Lyhyitä kertomuksia - 12

Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa
kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas
semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja
välistä vähän pelottikin.
Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki
Ellin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua,
jos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään.
--Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi.
Kun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata
hiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka
kerran epäkuntoon.
--Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään
siellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut!
Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan
toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin
säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti
nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.
Sitten Herman meni takaisin konttuoriinsa.
Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin
täydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää
toivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa
pelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala
onnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua,
että kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan?
Tuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois
kuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen
mieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se
kumminkin kyyneleet hänen silmiinsä.
--Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja
päätti olla semmoisia kuvittelematta.
Ei aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni.
Semmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut.
Jos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi
iloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi
Herman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka
hän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti
ne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana
tuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä
hänen kuolemataan.
Välistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin
häneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä
häntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään
kanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli
epämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän
seisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin
olisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi
semmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa.
Elli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain
tähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se
oikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei
antaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa,
taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä
seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.
Elli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen
mukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä
peljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin
hyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti
kuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari.
Sitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä
Ellikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa.
Mutta tänä syksynä oli Herman tavallista levottomampi. Hän käveli
edestakaisin, meni alas konttoriin, joka oli puotirakennuksessa, pihan
toisella puolen, tuli samaa päätä takaisin, pyyhki otsaansa, seisahtui
ikkunan eteen ja vaipui ajatuksiin. Eikä hän enää ollenkaan ruvennut
leikkimään lasten kanssa. Jos joskus tarttuikin heihin kiinni ja aikoi
ikäänkuin nostaa heitä syliinsä, näytti jotain taas juohtuvan hänen
mieleensä ja silloin hän samaa päätä työnsi heidät takaisin.
Toisen vuoron hän hajamielisenä saattoi heittääntyä sohvaan Ellin
viereen, ei kuullut eikä tajunnut, kun Elli hänelle jotain puhui, ja
vastasi useimmiten päin mäntyyn, jos ylipään ollenkaan vastasi.
Eihän tämä ollut mitään niin tavatonta, eikä Elli ensi alussa siitä
ollut millänsäkään. Ajatteli vaan, että kaiketi se menee ohitse
niinkuin ennenkin, ja sitten hän on taas kahta iloisempi.
Mutta sepä ei nyt mennytkään yhtä pian ohitse. Hänen rauhattomuutensa
vaan lisääntyi päivä päivältä. Öisin hän heitteli itseään vuoteella,
valitti kuumuutta eikä nukkunut ennenkuin aamupuoleen.
--Mikä sinua huolettaa? kysyi Elli taaskin kerran. Hän ei malttanut
enää vaieta.
--Ei mikään. Kuinka niin?
--Jokin sinua vaivaa, kuin olet niin levoton.
Ei vastausta. Herman kohautti vaan olkapäitään ja läksi tiehensä.
Elli koetti toista keinoa.
--Ei se minusta olisi niin kauheata, jos kohta sinun täytyisi tehdä
konkurssikin, hän sanoi eräänä päivänä.
Herman kavahti ylös.
--Mitä sinä puhut?
--Niin, minä vaan ajattelin, että sitä sinä ehkä pelkäät, kun olet niin
mietteissäsi alinomaa.
--Elä ennustele semmoisia.
--Enhän minä ennustele. Sanon vaan, ettei se niin kauheata olisi, jos
siksi kävisikin. Onhan se tapahtunut muillekin--
--Ole jo vaiti, minä en kärsi kuulla enempää.
Hän oli kiivas, Elli tuskin uskalsi puhua enää mitään.
--Pidätkö sitä niin suurena häpeänä, hän kuitenkin sopersi epäillen.
--Kuule, mitä sanon: minä en tee konkurssia. Ennemmin vaikka--
--Vaikka mitä?
Elli pelkäsi vastausta.
Mutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin
rintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin
vaarallisena pitää.
Seuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä.
--Etkö saa unta?
--Täällä on kuuma.
--Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää.
--Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan
kammariini sohvalle.
--Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin.
Pari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa
vähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät
tietäneet murheesta mitään.
Sitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja
läksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat
niin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan
valvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli
kaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin,
kävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti
pelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti
painoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen,
ettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja
näki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena.
Oli myöhäinen lokakuun ilta. Lapset olivat jo levolla, Elli lopetteli
pöytäliinan ompelusta. Herman astui edes takaisin lattialla.
--Emmekö lähde makuulle mekin? hän ehdotteli.
Elli ei oikein olisi malttanut, hän oli ajatellut saada työnsä sinä
iltana valmiiksi. Mutta hän laski sen nyt kuitenkin pois kädestään.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan Hermanin vuoteelta ja Elli siitä
mielissään nukkui tuota pikaa. Puolen yön aikaan hän havahti äkkiä.
Joku seisoi huoneessa.
--Rouva, rouva, nouskaa ylös! kuului säikähtynyt ääni hänen korvissaan.
Ja samassa pamahtivat kellot soimaan.
--Missä se on?
--Puoti palaa!
--Hyvä Jumala! Herman!
Ei vastausta.
--Herman, Herman!
Oliko hän jo noussut ja lähtenyt hätään? Heitä herättämättä, vaikka
tuli oli juuri heillä irti?
--Pankaa lasten päälle!
Hän sieppasi kynttilän ja läksi salin kautta miehensä huonetta kohti.
Siellä hän olikin omassa kamarissaan. Tuli ovella vastaan.
Kynttilästä lankesi valo hänen kasvoilleen. Ne olivat harmaan kalvakat
ja oudot. Häntä tuskin olisi voinut tuntea.
Ne painuivat semmoisina Ellin mieleen.
--Herman, puoti palaa!
--Vie lapset pois.
Muuta hän ei sanonut, vaan meni hänen ohitsensa ulos. Ulkona humisi
tuli. Pihaan ajettiin vesitiinuja; komentosarjoja, huutoa ja räiskettä
kuului. Lapset itkivät, palvelijat siunailivat ja juoksivat äänettöminä
ympäri. Vieraita ihmisiä töyttäsi sisään, sohistivat kiiruusti
vaatteita lasten päälle, sieppasivat ne syliinsä ja lennättivät pois.
Elli seurasi heitä, melkein tajuttomana.
* * * * *
Porona oli puotirakennus, pari hiiltynyttä seinää seisoi vaan enää
pystyssä. Kirjat, varastot, kaikki olivat palaneet. Kitkerä katko
levisi ympärille.
Elli itki, kun seuraavana aamuna katseli hävityksen surkeutta. Mutta
asuinrakennus oli säilynyt.
Sieltä hän löysi Hermanin, joka toimitteli huonekaluja takaisin
paikoilleen.
--Voi, Herman, Herman!
Hän kietoi käsivarsiaan Hermanin kaulaan.
--Eläs nyt, minä en jouda.
Herman sysäsi hänet hiljaa luotaan; kaappia kannettiin huoneesen ja
Elli väistyi syrjään tieltä. Odotti, että Herman kääntyisi häneen, kun
olivat saaneet sen sijoilleen.
Mutta silloin jo tuotiin pöytiä, tuolia ja muita tavaroita. Hän seisoi
siinä neuvottomana, ei osannut käydä käsiksi mihinkään, joutui vaan
aina muiden tielle.
--Etköhän menisi sinne lasten luokse siksi kun saamme täällä
järjestykseen, sanoi Herman.
Ja hänen täytyi lähteä ilman että sai Hermania sen enempää puhutella.
Kadulla hänen edellään käveli miehiä. He tuntuivat keskustelevan
tulipalosta.
--Kuinka lienee päässyt irti?
--Tietymätöntä.
--Kuuluu olleen korkeasta vakuutettu.
--Varasto sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta.
Nuo lauseet hän kuuli ohimennessään.
Äkkiä muistui hänelle mieleen Hermanin oudot, harmaan kalvakat kasvot
viime yöstä. Ja samalla nousi joku epäselvä, tuskallinen tunne hänen
poveensa.
--Ei, varjele taivas!
Hän kiirehti askeleitaan ikäänkuin pakoon päästäkseen. Tuli ystäviensä
luokse, sai lapset syliinsä, hyväili ja suuteli heitä, ja rauhoittui.
