Lyhyitä kertomuksia - 15

pienimpiä oikkujaan aina palvelivat? Ooh, ne olivat katalia pettureita
joka ikinen. Ei yhtä ainoata rehellistä sielua heissä löytynyt.
Mutta hän kostaisi heille. Ei menisi enää milloinkaan mihinkään
tilaisuuksiin, välttäisi heitä, ei katsoisi heihin päinkään, jos
kadulla sattuisivat vastaan tulemaan. Vielä he muistaisivat tämän
illan.
Saara riisui silkkiharso-leningin pois päältään ja viskasi sen
sohvalle. Sieltä jouti palvelija korjaamaan huomeispäivänä. Hän ei sitä
tuon koomin enää käyttäisi, ei kärsinyt nähdäkään mokomata, joka niin
huonon onnen hänelle toi.
Hän pysytteli uskollisesti kotona pitkät ajat sen jälkeen. Monet
tanssiaiset olivat menneet sivu; joka kerran hän odotti kuulevansa,
että siellä olisi kaivattu häntä, mutta turhaan. Ei tullut kukaan
käymään hänen luonaan, ja jos sattui milloin tapaamaan entisiä
tuttujaan, kohtelivat he häntä huomattavan välttelevästi ja vieraasti.
Eikä hänkään puolestaan lähennellyt ketään.
Mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä
tiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään
taloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa,
jokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen
ja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen.
Ainoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja
rumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku.
Silloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei
suuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle
joskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi
hänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin
tuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän
silloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi?
Heidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse
laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa
puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä.
Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame
laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat
kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean
valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät
siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle
päin.
Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos
hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta.
Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin
suinkin ennätti.
Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin
häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon
sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas
vetten yli.
Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa
oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden
seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä
tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut,
odottanut.
Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä
uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului,
syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät
eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta
laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja
pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän
tarkasteli jok'ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän
jo vihdoinkin ilmestyisi?
Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi
huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli
vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja,
uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus!
Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää
kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan.
Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut--ei millään
ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok'ainoan vieraan ihmisen
silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä.
Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!
Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen
elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen
edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi
yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä,
naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se
vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.
Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden
toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata.
Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään
iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat
toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei
enää mitään toivonut.
Ja kuitenkin oli hänellä vielä säästössä kovan onnen viimeinen isku.
Hänen äitinsä kuoli. Pois temmattiin häneltä ainoa tuki ja ystävä. Nyt
hän oli viskattu ypö yksin kylmän maailman hartioille. Ei ollut hänellä
ketään, jolle olisi edes suruaan vuodattanut, ei yksikään ihminen
hänestä välittänyt, ei kukaan kysynyt, oliko häntä vai ei.
Hän itki ja huusi. Ei huolinut ruokaa eikä juomaa. Hän kirosi maailmaa,
joka häntä vihasi ja vainosi, hän soimasi Jumalaa, jolla oli armoa
kaikille muille, paitsi hänelle ei. Mutta äiti makasi kylmänä ja
kankeana, silmät sammuneina, suu sinisenä ja kalman karva kasvoilla. Ei
vironnut eloon hänen hyväilyistään eikä kuullut hänen valituksiaan. Ei
niitä kukaan kuullut, ei kuullut eikä huolinut lohduttamaan tulla.
Hyljättynä ja onnettomana hän sai itkeä kyynelensä kuiviin ja tyhjentää
surujensa maljan sakkoja myöten.
Voimat viimein raukenivat. Ei hän jaksanut enää tuntea, ei murhetta
eikä huolta. Tyhjyys täytti poven, pimeätä tyhjyyttä ammotti
tulevaisuus hänelle vastaan ja tyhjäksi oli myrsky lakaissut hänen
aivonsa.
Tunnottomana hän istui ja katseli eteensä. Ei pitänyt lukua siitä, että
velkojat tulivat ja möivät häneltä huonekalut ja vaatteet. Tapahtui
ympärillä mitä hyvänsä, ei se hänen huomiotaan herättänyt eikä mieltä
kirvelemään saanut. Autioksi hänen huoneensa pantiin, ja sekin oli
hänestä yhden tekevää. Mutta sitten sanottiin, että hänen tuli muuttaa
pois. Hän ei sitä ensin tajunnut. Sanottiin toinen ja kolmas kerta.
Silloin hän räjähti nauramaan. Herkesi äkkiä, katsoi heihin, ja nauroi
uudelleen.
Siitä asti häntä sanottiin »hurjaksi neidiksi». Ja siitä asti lapset
häntä pelkäsivät.
