäksi. Äiti ei tietänyt, mitä suuria toiveita hän povessaan
hautoi. Sitä iloisemmaksi hän kävisi, jahka tulisi näkemään niiden
toteutuvan.
Kerran kuitenkin äiti sanoi jotakin, joka tunki kuin tikarin pisto
sydämmeen. Hän oli silloin juuri antanut rukkaset eräälle hyvin
rikkaalle ja arvossa pidetylle tukkukauppiaalle, josta äiti oli kovin
harmissaan.
--Saadaanpas nähdä, hän sanoi, sinä jäät vielä ilman miestä.
Ensin hän noille sanoille nauroi ylenkatseellisesti, mutta sitten ne
häntä harmittivat ja lopulta hän tunsi, että ne tekivät kipeätä. Sillä
hänelle juohtui samalla mieleen, etteivät herrat viime aikoina enää
yksinomaan seisoneet hänen ympärillään. Sinne oli ilmestynyt muutamia
tyttöhuitukoita, joita sanottiin sievän näköisiksi, mutta jotka hänen
mielestään eivät olleet, ei kerrassa mitään. Kehittymättömiä,
puolikasvaneita präisköjä vaan, ilman ryhtiä, ilman käytöstapaa. Ja
heitäkö nyt todella pidettiin sievinä? Ei voinut ymmärtää senlaista
makua.
Mahdotonta se oli, kun sitä tarkemmin ajatteli. Pilkoillaan varmaan
herrat heitä liehittelivät, vaikka tytöt tyhmyydessään ottivat sen
täydeksi todeksi. Ei hänellä ainakaan ollut mitään pelättävää heidän
suhteensa, sehän olisi ollut naurettavaa.
Hän päätti ottaa siitä loistavan todistuksen seuraavissa tanssiaisissa.
Siinä tarkoituksessa hän toimitti itselleen uuden, viimeisten
muotilehtien mukaan tehdyn puvun valkoisesta silkkiharsosta, ilman
hihoja ja liivi leikattu syvälle alas edestä ja takaa, että hänen
täyteläinen rintansa, pyöreät käsivartensa ja hohtavan valkoiset
hartiansa hyvin tulivat näkyviin.
Tyytyväisellä mielellä ja voitosta varmana hän astui lattian poikki
valoisassa salissa. Vieläkö uskaltaisivat pienet tyttörievut hänen
rinnalleen pyrkiä? Eikös mitä! Siellä ne pysyttelivät salin
kaukaisimmassa nurkassa. Kuiskuttelivat keskenään, heittivät häneen
syrjäkatseita ja nauraa tirskuivat salavihkaa kämmenensä takana,
niinkuin semmoisten seuraelämään tottumattomain tapa on. Saattoiko
ajatella, että noista yksikään pystyisi sydämmiä valloittamaan? Ei
ikipäivinä, niin kauvan kuin hän mailla oli!
Heidän naurunsa pisti häntä vihaksi, hänen teki mielensä hiukan
näsäyttää heitä, jo illan alussa hän sai siihen tilaisuutta, kun
valssin jäljestä meni toaletti-huoneesen korjaamaan otsakiharoitaan.
Parhaiksi juuri sattuivat hekin olemaan siellä kikattamassa. Hän astui
suoraan pöydän luokse ja sanoi käskevästi:
--Pois, pikku tytöt, peilin edestä!
Ei heitä mikään niin harmittanut, kuin tuo »pikku tytöt», sen hän hyvin
tiesi. Mutta minkäpä he voivat, täytyi väistyä vaan kiltisti ja antaa
sijaa.
Peilistä hän saattoi nähdä, kuinka he nyrpistivät huuliaan ja katsoivat
häneen vihaisesti. Siitä hän ei välittänyt, mutta hän näki siellä
jotain muuta, joka pahasti vihlasi hänen sydäntään. Näki kellertävän
kutripään, siniset, sulavat silmät ja nuorekkaat kasvot--tuo mahtoi
olla se, jota erityisesti oli huomioon otettu. Saara kääntyi,
tarkastaakseen häntä lähemmin. Ja toden totta--hän ei ollut hullumpi.--
Siinä saattoi sittenkin kasvaa hänelle vaarallinen kilpailija, hänellä
kun oli, mitä Saara ei enää milloinkaan maailmassa takaisin saanut:
ensimmäisen nuoruuden hempeyttä. Tuskallinen tunne tahtoi hänet
vallata, hän ei kärsinyt katsella noita kasvoja kauvemmin. Mitä ne
seisoskelivat siellä oven suussa, miksi eivät jättäneet häntä rauhaan.