--Kaikkea voi mieleen juohtuakin!
Hän soimasi itseään ja pyysi sydämmestään Hermanilta anteeksi.
Parin tunnin kuluttua tuli Herman hakemaan heitä kotiin. Siellä oli jo
kaikki entisessä järjestyksessä, hänen tietensä ei ollut mitään
vikaantunut eikä kadonnut. Mutta kiire hänellä vaan oli.
--Lähtekää nyt vaan heti, että pääsen toimittamaan asioita.
Pojat olivat ihmeissään, kun näkivät puodin kohdalla mustat, hiiltyneet
hirret. Herman tahtoi jäädä sinne katselemaan ja Poju, jota isä kantoi
käsivarrellaan, alkoi huutaa, kun vietiin sisään, eikä tauonnut
ennenkuin Herman tuotiin jälestä ja äiti asetti heidät molemmat
ruokasalin ikkunaan, joka oli pihan puolella.
Ellinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli
päässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä?
Hän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli
tiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania
kasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan
kysytyksi. Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen
silmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen
tahtoi hänet vallata.
Päästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset
ajatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle.
Hellassa paloi jo tuli.
Se teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois.
Mutta humina kuului hänen korviinsa ja ne siitä vaivaantuivat.
Jospa hän vaan olisi tietänyt, että Herman oli syytön!
Palvelijat kantoivat vesikorvoa sisään.
--Sinne tuli viskaali, sanoi heistä toinen.
--Viskaali? Mitä hän täällä?
Ellin polvet vapisivat. Hän putosi tuolille istumaan. Silmät
tuijottivat kyökkipiikaan. Niissä oli kauhua ja pelkoa.
Mutta sitä eivät palvelijat huomanneet.
--Eikö lie tullut pitämään poliisitutkintoa.
--Poliisitutkintoa? Ei suinkaan. Eihän se ollut sytytetty.
--Pidetään se yhtä kaikki aina tulipalon jälkeen, tiesi lapsenpiika
kertoa.
--Pitäkööt minun puolestani, sanoi kyökkipiika. Ei ole minun kauttani
päässyt tuli irti, vaikka valalle vietäisiin.
Hänen puheensa kuului kuin jostain etäältä. Elli ei sitä tajunnut, eikä
hän välittänytkään tajuta. Mitä ne siinä häärivät hänen ympärillään?
Olisivat menneet pois ja jättäneet hänet rauhaan.
Mitäkö laittaisivat ruuaksi. Sama se. Mitä hyvänsä. Ei hänellä ollut
nälkä. Eikä suinkaan muillakaan.
--Täytyy kai sitä syödä. Ei suinkaan tässä auta suremaan ruveta. Ei se
siitä kumminkaan parane, tuumaili kyökkipiika ammentaessaan vettä
kattilaan.
--Jos lihasoppaa?
Hän katsoi kysyväisesti Elliin.
--Jumala--hän tulee tänne.
--Kuka?
--Viskaali.
--Ei se ole kuin kauppias.
Herman aukaisi ovea.
--Tulkaa kaikki tänne!
Elli otti pöydän laidasta kiinni ja veti itsensä seisoalleen.
--Joutuun, joutuun, kiirehti Herman. Hän oli jo menossa.
Elli seurasi. Hervottomana, mutta pystyssä kuitenkin.
Kyökkipiika pyyhki käsiään, korjasi esiliinaansa ja meni yhtä rintaa
toisen palvelijan kanssa sisään aina saliin asti.
Viskaali oli noussut tervehtimään Elliä. Kohteliaasti, niinkuin
ennenkin. Ja samalla katseella kuin ennenkin. Antoi kättä, kysyi mitä
kuului.
Huomasiko hän, että käsi oli kylmän kostea? Ja tekikö hän siitä mitään
johtopäätöstä.
Mitä liikkui Hermanin mielessä?
Tuossa hän seisoi suorana ja ryhdikkäänä, kasvoissa terveyttä ja
eloisuutta. Mutta mitä liikkui hänellä mielessä?
Mitä, jos täytyisi nähdä hänet vanginvaatteissa ja raudoissa? Nuoko
kädet raudoissa, ja nuo jalat?
--Etkö kuule, mitä viskaali sanoo?
Herman katsoi häneen hymyillen.
Elli säpsähti.
--En kuullut--
Josko pahasti oli säikähtänyt.
--Ei niin varsin pahasti--
Hänen tuli kait näyttäytyä levollisena.
--En minä pahasti säikähtänyt.
--Olette niin huonon näköinen.
Siinä se nyt oli. Kasvot sen ilmaisivat.
--Kun olen sairas. Päätä kivistää.
--Onko pääsi kipeä? Etkä ole mitään puhunut.
Herman katsoi häneen kummastellen.
Kuinka hänen äänensä oli levollinen. Ja kuinka lämmintä osanottoa hänen
silmissään ilmestyi.
Jospa hän kuitenkin oli syytön. Jos tämä kauhea epäluulo oli perätöntä
vallan, ja hän turhanpäin, syyttä aikojaan tätä tuskaa kärsi?
Mistä se onneton ajatus oli hänen päähänsä tullutkaan? Herman oli
ylhäällä silloin yöllä. Mutta niinpä; hän oli ollut monena muunakin
yönä. Eikä sitä liioin voinut ihmetellä, että hän oli ollut niin
kamalan näköinen. Säikähdys sen saattoi vaikuttaa.
Hän oli vaan kuvitellut turhia. Niin, sen hän varmaankin oli tehnyt.
Nyt hän ei enää sitä uskoisi,--ei, ennenkuin Herman itse hänelle sen
sanoisi.
Salaman tavoin risteilivät nämä ajatukset hänen päässään. Mieli muuttui
äkkiä melkein kevyeksi; nyt hänen oli oikein hyvä olla. Hän oli päässyt
raskaan taakan painosta.
Palvelijoita kuulusteltiin.
--Minä tosin tyhjensin eilen porot hellasta. Mutta minä ne panin
rautaiseen poroastiaan, niinkuin ennenkin, sen voi palvelustoveritkin
todistaa, ja liiteriin kun vein, panin vielä kannenkin päälle ja siitä
ei tuli mihinkään mennyt--, toimitti kyökkipiika. Ja toinen
kysymättäkin vakuutti hänen sanojaan todeksi. Oli omin silmin nähnyt
porot rautaisessa astiassa.
Muuta he eivät tienneet kumpikaan.
--Eivätkö epäilleet murhapolttoa?
Elli kiinnitti silmänsä Hermaniin.
Ei muun tähden, mutta päästäkseen kaikesta epäilyksen varjostakin
ainaisesti vapaaksi.
Hän teroitti katseensa, koetti tunkea lävitse tuon kuulean otsan,
noiden verevien, levollisten kasvojen.
Hän huomasi pienimmätkin liikkeet. Näki että käsi hiukan vavahti ja
hartiat nytkähtivät, vaikka muodossa ei mitään muutosta ilmestynyt.
Ryppy silmäkulmien välissä kumminkin syventyi ja luomet rävähtivät pari
kertaa. Merkillisesti hän myöskin kiirehti vastaamaan.
--Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen luuloon.
Niin hän sanoi.
Levolliset, tyyneet sanat. Mutta ääni oli outo ja kumea. Vai pettivätkö
hänen korvansa?
Eikö viskaali mitään huomannut?
Ei, koska kääntyi palvelijoihin.
Josko olivat nähneet yöllä jonkun liikkuvan kartanolla? Eikö
edellisinäkään öinä?
--Niin--kyökkipiika katsoi epäillen Hermaniin.
Nytkö se tulisi ilmi! Elli puristi koko voimallaan nojatuolin karmia.
--Sanokaa pois! Elkää epäilkö. Sanokaa kaikki mitä tiedätte!
Elli ei enää hengittänyt. Käsi vaan puristi tuolin karmia.
Lyhyt, hiljainen hetki seurasi, syvä kuin ijankaikkisuus.
Tyttö ei oikein tiennyt, puhuisiko, vai ei.
--Mitä se oli, jota äsken yrititte sanomaan?
--Niin--että--hän hymyili ja katsoi taaskin Hermaniin--kauppias itse on
jolloinkulloin kävellyt ulkona.
--Olenhan minä--
--Etkö ole silloin mitään erinomaisempaa huomannut?
--En mitään.
Elli pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Viskaali kumartui alas ja kirjoitti
jotain muistiinpanoa paperiin. Kaikki olivat äänettöminä. Kynä vaan
rapisi yhtämittaa.
Mitä kaikkea hän sinne kirjoittikaan?
Tytöt seisoivat rinnan ovensuussa ja näyttivät vaivaantuneilta.
Punaiset, turpeat kädet riippuivat toisella pitkin kupeita, toinen taas
katsoi sopivaksi pitää niitä yhdessä vyötäisten kohdalla.
Herman vaan luonnollisen levollisena nojautui tuolin karmiin ja
odotteli, milloin viskaali lopettaisi kirjoituksensa.
Olisiko hän sittenkin syytön? Hän ei edes sävähtänyt, kun kerrottiin,
että öisin oli liikkunut ulkona. Voisiko hän siihen määrään
teeskennellä?
Mitä piileili tuon rehellisen muodon takana?
Ja onnistuisiko tämä salaaminen?
Viskaali ei näyttänyt vielä mitään epäilevän. Hän taukosi
kirjoittamasta, pisti kynän taskuunsa ja kokosi paperinsa. Ellille hän
sanoi jäähyväiset ja kääntyi sitten Hermaniin.
--Mennäänpä me katselemaan sinne--
He poistuivat yhdessä. Tytöt pääsivät lähtemään takaisin kyökkiin.
--Eipähän ruvennut viskaali ollenkaan epäilemäänkään, etten olisi
pannut poroja rauta-astiaan, niinkuin sanoin, kerskaili kyökkipiika
mennessään.
Yksin oli Elli nyt huoneessa. Tuossa samassa huoneessa, jossa hän
lasten ja Hermanin kanssa oli niin monet hauskat hetket viettänyt.
Huonekalut olivat samat, seinät samat, ikkunat, ovet, matot, uutimet,
taulut, kaikki, mitä hän ympärillään näki, oli muuttumatta entisellä
paikallaan. Ja eilen illalla hän vielä istui tuossa sohvan nurkassa
niin rauhallisena ja neuloi pöytäliinaa. Ei aavistanut silloin, mitä
tapahtuisi.
Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.
Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään.
Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen
silloin tarvinnut ruveta puhumaan.
Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti
tiennyt?
--Epäilikö--, niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei
tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.
Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista
syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä,
armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta,
ettei hän voinut.
--Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.
Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut
raamatusta?
Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?
Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään
semmoista, ei vähääkään!
Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin
siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä
heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin,
huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että
oli voinut olla niin lapsellinen.
Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä
sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä,
aivan kuin tuulesta.
Olihan Herman tosin ollut levoton viime aikoina, oli kärsinyt
unettomuutta, usein noussut ylös keskellä yötä ja lähtenyt ulos
kävelemään. Mutta eihän siitä vielä voinut semmoista kauheata tekoa
päättää. Ei ollut järjellistä syytä epäilykseen.
Viskaali olisi varmaan luullut häntä hulluksi, jos hän olisi ruvennut
semmoista puhumaan. Ja kaupungille olisi levinnyt kummallisia huhuja.
Onni vaan, ettei hän sanonut sanaakaan.
Ei hän ollut murhapolttoon syyllinen. Ei ollut mitään salannut, sillä
ei hän mitään epäillytkään. Sairaudesta ne ajatukset olivat tulleet,
hänen päätänsä todellakin kivisti ja näkipä hänen kasvoistaankin, ettei
hän terve ollut. Tuo valvominen ja tuo rauhattomuus--ne sen olivat
vaikuttaneet.
Hän katsoi peiliin, joka oli salin seinällä. Silmät olivat kuopalla,
mustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se
ikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan
epäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden
synnyttämiä ajatuksia ilmitoisi.
Hän puristi molemmin käsin ohauksiaan.
--Kun voisin olla ajattelematta, hyvä, rakas Jumala, kun voisin olla
ajattelematta, hän kuiskaamalla puheli itsekseen.
Työhön hän päätti ryhtyä. Muisti, että liinavaatteet olivat vakoissa
vielä yölliseltä. Ne olivat järjestettävät kaappiin.
Hän meni sänkykamariin, jossa vaatteet olivat. Ruokasalista juoksi
pikku Herman häntä vastaan avosylin. Viatonta iloa loisti hänen
kasvoistaan. Lapsiraukka!
--Elä tule, elä tule! huusi Elli ja koetti karttaa että hän ottaisi
hänestä kiinni.
Hermanin kädet putosivat alas, suuret silmät katsoivat äitiin ja suu
rupesi hömmäilemään.--Mistä syystä oli äiti hänelle vihainen?
--Elä itke, lapsi, elä. Mene Liisan luokse, Liisa ottaa sinut syliin.
Sano, että äiti käski. Liisa on niin hyvä ja rehellinen ihminen.
Hänestä ei tartu lapseen mitään pahaa. Mene sinne. Äidillä on toimia,
mene.
Ja hän itse syöksyi pois pakoon.
Heittääntyi sänkyyn suulleen, painoi kahdella nyrkillä otsaansa ja
puhkesi itkuun. Raivosaan itkuun, joka pani koko ruumiin vavahtelemaan,
--Mutta olenko minä hassu, olenko minä ihan, ihan hassu? Mitä minä
itken oikeastaan?
Hän painoi vielä enemmän nyrkillä otsaansa. Painoi niin paljon kuin
jaksoi. Ja sitten päälakea.
Siellähän tuska enimmin tuntuikin.
Ei auttanut. Itkeä hänen täytyi. Yhä kovemmin ja herkeämättä.
Hän kierteli itseään sängyssä, laidasta toiseen käsivarret alkoivat
piekseä tyynyä ja täkkiä, hän ei voinut niitä estää, ja ääneen hän
voivotteli.
--Murhapolttaja isä, äiti salaliitossa hänen kanssaan. Niin juuri,
niin. Salaliitossa. Voi, lapsiraukkojani. Voi, viattomia lapsiani.
Vaikeroiminen yleni huudoksi ja kuului toisiin huoneisiin.
Hilma, sisäpiika, aukaisi ovea, kuulusteli, astui lattian poikki ja
kohotti uutimia.
--Herra jumala, mikä rouvaa vaivaa?
Ei vastausta. Valitus kuitenkin kävi hiljaisemmaksi ja käsien
piekseminen taukosi.
--Mikä teille on tullut? Oletteko kipeä?
--Olen--kovasti kipeä.
--Hyvänen aika--mitä minä osaisin antaa? Jos konjakkia?
Hän tyhjensi yhdellä nielauksella pienen lasin.
--Ehkä se auttaa.
--Ehkä.
--Koettakaa nukkua. Minä tuon viltin ja peitän teidät hyvästi.
Kuinka hän oli ystävällinen. Olisiko hoitanut häntä näin, jos olisi
tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Murhapolttajan vaimo--joka tiesi
miehensä rikoksen ja koetti sitä salata...
--Ei, ei. Ei se ole totta. Varjele Jumala järkeäni!
Hänelle tuli lämmin vilttien alla. Eikä häntä enää niin pahasti
puistuttanut. Kyyneleet vielä vierivät silmistä, noin vaan niinkuin
itsestään, valuivat alas ja kastelivat tyynyn märäksi. Hän kohotti
päätään kuivemmalle paikalle. Aivoissa niin kummasti pihisi ja esineet
ympärillä näyttivät oudoilta. Hän katsoi tarkempaan. Sänkykamarissa hän
oli, omassa huoneessaan. Hilma seisoi vuoteen alipäässä ja katseli
häntä.
--Tuntuuko paremmalta?
--Tuntuu.
--Sitten minä menen pois, että rouva pääsee nukkumaan.
Hän astui hiljaa varpaillaan toiseen huoneesen ja painoi oven kiinni.
Hiljaista oli, mutta se hiljaisuus pihisi. Jäsenissä tuntui raukeutta,
vuode hänestä heilui. Välistä hän luuli putoavansa. Mutta ei hän sitä
pelännyt. Ei hän pelännyt mitään muuta kuin kamalia, pahoja ajatuksia.
Niistä jos hän vaan pääsisi lepoon!
Koettaisiko hän nukkua? Sitten kun heräisi, ne ehkä olisivat poissa
ainaiseksi.