Hänelle toimitettiin asunto ensin rännikadun varrelle. Sinne nostettiin
hänelle sänky ja pöytä ja vanha piironki, jonka laatikkoon oli jätetty
rutistuneita vaatekukkia, nauhasolmukkeita, konvehtideviisiä, tuo kuva
nuoruuden ajoilta ja kirjeet, jotka hän sitten aikojen perästä kokosi
ja sitoi yhteen. Ne tavarat hän otti mukaansa, kun muutti tänne
Seilaisen mäelle. Niitä katsellessaan hän eli elämänsä lyhyen ilon
silloin tällöin vielä uudelleen, unohtaen hetkeksi, että hän nyt oli
»vanha piika» ja »hurja neiti».
Kuopiossa v. 1891. ["Nuori Suomi" 1891. Novelleja II.]



KODISTA POIS.

Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa
etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet
yltään.
Salia siistittiin. Äiti siellä puuhaili yhdessä palvelustytön kanssa.
Avonaisesta ovesta Fanny sinne katsahti pikipäin ja ihmetteli
itsekseen, miksi tuohon työhön juuri näin puolisten aikaan oli
ryhdytty. Mahtoi olla joku erikoisempi syy.
Hän ei välittänyt sitä tiedustella, vaan otti kirjansa ja aikoi juuri
mennä omaan pieneen suojaansa vasemmalla etehisestä, kun äiti hänet
samalla älysi.
--Kuule, Wanny--!
Fanny seisahtui.
--Etpäs usko, no, tulehan tänne likemmäksi, eläkä seiso siellä virstan
päässä, kuka sinne saakka jaksaa huutaa. Niin, etpäs usko, ketä
vieraita meille tänäpäivänä tulee. Koeta arvata.
--Enhän minä voi.
--Ajattele pääsi ympäri.
--»Sulhasia teille tulee», sanoi Riikka ja nauroi.
Fanny loi häneen vaivaantuneen katseen.
--Niin, niin!
Äidin silmät loistivat ylpeydestä.
--Niin, niin, kah, mitä sinä haikailet. Sulhasiahan tänne tulee tänä
iltana ja oikein tohtoris-miehiä. Etkös nytkään vielä arvaa? No,
sinuapa vasta--! Tohtori Sprooper tänne tulee.
--Tohtori Broberg! huudahti Fanny hämmästyneenä. Kuinka hän--? Mistä
äiti sen tietää?
--Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä jo opi sanomaan mammaksi?
Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta
et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan
tytär, eikä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut vihon
viimeisetkin, ja lukenut ranskat, saksat--niin pitäisihän tuota nyt
kielen kääntymän sen verran, että mamman saisi sanotuksi. Jos silloin
ennen, kun oltiin köyhiä vielä.--Niin, mistäkö sen tiedän? hän
keskeytti oman puheensa ja väistyi jonkun verran matkaa ikkunasta,
nähdäkseen oliko hän onnistunut asettamaan uutimet samanlaisiin
laskoksiin, kuin kauppaneuvoksen ikkunoissakin olivat, kadun toisella
puolen.
--Niin, mistäkö sen tiedän? Kun papalle oli luvannut eilen illalla
Wellmannissa.
Fannyn sydän puristui kokoon.
--Kutsuiko pappa häntä sitten tulemaan?
--No, totta kai.
--Mutta minkätähden? Voi, minkätähden?
--Ja sitä vielä kysyt? Käsketäänhän vieraita muuannekin, niin miksikä
ei sitten meille?
--Hänpä kun ei ole lainkaan tuttu. Eikä ole meillä milloinkaan käynyt.
--Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri
tutustui.
--Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.
--Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi
tullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka,--mitä minä jo sanoin? Eihän tämä
taaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan.
--Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin
nurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita
hommaa ja te--
Fanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa.
Ei tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni
läpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi.
Lopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta
ulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti
niitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä
kantaessaan.
Fanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän
lapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero
ongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien
salaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä »Wannyksi» taikka
pilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan.
Äiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä.
--Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi.
--Enhän minä sitä näin kotona, mamma.
--Ja miks ei, jos saan luvan kysyä?
--Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa
suuremmissa tilaisuuksissa.
--Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se
pistää vihaksi.
--Hyvä mamma--
--Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole
mielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en
tainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä
lähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle
ruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin.
--Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni
olisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu.
--Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan
ja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä.--
Eläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen
panet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne
varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin
tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja
kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää
kuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa.
Hän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin.
Syvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten
pöydän nojaan ja puhkesi itkuun.
Mutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät
vaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen
kuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin
luokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua,
niinkuin äiti oli määrännyt.
Salissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva
Ahlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen
myssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja
korvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti
pyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään
käännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä
syystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä
muuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi.
Rouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi
silmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä
itsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa
oli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa,
silkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso
hänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette
meidän rinnallamme.
Hän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä
viidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö
oli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut
valkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja
samaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin
näyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat
pyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu
oli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä
kiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta
varsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli
muutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla,
joka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin
sanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan.
Rouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä,
hypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli
kumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta,
johon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän
ei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään
uskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään.
Siihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella
puolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan
puhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi,
korottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa
yhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti
takanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi
kaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse
tiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti
kuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli
itsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei
niin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa,
kuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja
kuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä
senkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian
kanssa jossain yhteydessä.
Yhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin
heikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla,
ettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt
näkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa.
Eikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva
Lindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat
nauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa
on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?
Rouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut
pojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin
luokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa.
Kuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan
joka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona.
--Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut--koetti rouva Lindeman
keskeyttää.
Mutta rouva Ahlholm korotti äänensä.
--Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan
Alfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet--
--Mitä kuvernöörska on sanonut--pisti taaskin rouva Lindeman väliin.
Routa Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän:
--Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin
sai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli
esitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan.
Rouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita
rouvia, ja alkoi niille supattaa:
--Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan.--Fellmanin
pidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut
hienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti
laitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi.--Kas niin, tuossapa
tulee Fanny.--Hän hiljensi äänensä.--Kylläpä on tällätty ja laitettu.
Ukko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin--taikka
Sprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet
vävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa.--Hyvää iltaa,
hyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä.
--Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm,
sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä,
mutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana
rokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana
rokassa?
Hän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen
naurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät.
Fanny vetääntyi ujostellen nurkkaan.
--Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn
rukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä
nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi!
--Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat
anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä.
Äiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin.
Mutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi
naapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi,
kertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan
muutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä
vähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät
äitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen
kustannuksellaan.
Äiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut.
--Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä
tohtori Sprooperkiä--
Nauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin
vaan viattomasti ja jatkoi:
--Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan.
--Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me
toki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee.
Rouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet
voida pidättää nauruaan.
Klaffin päällä huomasi Fanny kauhukseen viinakarahviinin ja kaksi
lasia. Aikovatko taaskin alkaa kestit tarjoomalla viinaryyppyjä--?
Hän ajatteli mennä isälle siitä hiljaa puhumaan, mutta samalla juuri
tulivat, sekä Fellmanin että tohtori Broberg etehiseen ja vanhemmat
riensivät molemmat heitä vastaanottamaan.
Sydän kourassa odotti Fanny siksi, että nämä uudet tulokkaat olivat
tervehtineet. Sitten pujahti hän isän luokse ja tarttui hänen
käsivarteensa.
--Pappa, hyvä pappa, ei viinaa. Ei sitä missään tarjota, ei missään
herrasväessä. Hyvä pappa, elkää tekään--
Hänellä oli kyyneleet silmissä ja kädet aivan vapisivat.
Mutta Penttinen katsahti mielihyvällä tyttäreensä, joka seisoi siinä
hänen rinnallaan, hempeänä ja ihanana kuin ruusun kukka.
--Ole vai, niinkuin minä en sitä ymmärtäisi.
--Uskokaa minua, pappa--
--No niin, eihän sitä tietysti sinulle tarjota eikä muillekaan nuorille
naisille, sen kyllä arvaan.
--Ei herroille liioin, hyvä, rakas pappa, elkää tarjotko--
--Mene nyt tiehesi siitä, ja anna minun hoitaa näitä asioita.
Penttinen otti tarjottimen ja kaasi molemmat lasit täyteen
karahviinista. Fanny siirtyi takaisin tuolilleen.
Sieltä nurkasta hän sitten katseli, kuinka isä tarjottimineen meni
jokaisen luokse vuoron perään, vaati ja pakoitti heitä maistamaan ja
jos mahdollista ryyppäämään pohjaan asti.
--Ei pidä kenenkään päästä sanomaan että meillä on pitkät ryypyn välit,
hän puheli, taikka ettemme raski vieraitamme juottaa, silloin kuin
olemme heitä kestiin pyytäneet.
Nyt hän läheni tohtori Brobergia. Fanny tuskin uskalsi häntä enää
seurata. Seurasi kuitenkin, kuunteli ja katseli hengittämättä, mitä
siellä puheltiin ja tehtiin.
Broberg hymyili, hypisteli huulipartaansa ja pudisteli päätään.