Vai täytyikö heitä muistuttaa?
--Tämä huone on oikeastaan täysikasvaneita varten, hän sanoi ja käänsi
heille selkänsä.
Tytöt ymmärsivät ja aukasivat oven lähteäkseen pois. Mutta he mutisivat
jotain mennessään ja Saaran korviin sattuivat nämä sanat:
--Tuo se vasta on olevinaan! Mokomakin »vanha piika».
Kuin salama hän iski heihin kiinni. Ja ennenkuin hän tiesi asiastakaan,
oli hän sivaltanut tuota keltakutrista korvalle, että lämähti.
Hämmästyksen huuto kuului samassa toisesta huoneesta, jossa oli koko
joukko naisia koolla.
Keltakutrinen hyrähti itkuun. Hän työnsi hänet kynnyksen toiselle
puolelle ja sulki oven.
--»Vanha piika!» He olivat uskaltaneet sanoa häntä »vanhaksi piiaksi»!
Veri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat
suonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset
takoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta
päähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: »vanha
piika».
Koneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen.
Voi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät
pyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet
jälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin.
Hän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa.
Soittoa kuului musiikkilehteriltä.
--»Vanha piika»? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi.
Olipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki
äkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä,
ja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän
viuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin.
Sillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty.
Hän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen.
Tuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen.
--Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään
sitä vastaan?
Hän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan
vaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi.
Tukkukauppias kumarsi kohteliaasti, mutta kylmänä kuin jää:
--Valitettavasti minun täytyy kieltää. Olen ehtinyt jo pyytää toista.
Ja tukkukauppias vetääntyi pois.
Parit asettuivat riviin. Moni herra näytti vielä olevan daamia vailla,
mutta häntä ei lähestynyt kukaan. Mitä se merkitsi?
Pahaa aavistaen hän katsoi ympärilleen. Ja totta tosiaan, nyt hän sen
huomasi! Rouvat mittailivat häntä silmillään ja supattelivat
toisilleen. Äskeinen tapaus toalettihuoneessa heillä selvästi oli
puheen aineena.
Mutta olisiko se jo tullut herrojenkin korville? Hän tunsi jotain
kuristavaa kurkussaan.
Merkki annettiin, franseesi alkoi.
Hän jäi seisomaan.
Tuska täytti hänen povensa. Oliko se mahdollista? Hänkö pyytämättömänä
jäi franseesista pois? Tämmöistä ei hänelle vielä koskaan ollut
tapahtunut.
Kaikki himmeni hänen silmissään, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä. Eri
tunteet hänessä taistelivat: loukattu ylpeys, harmi, suru, häpeä, ja
viimein aavistava pelko viehätysvoimansa ainaisesta menettämisestä. Ja
kaikki nämä eri tunteet yhtyivät yhdeksi ainoaksi suureksi
ahdistukseksi. Hän oli pakahtua.
Kun parit huimaavassa menossa kiidättivät hänen ohitsensa, kävi hän
äkkiä niin voimattomaksi, että pelkäsi kaatuvansa. Rouvien luona oli
tyhjä tuoli. Hän yritti sinne, mutta tapasi samassa heidän
vahingoniloiset silmänsä ja ilkkuilevan hymynsä. Kavahti ja kääntyi
eteisen ovea kohti. Pois hänen täytyi päästä, pois, ulos raittiisen
ilmaan.
Hän oli saanut päällysvaatteet yllensä, oli kävellyt koko pitkän matkan
kotiin, ei tiennyt miten. Omassa kammarissaan hän vasta tointui sen
verran, että kykeni hiukkasen selvittämään ajatuksiaan.
Mitä hän nyt oli tehnyt sitten? Hiukan kurittanut nenäkästä tyttöä--ei
muuta. Olivathan he olleet hänelle ensin hävyttömiä, mutta sitä
tietysti eivät kenellekään kertoneet.
Miksi uskoivat kaikki heitä? Miksi ei kukaan tullut kysymään häneltä
asian oikeata laitaa? Ooh, ihmiset olivat niin pahoja, niin hirveän
pahoja.
Hän puhkesi itkuun ja tunsi helpoitusta.
Vieläkin hän näki selvästi edessään noiden rouvien inhottavat kasvot.
He olivat kaiken aikaa häntä kadehtineet, sen vuoksi nyt riemuitsivat.
Mutta eikö hänellä sitten ollut yhtään ystävää? Eikö ketään, joka olisi
hänen puoliaan pitänyt?
Missä olivat hänen ihailijansa, hänen entiset ritarinsa kaikki? Missä
ne, jotka olivat häneen silmittömästi rakastuneet, jotka hänen