Hän ummisti silmänsä.
Hiljaa vaan. Pois ajatukset, pois, pois, että uni tulisi...
Kauvanpa viipyi Herman siellä ulkona. Katselivatko tulen jälkiä? Vai--?
Eihän vaan liene viskaali sittenkin huomannut, kuinka asian laita oli
ja sentähden vienyt häntä erilleen tutkittavaksi.
Elli unohti päätöksensä. Hän viskasi peitteet pois. Silmät olivat
seljällään, uni haihtui äkkiä kauvas.
Hän sieppasi päällyshuivin hartioilleen ja syöksi ulos.
Eipä näkynyt ketään pihan puolella ainakaan. Oliko viskaali vienyt
hänet poliisikammariin, taikka linnaan suorastaan?
Hän seisoi portailla ja tähysteli. Tuuli viuhtoi hänen päällyshuiviaan
ja hameen helmoja. Hermania ei näkynyt ei kuulunut.
Kyllä kaiketi hänet oli viety poliisikammariin. Viskaali ei hänen
tähtensä ollut mitään epäilevinään tuonoin sisässä, kutsui vaan
Hermania mukaansa, katselemaan muka palaneita paikkoja. Ettei hän jo
silloin huomannut, mikä oikeastaan oli tarkoituksena!
Portilta sopi nähdä pitkän matkan poliisikammarille päin. Hän juoksi
sinne, niin kiireesti, kuin heikot voimat myonsivät.
Herman puheli viskaalin kanssa porttikäytävässä, kun Elli äkkiä
ilmestyi heidän eteensä, hätääntyneenä, kalpeana.
--Mikäs nyt? kysyi Herman ja Elli luuli ymmärtävänsä, ettei hänen
millään lailla pitäisi osottaa minkäänlaista levottomuutta.
--Lapsia minä--pelkäsin että jos Herman on mennyt kadulle.
--Herman? Eikö hän ole sisässä?
--Ei--en luule--
--On kaiketikin. Katsoitko kaikista huoneista?
--Enhän minä ihan kaikista.
--Siinäpä se. Kyllä hän on siellä jossain. Ei hän karkuun ole mennyt.
Viskaali katseli häntä. Olisiko huomannut, että hän valehteli, ja että
hän peitteli hirveätä, salaista rikosta? Jos hänessä nyt vasta
syntyikin epäluulo? Täytyi koettaa sitä haihduttaa...
--Minä olen vallan sekaisin. Mutta eihän se kumma, semmoinen
säikähdys...
Viskaali vaan katsoi häneen.
--Säikähtäähän tulipaloa muutenkin, mitä sitten kun se on omassa
talossa. Olin aivan pyörtyä, kun niin peljästyin. En ole siitä
tointunut vieläkään.
--Menisit nyt levolle että rauhoittuisit, sanoi Herman. Taikka
menisinkö hakemaan lääkäriä?
--Ei lääkäriä, ei millään lailla! Elä hae lääkäriä.
Elli tiesi, että lääkärillä on tarkka silmä huomaamaan erityiset
mielenliikkeet.
--Olenhan minä ihan terve, mitä minä lääkärillä.
--Mutta ellet saa unta, kun näytät olevan niin levoton.
--Minäkö levoton? Suuri erehdys. Minä päinvastoin en ole vähääkään
levoton.
--Mene nyt kumminkin sisään, sinä täällä tuulessa kylmetyt.
Viskaali yhä tarkasteli häntä. Ei kääntänyt hetkeksikään silmiään
muuanne. Elli ei voinut lähteä, viskaalin katse häntä kauhistutti ja
kiinnitti samalla.
--Ei minulla ole kylmä ensinkään. Ei ensinkään.
--Vaikka ihan väriset. Tottele, nyt, Elli, ja mene sisään.
Herman varmaan pelkäsi, että viskaali rupeisi häntä tutkimaan. Mutta
hän kyllä osaisi asettaa sanansa. Ja ennen kaikkea oli viskaalista
saatava pois epäluulo, jos se hänessä jo oli herännyt.
--Eikö viskaalikin tahtoisi tulla sisään? Tarjoisin lasin viiniä--