--Ottakaa nyt vaan, ottakaa pois, ei sitä Wanny näe, ja jos näkeekin,
niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ryypätään yhdessä, minä otan
toisesta lasista. No niin, no kippis, vävypojan malja!
--Ei, ei, kiitoksia paljon, minä en nauti viinaa, intti Broberg ja
väistyi taaksepäin.
--No mitä sitä nyt tyhjää kursastelee--
--Ei, kiitoksia, minä en tosiaankaan.
Ja siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää.
Mutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi
kaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan
Brobergiä rintapielestä.
--Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun.
Fanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä
kammariinsa.
--Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne
ensin.
Fannyn täytyi pysähtyä.
--Tänne, tänne--
Isä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi.
--Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa.
Fanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois,
kadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa,
kuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää
silmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton,
oli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo.
Kuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään.
--Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka
olisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt.
Hän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin.
Tiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan.
Broberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli
huulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin
saappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni,
vaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen,
kiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän,
kiiltävämpi kenties myöskin.
--Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg
puheen aluksi.
--Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi
päänsä vieläkin alemmaksi.
--Siellä mahtaa olla paljon oppilaita?
--On.
--Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä?
--Jo minä lopetan.
--Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi.
Fanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg
jatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan.
--Nimittäin historiassa ja maantieteessä.
Juuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi
jälleen saappaankärkeä.
Miksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi
saanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat
hänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli
voittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun
ei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain
tähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei,
parhaimmalla tahdollaankaan!
--Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano?
--Kyllä.
--Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain?
Fanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse.
Kahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli
kahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta
eri lajia.
--Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman
vieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin
miehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä
oli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin
muistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että
tuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta
tulee karhu, niin se vasta pöppö onkin.
Hänen täytyi keskeyttää, sillä tarjotinta juuri tuotiin hänen
luoksensa. Siinä oli täysi työ, ennenkuin hän oli saanut selvän
kaikista leivoksista, ettei vaan erehdyksestä olisi joku laji jäänyt
ottamatta. Syliinsä hän niitä keräsi toisella kädellään, toisessa kuin
oli täysinäinen kahvikuppi, ja suuri kasa niitä siihen karttuikin.
Mutta yhtäkaikki hän loi himokkaan silmäyksen tarjottimen jälkeen, kun
se vietiin pois, epävarmana siitä, oliko tosiaan saanut joka lajia
otetuksi, vai jäikö kenties sittenkin jokin ottamatta.
--Kyllä ne taas kerran pöyhistelisivät, jos saisivat Fannyn naitetuksi
tohtori Brobergille. Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon.
Uskallanpa lyödä vaikka vetoa. Mitä hän rupeisi sukulaisiksi
tuommoisten sivistymättömäin kanssa. Kauppiasarvostaan he mahtailevat,
ja luulevat, ettei täällä nyt kukaan ole heidän veroisensa. Pyh, yks
kauppias, onpa tämä koko herra! Konkurssin tekee ennen tai myöhemmin
joka ikinen heistä. Siinä se arvo sitten on.
Hän keskeytti, kun pisti suurenlaista kupissa lionnutta vehnäspalasta
suuhunsa. Sitä ei vielä ehtinyt kunnolleen niellä, ennenkuin jo jatkoi.
--Eikä minusta tuo Fanny mitään erinomaista ole, eihän se milloinkaan
saa edes sanaa suustansa. Ja kotona ei kuulu toimittavan tuon
taivaallista. Kirja kädessä vaan istuu--hyh, mitä semmoisella tekee? Ei
suinkaan häntä kukaan vaimokseen huoli, joka vaan oikein ymmärtää.
Siihen tapaan sitä riitti. Ei tarvinnut toisen muuta kuin kuunnella ja
myötellä.
--Soittamaanko se Fanny aikoo ruveta? myhäili rouva Ahlholm, minä
ihmettelin että mihinkä se niin kiireellä läksi tohtori Brobergin
luota.
--Niin, miksei hän siellä nyt puhellut Spooperkin kanssa, sanoi rouva
Penttinen, myöhemmälläkin kyllä vielä olisi ehtinyt soittaa.
--Fanny tulepas tänne vähän, huusi rouva Ahlholm, meillä on mammasi
kanssa sinulle jotain sanomista.
Fanny tuli. Rouva Ahlholm kumartui pöydän yli, ja supatti niin, että
kaikki sen kuulivat:
--Jätä soitto sikseen ja mene takaisin puhelemaan tohtori Brobergin
kanssa. Et tiedä, koska häntä taas toisen kerran tapaat.
Hän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat